”En ajattele katsojien puolesta. En ole Michael Moore. En kohtele katsojia kuin lapsia.”
Nicolas Philbert on ranskalainen pitkän linjan dokumentaristi. Edeltävänä viikonloppuna Helsingin DocPoint- festivaaleilla näin kolme hänen töistään.
Animals and More Animals (Un animal, des animaux, 1996) kertoi Ranskan eläintieteellisen museon uudelleen avaamiseen johtaneesta ruljanssista. The Louvre City (La Louvre Ville, 1990) näytti mitä kaikkea Louvressa tapahtuu ennen kuin taidenäyttely saadaan ihmisten nähtäville. Nämä kaksi elokuvaa havainnoivat työtä, niin fyysistä kuin henkistäkin. Kolmas dokumentti, Cannesissakin kilpaillut To be and to Have (Être et avoir, 2002), seurasi pienen ranskalaisen maaseutukoulun, sen opettajan ja oppilaiden, elämää. Seuraavassa keskityn kahteen ensin mainitsemaani elokuvaan.
Työ
Philbertin tapa havainnoida työtä on varsin uniikki. Hän keskittyy yksinkertaisesti vain tietyn työvaiheen näyttämiseen. Minkälaisia ongelmia syntyy, kun yritetään nostaa täytetty gorilla liian ahtaaseen vitriiniin? Missä kompositiossa taulut kannattaa järjestää tyhjälle seinälle? Miten täytetyn pesukarhun kuono, joka ei sovi pään luiden muotoon saadaan näyttämään luonnolliselta? (muovailuvahalla toim. huom.) Katsoja sidotaan mukaan tilanteisiin. Miten itse tekisin tuon? Olisiko tuo taulu tai tuo täytetty kirahvi parempi tuossa tai noin päin. Arkitilanteiden kiehtovuus ja koomisuus tempaavat mukaansa.
Philibert on kärsivällinen näyttäessään tapahtumia. Hän ei leikkaa liian aikaisin seuraavaan kohtaukseen. Tilanteiden annetaan rauhassa kehittyä ja näin eri työvaiheista syntyy kiehtova kokonainen mosaiikki. Mitään työvaihetta ei myöskään arvoteta toista korkeammalle. Un animal, des animaux ja La ville Louvre kertasivat samalta viivalta uskomattoman määrän erilaisia työvaiheita. Eläintieteellisen museon uudelleenrakennus, lähtien vanhojen tiilirakennelmien murskaamisesta, kulki rinnan täytettyjen eläinten kunnostustoimenpiteiden kanssa.
Työ ja yhteisö
La Louvre Ville onnistuu kuvaamaan työyhteisön dynamiikkaa hauskalla ja lämpimällä tavalla.
Galleristit suunnittelevat millin tarkasti vitriiniin asetettavien taitelija omakuvien kompositiota. Kaksi keski-ikäistä duunarimiestä tuskastelevat vitriinin sisäpuolella: ”viisi milliä vasempaan ja tuuma ylöspäin”. Miehet tekevät työtä käskettyä. Kamera tallentaa silmien muljahdukset ja äänettömän kapinan. Galleristeja naurattavat miesten reaktiot. Pomojen ja duunareiden välinen universaali juopa ilmaistaan koomisin keinoin.
Toisessa kohtauksessa työntekijät naljailevat pomolleen, joka yrittää laitattaa heille pukuja gallerian avausta varten. Työntekijöiden jatkuva lämmin henkinen ja kunnioittavasti rajansa tietävä huulenheitto ylempiään kohtaan tallentuu kameroille luontevasti.
La Louvre Villen keskeisin kohtaus sijoittuu miesten kuntosaliin. Shortseissaan treenaavat pomot ja duunarit näyttävät kaikki yhtäläisen hölmöiltä ihmisolennoilta heidän huhkiessaan vaihtelevissa kuntolaitteissa ja vaihtelevissa asennoissa.
La Louvre Ville on Un animal, des animauxia enemmän keskittynyt työyhteisöön ja ihmisiin. Elokuvan lopussa jokainen dokumentissa näkynyt kasvo saa vielä hetkensä. Valmiin taidenäyttelyn takana olevat ihmiset esitellään kasvokuvin elokuvan lopussa. Un animalissa suuremman roolin saavat näyttelyn kohteet, täytetyt eläimet jopa siinä määrin, että osasta niistä muodostuu karaktäärejä. Tämä on hirtehistä sillä katsoja ei voi olla ajattelematta eläinten alkuperää. Elefantti emo pienine poikasineen on äärimmäisin esimerkki. Eläimet ovat söpöjä, elävän näköisiä mutta tapettuja viimeiseen soluun asti.
Philibert ei sulje silmiään tälle vaan näyttää dokumentissa kuinka orangista eritellään liha irti ja nahka taitellaan talteen kuin kauluspaita kaupan hyllyä varten.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti