Kenen muistoissa seisot? Elokuvaihmisten katkeransuloinen glooria kätkeytyy siihen, kuinka he eivät selluloidille ikuistettuna voi koskaan todella kuolla. Me katselijat, fanit, tirkistelijät voimme sankariemme vedettyä viimeisen henkäyksensä tällä todellisuuden tasolla palata heidän luokseen yhä uudestaan epätodellisen, mutta monasti "todellisuutta" todellisemmaksi todetun elokuvaulottuvuuden tasolla.
Syyskuu 2010 on ollut ankara elokuva-alan veteraaneja kohtaan. Muutaman päivän sisään koko kourallinen heitä vetäytyi pysyvästi esiripun taa.
Ensimmäisenä kumarsi Kevin McCarthy. Viime lauantaina 96-vuotiaana hyvästit jättänyt näyttelijä muistetaan Don Siegelin intensiivisen scifi-klassikon Varastetut ihmiset (Invasion of the Body Snatchers, 1956) pääroolista Tri Bennellinä. Loistavasti ohjattu pienen budjetin mestariteos olisi ratkaisevasti köyhempi, jos McCarthy ei kanavoisi sen latautunutta energiaa näyttelijätyönsä kautta inhimillisesti puhuttelevaksi.
Sunnuntaina 12. syyskuuta kaatui iso tammi: Claude Chabrol nukkui pois kahdeksankymmenen ikäisenä. Eric Rohmeria seuraten hän oli jo toinen menetys tänä vuonna siitä Ranskan nuoren tekijäsukupolven aallosta, joka 50- ja 60-lukujen taitteessa mullisti elokuvataiteen sen perustuksia myöten. Chabrol loi koko joukosta kestävimmin menestyksekkään uran erikoistuen sofistikoituihin trillereihin. Yli viidenkymmenen elokuvan joukkoon mahtuen toki monenlaista. Esikoiselokuva Ystävykset valmistui pari vuotta etuajassa Godardin, Truffaut'n ja muiden ensi töihin nähden antaen näille mallia: Chabrol otti itselleen tittelin "teknisenä neuvonantajana" uuden aallon ensimmäisessä yleisöhitissä eli Godardin pelin avauksessa Viimeiseen hengenvetoon. Ystävykset kirjoittivat molemmat 50-luvulla Cahiers du Cinemaan, kuinkas muutenkaan.
Jostakin syystä Chabrol ei ole itselleni ollut ohjaajista läheisimpiä enkä ole perusteellisesti hänen tuotantoonsa tutustunut. Kenties yksi syy on, että aaltolaistovereihinsa verrattuna Chabrol oli aina hieman pidättyvämpi ja kokeiluja karttava. Parhaat muistot minulla on hänen myöhäistuotantonsa helmestä Kiveen kirjoitettu (La cérémonie, 1995). Hurja kertomus eräästä olosuhteiden sanelemasta murhasta saa poltetta Sandrine Bonnairen ja Isabelle Huppertin kiviveitsenkylmiksi ja -teräviksi hiotuista näyttelijätöistä sekä marxilaisuutta lähestyvästä yhteiskunta-analyysistä.
Ja viimeksi: paikallinen elokuvakulttuuri koki tuntuvan menetyksen, kun pitkään sairastellut Reijo Noukka sulki kynänsä laatikkoon. 70-luvulla elokuvakerhoaktiivina Tampereella toiminut Noukka otti paikkansa äänenä elokuvakeskustelussa Aamulehden kriitikkona, jonka juttuja minäkin luin lähes viikottain. Hyvin usein muistan nähneeni kuvat toisin kuin hän, mutta Noukan intohimoa elokuvaan ei koskaan voinut asettaa kyseenalaiseksi. Tämän sain pari kertaa todistaa henkilökohtaisestikin istuessani häntä vastapäätä Kehräsaaren Fall'sin pöydässä jotakin iltaa kuluttamassa. Turhaan enää etsin hänen nimeään arvostelujen ja kolumnien yhteydestä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti