Ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Mario Van Peebles piti yleisöluennon Tampereen yliopistolla 3. helmikuuta 2010.
"Eilen illalla olin hotellillani täällä Tampereella, kun tämä heppu tuli luokseni pyytämään nimikirjoitusta. Aloin tietysti kirjoittamaan nimeäni, ja hän vaikutti innostuneelta. Hän hymyili autuaasti ja sanoi: 'Olen valtavan suuri faninne, mr. Spike Lee'."
Mario Van Peebles on ohjannut puolen tusinaa näytelmä- ja dokumenttielokuvaa, tv-sarjoja Johnny Deppin 21 Jump Streetistä Kovaan lakiin ja Damagesiin sekä näytellyt kymmenissä elokuvissa. Hän on 53-vuotias, mutta kun hän astuu noin kuusikymmenpäisen opiskelijayleisön eteen, hän näyttää 20 vuotta ikäistään nuoremmalta. Ja kun hän puhuu, käy selväksi, että hän on treenannut aivojaan samaan tahtiin kehonsa kanssa.
Puolitoistatuntinen luento on puolittain esitelmä värillisen independent-ohjaajan mahdollisuuksista Hollywoodissa ja puolittain keskustelu opettajan ja oppilaiden välillä. Yhtä kaikki, se on sekä ajatuksia herättävä että viihdyttävä. Mario Van Peebles on saanut poikkeuksellisen kasvatuksen perheessä, joka teki riippumattomia elokuvatuotantoja: hänen isänsä Melvin muistetaan blaxploitation-genren pioneerina sellaisista elokuvista kuin Watermelon Man (1970) ja yhtä historian parhaista otsikoista kantava Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971). Mario selittääkin, että hänen nuoruutensa isänsä rinnalla on täysin korvannut muodollisen ohjaajakoulutuksen puuttumisen. Tästä taustasta täytyy olla peräisin myös poikkeuksellisen korkea yhteiskunnallinen omatunto, joka heijastuu terävissä näkemyksissä - etenkin afroamerikkalaisen kulttuurin historiasta ja nykypäivästä.
"Mustien yhteisössä ilmastonmuutokseen ja vihreisiin arvoihin ei aina suhtauduta myönteisesti. Kerronpa miksi. Ennen kuin meidät tuotiin Amerikkaan halvaksi työvoimaksi, elimme luonnon keskellä sen ehdoilla. Sitten valkoiset tulivat, raahasivat meidät mukaansa, sanoivat, että meillä ei ole tarpeeksi vaatteita päällämme, opettivat, että meidän pitäisi palvoa valkoista heppua, joka roikkuu ristillä - mitä me emme voineet tajuta: tajuaisitteko te, jos joku kantaisi kaulassaan kuvaa jätkästä, joka istuu sähkötuolissa? - ja että meillä pitäisi olla autot ja muu sivistys. No, nyt meille sanotaan, että meidän pitäisi elää päästöjä laskematta ja syödä luomua. Siis elää samalla tavalla kuin ennen Afrikassa - paitsi maksaa paljon enemmän."
Mustaihoisten historia on hyväksikäytettyjen historiaa. Ja kun tätä on yritetty muuttaa, jopa koulutus on epäonnistunut. Sillä yliopistoissa ja korkeakouluissa oppii haluamaan samoja asioita kuin valtaväestö: taulutelkkaria ja Lexusta. Kyse ei olekaan educationista vann qualificationista: sisäistämällä yhteisön vallitsevat arvot tulet hyväksytyksi. Sinusta tulee vaalea musta. Mario oli jo lähtöruudussa tienristeyksessä, sillä hänen isänsä oli mustaihoinen, mutta äitinsä valkoinen. "She could have been used as a reflector board." Pariskunta oli aikanaan niin poikkeuksellinen, että Mario oli pakko käydä päästämässä maailmaan Meksikossa.
Mustien asemasta elokuvateollisuudessa Mario Van Peebles huomauttaa, että heidän roolittamiseensa liittyy paljon pseudohyväksyntää ja subversiivista torjuntaa. Vaikka mustaihoisia voidaan näyttää elokuvissa ja televisiossa auktoriteettiasemassa esimerkiksi poliisipäällikkönä, on heistä tehty vaarattomia näyttämällä heidät ylipainoisina ja seksuaalisen huippunsa ohittaneina ukkoina. Mario on omissa ohjauksissaan pyrkinyt tietoisesti hyödyntämään näitä stereotypioita kääntämällä ne päälaelleen.
Kysymykseni siitä, onko mikään muuttunut 1930-luvulta tähän päivään sikäli, että mustaihoiset hyväksytään sankareiksi ja esikuviksi vain viihdyttäjinä (Barack Obaman tapaus pois lukien), innoittaa Marion esittämään teoriansa siitä, että "we don't do well with the jury". (Miten ihmeessä Rodney Kingin hakanneet poliisit vapautettiin syytteistä?) Jos menestys urheilulajissa perustuu pelkkään mittaustulokseen, Jesse Owens voittaa, vaikka se kuinka Hitleriä kismittäisikin. Mutta jos suoritusta arvioi tuomaristo, kuten taitoluistelussa, mustat eivät äkkiä pärjääkään. Implikaatio on, että tämä ilmiö jarruttaa mustien nousemista intellektuelleiksi auktoriteeteiksi. Asia muuttuu sitä mukaa, kun saadaan esikuvia kuten Obama tai Nelson Mandela. (Onkohan yksikään mustaihoinen koskaan saanut luonnontieteiden Nobelia?)
Van Peeblesin luento on oppitunti piiloviestien tunnistamisessa. Miksi Hämähäkkimies pukeutuu Yhdysvaltain lipun väreihin ja taistelee vitsejä huolettomasti laukoen kahdeksankätistä pahista vastaan? Miksi mustaihoisen sankarin, kuten Bladen, täytyy olla puoliksi vampyyri, siis puoliksi paha? Miksi valtavirran hiphopin sanoitukset keskittyvät muijien scorettamiseen? Minkälaisen kuvan mustasta rodusta antaa Superfly, jonka sankari on afroamerikkalainen huumediileri, joka yrittää päästä eroon entisestä elämäntavastaan myymällä yhden jättimäisen lastin heroiinia kerralla? Tai Soul Plane, jonka viesti on, että (ruohoa pössyttelevät) mustat eivät kykene pyörittämään lentoyhtiötä? Viimeksi mainittu antaa Mariolle aiheen väittää, että 60- ja 70-lukujen taitteessa toteutettiin suunnitelmallinen mustan yhteisön "medikalisaatio" so. huumekauppa päästettiin tieten tahtoen ghettoihin, millä oli luonnollisesti passivoiva ja hajaannuttava vaikutus.
Elokuvantekijä Mario Van Peebles nostaa esiin vähän keskustellun ongelman: jos joku yrittää sanoa oman maansa historiasta (tässä tapauksessa USA:sta) jotain rumaa ja kriittistä, vastaanoton päähuomio ei kiinnity sisällön paikkansa pitävyyteen, vaan toissijaisiin yksityiskohtiin, kuten lavastuksen ajanmukaisuuteen. Tällä tavalla elokuvan sanoma voidaan trivialisoida.
Elokuvan tulevaisuus on liian vaikea kysymys Van Peeblesillekin. Mutta, lohdullisesti, hän uskoo, ettei elokuva ole katoamassa teattereista, vain sen takia, että penskat haluavat aina pois kotoa.
Kiitos kuvista Juha Lassilalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti