Filmiliekki on kuluneen kuun aikana muistuttanut blogia enemmän Aamulehden kuolinilmoitukset-palstaa. Merkittävän uran tehneitä elokuvaihmisiä on karannut tuonpuoleiseen hiljentävä määrä: Kevin McCarthy, Reijo Noukka, Claude Chabrol ja kaksikin leikkaajaa: nerokas Sally Menke ja merkittävä puolalainen Irena Chorynska, jonka ura alkoi Tuhkaa ja timantteja -teoksesta ja jatkui mm. Tadeusz Konwickin ja Kasimierz Kutzin monien teosten tiimoilla. Puhumattakaan elokuun lopulla kuolleesta Satoshi Konista, jota Monroe muistaa Animen Yö 2010 -tapahtumassa esittämällä yön pääelokuvana Millenium Actressin.
Tämäkään ei ahnaalle syyskuulle vielä riittänyt, sillä viimeinen vuorokausi on tuonut uutiset kahden huomattavan uran päättymisestä.
Arthur Penn, establishmentin vastarannalla, 1922-2010
"En minä kyllästynyt elokuvaan, elokuva kyllästyi minuun" - Arthur Penn
Penn kuuluu niihin ohjaajiin, jonka ura odottaa uudelleen arviointia. Penn kävi koulunsa John Frankenheimerin, Sidney Lumet'n ja Sam Peckinpahin tapaan 50-luvun amerikkalaisessa televisiossa, mutta kollegoihinsa nähden Pennin ura sai erikoisen säväyksen siitä, että hänestä tuli 60-luvun vastakulttuurin lemmikki. Pääteos Bonnie ja Clyde tulkittiin laajalti vastalauseeksi systeemin diktatuurille. Omalaatuinen idea ohjata Arlo Guthrien mahtava satiiri, 18-minuuttinen "laulelma" Alice's Restaurant koko illan elokuvaksi saavutti vastakaikua sekä kukkaiskansassa että Hollywoodissa Oscar-ehdokkuuden muodossa. Arthur Penn oli selvästikin hippivuosikymmenellä in, mutta jälkeenpäin tarkasteltuna hänen töillään ei ole ollut ainakaan sellaista kantavuutta kuin vaikkapa toisella isoveljen kritisoijalla, Robert Altmanilla. Jopa Bonnie ja Clyde tuntuu vuonna 2010 jokseenkin kömpelöltä verrattuna Terrence Malickin Julmaan maahan. Dustin Hoffmanin kannattelema Pieni suuri mies on sinänsä hurmaava, mutta ei ideologisesti tai antropologisesti osu aivan maaliin. Marlon Brandon ja Robert Redfordin tähdittämä (Penn oli ilmiselvästi näyttelijöiden suursuosikki) Armottomat on sen sijaan asetelmallisuudestaan huolimatta turhan ylenkatsottu, jännitteinen ja kiinnostava työ. Helen Kelleristä lukemattomien huonojen komedioiden huonoimpien vitsien perusviljaa tehneestä Ihmeidentekijästä voidaan nostaa esiin yksi kohtaus, Pennin uran ehkä vaikuttavin. Siinä Anne Bancroft ja Patty Duke katsovat toistensa valtakortit sanattomassa ja läpitunkevan fyysisessä yhteenotossa, jonka jäljiltä keittiö vaatii puusepän huolenpitoa. 1970-luvun elokuvat ovat paljon huonommin tunnettuja ja myös kiistellympiä. Yleisö alkoi kaiketi kyllästyä jostain tuntemattomasta syystä. Yön siirrot (pääosassa Gene Hackman) on Pennin myöhemmän tuotannon maineikkain.
Tony Curtis, veijarikerhon kunniajäsen, 1925-2010
On aika yllättävää, että viisaasti nimeään vaihtanut Bernard Schwartz kohosi tähdeksi vasta yli kolmekymppisenä, niin ikinuori on se kuva, jonka Tony Curtis on jättänyt elokuvamuistiin. Hän kuului Cary Grantin, Errol Flynnin ja Roger Mooren lailla niihin valkokangasviihdyttäjiin, joita oli helppo rakastaa. Curtisin pelkkä läsnäolo kuvassa toi hyvää mieltä. Kuvan kääntöpuolelle jää vaikutelma vajaaksi jääneestä urasta, joka sortui liian moniin helppoihin valintoihin. Curtisin kuuluisin rooli ja ehdoton huippu oli tietysti überkomediassa Piukat paikat, joka todisti loistavista koomikonkyvyistä Jack Lemmonin ja Marilyn Monroen kaltaisten jättiläisten rinnalla. Mutta minne jäivät myöhemmin vakavat roolit, joihin olisi riittänyt rahkeita vaikka kuinka, mistä todistavat Spartacus, Bostonin kuristaja ja Kahle (The Defiant Ones), joista viimeksi mainittu toi jopa Oscar-ehdokkuuden? Päällimmäiseksi jää kuva jetset-tähdestä, joka ei viitsinyt lannoittaa lahjojaan, vaan luotti hymynsä ja leikkisyytensä varaan. Ehkä taustalla vaikuttaa silkka psykodraama: koko elämän kestänyt pakomatka Las Vegasiin lapsuuden surkean köyhästä Bronxista. Joka tapauksessa, televisio saisi uusia Veijareita ja pyhimyksiä -sarjan mieluummin heti kuin pian.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti