BOLLYWOODIA JA TRASH HUMPERS
Onkohan Wim Wendersin Filmkritik-lehden numerossa 5/1969 julkaistu teksti Werner Schroeterin merkilliset elokuvat luonnottomista ihmisistä kautta aikain hienoin elokuva-arvostelu? Siinä ei ole mitään muuta kuin kristallinkirkkaita välittömiä huomioita elokuvan kokemisesta ja vaikutuksista; Wenders vain kertoo, mitä Schroeterin elokuvissa voi nähdä ja kuulla ja miksi se on tärkeää. Koko artikkeli kietoutuu keskittyneisyyden käsitteen ympärille, lähtien turhautuneisuudesta, jota kokee katsoessaan Hollywoodin Marilyn-tuotetta Lemmenloukku, jossa ei anneta rauhassa katsella Monroen laulavan ilman valtavirtaelokuvan mekaniikkaan kuuluvia vastakuvia "mitättömän näköisestä" Yves Montandista (johon Marilyn tosielämässä traagisesti rakastui), joka kaiken huipuksi tekee jotain, mikä ei katsojalle pulpahtaisi mieleenkään: sulkee hurmioituneena silmänsä. Kun taas Schroeterin elokuvissa voi katsella kaiken kameran eteen sijoitetun loppuun asti, häiriöittä.
Kuinka keskittyneitä Tampereen R&A-sarjan leffat mahtoivat olla? Saiko niissä katsoa ja kuunnella rauhassa ilman häiriöitä?
Zoya Akhtarin Luck By Chancessa on ainakin tarpeeksi katsottavaa. Bollywoodilaiseen tyyliin se kestää reilut kaksi ja puoli tuntia, ja siitä melkein kaikki on miellyttävää katsottavaa, sillä Mumbain A-luokan tuotannoille tyypillisesti kuvaaja on huippuluokkaa. Muuten nähtävillä on elokuvaa, joka yrittää kulkea tavallisen Bollywood-polun reunaa. Seurataan muutamaa nuorta mumbailaista näyttelijänalkua, jotka yrittävät saada jalkaa ovenrakoon. Tyyli on normia realistisempi. Poissa ovat asiaankuuluvat leukailukohtaukset päähenkilöiden välillä eikä musikaalikohtauksiakaan ole kuin muutama - nekin yleensä upotettuina roolihahmojen kuvitelmiin ja haaveisiin. Kiinnostavinta on kuinka syvälle Bollywood-koneiston kulissien taakse rohjetaan mennä: tuottajien suhteista tähteyttä tavoitteleviin tyttöihin ja ulkonäön merkityksestä puhutaan kirpeään sävyyn. Lopulta jää harmittamaan vain juonenkäänteiden runsaus, mikä venyttää elokuvaa suotta. Lyhyempänä tämä olisi voinut olla vaikka millainen täysosuma, sillä esimerkiksi näyttelijät ovat aivan erinomaisia.
Harmony Korinen tietoisen anarkistisessa Trash Humpersissa kiinnostavimmat asiat eivät tapahdu kankaalla vaan katsojan omassa mielessä. Jos jotain, Korinen epäelokuva herättää kysymyksiä - ja aika hyviä. Katsotaanko tässä nyt fiktiota vai dokumenttia? Miten tähän pitäisi suhtautua? Mitä tämä tarkoittaa? Keitä nämä tyypit oikein ovat?
Selviä vastauksia Korine kieltäytyy antamasta, mikä viestii, että pallo ja päätös on katsojalla. Trash Humpers on pikemminkin performanssin ja elokuvan ristisiitos kuin performanssielokuva. Jo toteutustapa on kommentti sinänsä: elokuva on kuvattu vhs-videonauhalle ja leikattu karkeasti käyttämällä kahta videonauhuria. Silmiä ei sitä katsoessa yllättäen särje, sillä siirto filmille tekee materiaalista yllättävän miellyttävästi pehmeän. Kuvattavana on joukko amerikkalaisia eksentrikkoja, jotka muun muassa rituaalinomaisesti nylkyttävät roskiksia. Heitä kuvataan dokumentaariseen tyyliin ohjaajan ottaessa välillä osaa tapahtumiin. Mutta keitä "he" oikein ovat? Tämä on ehkä elokuvan kiusaavin kysymys. Yhdellä katselulla asiasta ei ota selvää. Päähenkilöt näyttävät eläkeläisiltä, mutta kuulostavat nuoremmilta; vihjataan, että he ovat itse asiassa palovammapotilaita. Elokuvan keskeinen palopuhe ja ohjelmajulistus on niin epäselvästi kirjoitettu ja esitetty, ettei siitäkään oikein ota selvää. Kulutusyhteiskunnan vastaisesta reaktiosta porukan omituisissa touhuissa on kumminkin kyse.
Lopputulos, kokonaisuus, jää kuriositeetin tasolle. Trash Humpers on vastaväitteittä uteliaisuutta kiihottava teos, mutta se on tuskin lainkaan keskittynyt elokuva. Jos olisi, ei se tuntuisi niin pitkältä ja itseään toistavalta. Elokuvan keskeinen juju on dokumentin ja fiktion täydellinen sekoittaminen. Sitä katsoessa ei voi mitenkään olla varma, katsooko dokumenttia vai fiktiota, sillä tämä elokuva pyrkii kuvaushetkellä muuttamaan fiktiivisen, ennalta suunnitellun aineksenkin aidoksi tositapahtumaksi. Se on aika hieno silmänkääntötemppu sinänsä.
Kenties tämän elokuvan hienous ymmärretään vasta vuosikymmenien päästä jossain arkistosarjan näytöksessä.
Bollywood-elokuva elää ja muuntuu siinä missä muidenkin maiden elokuvat. Viime vuosina on yleistynyt yhä suuremmassa määrin amerikkalaisen elokuvan ihannointi. Näin ollen koko elokuva on voitu sijoittaa ulkomaille (esimerkiksi Amerikkaan), henkilöhahmojen käytös on muuttunut yhä länsimaalaisemmaksi ja elokuvien tarinat hieman aiempaa realistisemmaksi. Myös elokuvien kesto on lyhetynyt 2,45 tunnista 2,5 tuntiin.
VastaaPoistaTällä hetkellä "tosi tarinat kulissien takaa" -tyyliset elokuvat ovat suuressa huudossa. Ohjaaja Madhur Bhandarkar tunnetaan tämän tyyppisten elokuvien ohjaajana. Hänen ohjaamansa elokuvat Page 3 (lehdistö) ja Fashion (muotimaailma) ovat hyviä esimerkkejä suuren suosion saavuttaneista realistisimmista elokuvista.
Page 3 elokuvaa yritin metsästää Intiassa ollessani tuloksetta, joten ko.elokuvaa en ole päässyt vielä näkemään. Mutta Fashion sain ostettua ja pidin elokuvasta valtavasti. Mielestäni se on paljon parempi kuin Luck By Chance, mutta tämähän on taas mielipide kysymys. :)