Elää elämäänsä (1961) alkaa yhdellä historian kuuluisimmista alkutekstijaksoista. Siinä Anna Karinan kasvot nähdään kolmesta suunnasta: molemmista sivuprofiileista ja suoraan edestä. Kuvajakso sisältää kolme tekstiä, luultavasti useampiakin. Ensimmäinen teksti kertoo katsojalle, että tässä on henkilö, josta elokuvassa kerrotaan. Toinen teksti paljastuu muutaman minuutin päästä, jolloin Nana kertoo olleensa valokuvaajan mallina. Alkutekstijakso ei siis ole pelkkää ornamentiikkaa, vaan osa tarinaa. Kolmas on metateksti ja paljastuu esteettisestä muotoilusta. Tavasta, jolla Godard valaisee Karinan kasvot ja leikkaa jakson yhteen voidaan selvästi lukea tämä viesti: "Minä rakastan tätä naista."
Tämän Godardin varhaisteoksen briljantti muotoilu on peittää alleen kertomuksen varsin koruttoman luonteen. Elää elämäänsä kertoo kaikessa yksinkertaisuudessa erään nuoren naisen vaiheista perheenäidistä prostituoiduksi. Se tavallinen tarina, mutta erityisen siitä tekee se, että kertoja on Jean-Luc Godard. Kuinka usein taiteessa tuleekin todeksi se asia, että kertoja merkitsee kertomusta enemmän.
Nana viittaa tietysti Zolaan. Pari vuotta myöhempi Godard-Karina-yhteistyö Laittomat ei voisi olla etäämpänä tästä esseen muotoa muistuttavasta tutkielmasta, jonka mikroskoopin alla on ihmisen vapauden rajat. Godard jakaa elokuvan 12 lukuun, joista jokainen merkitsee yhtä porrasta alaspäin (tai ylöspäin, näkökulmasta riippuen) Nana Kleinfrankenheimin elämässä. Nanalle elämä perheenäitinä merkitsee velvollisuuksiin kahlittua vankilaa. Kyseenalaisesti (asiaan vaikuttaa voimakkaasti Nanan raha-asioiden kurja tola) prostituoidun ammatti puolestaan näyttää vapaudelta. Illuusio murenee, ja Nanan kuullaan esittävän, että ihmiselämän perusta ei rakennu vapaudelle vaan vastuulle. Tekipä mitä hyvänsä, missä tahansa, ihminen on aina vastuussa valinnoistaan. Tämän oivaltaminen saattaa olla askel ylöspäin matkalla kohti henkilökohtaista vapautta.
Godardin luvut ovat myös itsenäisiä pikku kertomuksia, joissa elokuvantekijä esittelee teorioitaan elokuvailmaisusta - huimaavalla tavalla. Ensimmäisessä luvussa Nana ja hänen hylkäämänsä mies nähdään periaatteessa koko jakson ajan selkäpuolelta keskustelemassa kahvilassa. Katsoja on kuin yksi voisarvea pureskelevista asiakkaista, joka kuulee satunnaisen keskustelun. Vallankumouksellinen idea. Toinen jakso on elokuvan hienoin. Siinä nähdään nimittäin yksi elokuvahistorian kauneimmista kameranliikkeistä. Kirjaimellisesti ottaen, siis. Olisipa voinut olla statistina paikalla tuona kesän 1962 päivänä, ja ihailla kameravaunun täsmällistä, rauhallista, keinuvaa liikettä oikealta vasemmalle ja vasemmalta oikealle ja lopussa panorointi noin 200 astetta. Valkokankaalla näkyy muutaman minuutin mittainen otos, jossa Nana työskentelee levykaupassa ja kulkee horisontaalisesti pitkin tiskiä asiakkaita palvellen. Lopussa kamera kääntyy hiljalleen paljastamaan suurten näyteikkunoiden takana virtaavan kadun, joka on Nanan työmaisemaa. Otos on myös todistusvoimainen tallenne Anna Karinan näyttelijänlahjoista.
Elää elämäänsä on taideteos, jonka seurasta voi nauttia esteettisenä esineenä tai voimakkaasti ajatuksia herättävänä sosiologisena kertomuksena. Eräässä luvussa kadulla tapahtuu äkkiarvaamatta väkivallanteko. Joku painaa liipaisinta konekiväärissä, ja kameran kääntyessä kahvilasta kadulle päin, kuvat nykivät eteenpäin konekiväärin lattean rätinän tahdissa. Kun Nana astuu ratkaisevan askeleen uudelle työkentälleen, nähdään yksi vaikuttavimmista montaaseista, mitä elokuva tuntee, minkä aikana Godard virkamiesmäiseen tyyliin käy läpi Ranskan silloisen lain asetukset liittyen prostituution harjoittamiseen.
Lopulta Elää elämäänsä asettuu paikalleen moraliteettien kiltaan. Elokuvan nähtyään ei tee mieli kantaa prostituution laillistamista kantavaa banderollia kulkueessa, mutta Godardin moraalikäsitys on toisaalta henkilökohtainen. Vastuunalaisen ihmisen on tehtävä päätöksensä itse.
"Lainaa itsesi toisille; anna itsesi itsellesi." - Montaigne
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti