Sikakovaleffa

Mä kaipaan vähän kunnioitusta
tasa-arvoa elämään
Mä tarvin vähän kunnioitusta
ihmisarvoa elämään
(Kurikka-Aalto-Pajamaa)

Jukka Kärkkäisen ja J-P Passin ohjaama Kovasikajuttu on alkuvuodesta jo toinen ensiluokkainen suomalainen dokumenttielokuva. Mikä mukavinta, se ei voisi enää enempää erota siitä toisesta eli Katja Gauriloffin Säilötyistä unelmista. Siinä missä Säilötyt unelmat kertoo tarinansa viimeisen päälle tarkkaan mietityin, tasapainoisin kompositioin, soveltaa Kovasikajuttu seurantadokumentille tutumpia cinema veritén keinoja: kohteensa tallentava kamera kulkee seurattaviensa mukana kuin kuuluen heidän entourageensa.

Rock-elokuvana punk-bändi Pertti Kurikan Nimipäiviä tutkiva dokumentti eroaa alkuun nimeämättömällä tavalla lajisukulaisistaan. Elokuvan mittaan asia kirkastuu.

Kovasikajuttu on paras kotimainen musiikkidokkari sitten Kaurismäen veljesten Saimaa-ilmiön. Tuossa elokuvassa Ismo Alanko yrittää selittää rockin syvintä olemusta; hänelle rock on vapaata itsensä ja tunteidensa ilmausta. Eli, jos tänään vituttaa, niin sen saa ja se pitää näyttää lavalla. Rock on rehellistä olemista. Ja rehellisyys erottaa Kovasikajutun bändin muista. Pertti, Kari, Sami ja Toni eivät osaa valehdella - muuten koko Nimipäivät kaatuisi ja tilalla olisi jotain muuta tai ei mitään. Pertti Kurikan Nimipäivät sanoo lavalla ja sen ulkopuolella suoraan, miltä tuntuu ja miksi. He eivät yritä puolustella kantojaan tai muotoilla ajatuksiaan mahdollisimman siisteiksi, he eivät sano "toisaalta", "siinä mielessä", "minun näkemykseni" tai "jos ymmärrät mitä tarkoitan". Jos et ymmärrä, mitä Nimipäivien pojat haluavat sanoa, niin omapa on menetyksesi. Milloin viimeksi elokuvaaja on päässyt kuvaamaan näin verhoamatonta todellisuutta?

Kovasikajutun takana seisova Mouka Filmi on nousemassa todella varteenotettavaksi tekijäksi suomalaisen dokumenttielokuvan kentällä. Kärkkäisen ensimmäinen pitkä työ, Kansakunnan olohuone, oli aivan yhtä hieno kuin tämä uutuuskin, mutta niukempi eikä tavoittanut kansakuntaa ansaitsemallaan tavalla. Siitä ei pelkoa Kovasikajutun kohdalla. Hänen ohjaajatoverinsa Passi puolestaan jatkaa tasolla, joka teki hänen kirjoittamastaan ja kuvaamastaan Taulukauppiaista viime vuosien melkein hienoimman suomalaisen näytelmäelokuvan. Passilla on joko luontainen tai hiottu vaisto pysytellä kameroineen prikulleen oikealla etäisyydellä kuvattavistaan. Mikä tahtoo sanoa, että Kovasikajuttu ei ole hyvä leffa, koska se kertoo Pertti Kurikan Nimipäivistä, vaan koska sen tekijät osaavat hommansa.

Tämä näkyy välittömyydessä ja tarkkuudessa, millä elokuva kaappaa punk-bändin "synnyn" harkoista lavalle, piinallisen työn, minkä sanoitukset vaativat ja riidat ja sovinnot, mitä keskinäinen kemia aiheuttaa. Tärkeintä kuitenkin, että taiteellinen yksimielisyys vallitsee. Tai ehkä vielä tärkeämpää on, että musiikki on hyvää: vahvaa ja energistä ja yleisöön menevää. Ja sillä on sanottavaa.

Kovasikajutun hienoimmat hetket eivät löydy keikoilta, vaan arjesta. Silloin elokuva kuvaa sitä, mistä Kari laulaa: millaista on elää vähemmistön jäsenenä ja aina enemmän tai vähemmän muista riippuvaisena. Se on usein elämää, joka synnyttää punkia. Kirosanoja. Myös juhlia ja rakkautta. Pertti Kurikan Nimipäivien kohdalla myös kiertueen Saksassa ja Linnan juhlat. Ei hullumpaa.

Yksi kommentti vielä. Nimittäin elokuvan vastaanotosta, jossa tuntuu korostetun elokuvan hauskuutta. Kovasikajuttu on toki hauska siinä missä elämänmakuinen elämä on hauskaa, mutta ei se mikään komedia ole eikä saanut minua repeämään naurusta. Eikä missään elokuvan rakenteessa (leikkaaja Riitta Poikselän työ on muuten superlatiivista) ole viitteitä tekijöiden pyrkimyksistä painottaa koomisia hetkiä. Joten joko hauska syntyy luonnollista tietä tai sitten kysymyksessä on pohtimisen arvoinen puolustautumisreaktio hankalaksi koetun yhteiskuntasegmentin edessä.

Yhteiskunta mättää
kun ei hoida asioita
Niin kuin täällä Suomen
maassa pitäisi hoitaa
Ne sanoo ihmisille
suoraan päin naamaa
Sitä, tätä ja tota
Se ei pidä paikkaansa
Yhteiskunta mättää

(säv. Pertti Kurikka, san. Kari Aalto, sov. Kalle Pajamaa)