Hätkähdyttävintä Pimeyden ytimessä (Edge of Darkness) on, että 54-vuotias Mel Gibson antaa ohjaaja Martin Campbellin kuvata itsensä sinä lyhyenä tappina, joka hän on. Kuvakulmilla ei pyritä perinteiseen tapaan peittelemään tähden lyhyyttä.
Jos tämä on elokuvan hätkähdyttävin aspekti, ei ole vaikea päätellä itse elokuvan jäävän hieman tavoitteistaan; se on yllättävää, kun ottaa huomioon, että käsikirjoitus on William Monahanin työtä; se on sääli, sillä elokuvan teemoissa on räjähdysaltista potentiaalia.
Pohjana on Troy Kennedy-Martinin BBC:lle vuonna 1985 kirjoittama kuusiosainen tv-sarja. Elokuvassa Pimeyden ytimessä on siis kyse samasta kuin hiljattaisessa State of Playssä, joka sekään ei oikein onnistunut. Yhtenä selityksenä epäonnistumisille voinee pitää elokuvien rakentamista tähden ympärille: Russell Crowe -> Mel Gibson. Molemmissa tarinoissa on nimittäin kyse yhteisöstä, ei yksilöstä. Syväkerroksista löytyy lisäksi brittiläinen luokkajakonäkemys, jota Crowen ja Gibsonin tapaiset tähdet eivät oikein voi tavoittaa.
Vaikka vallan yksityisille korporaatioille keskittymisen pelottava teema on Pimeyden ytimessä -elokuvaan kirjoitettu, käsittelytavasta uupuu voimaa. Ilmeisesti Martin Campbellkaan ei ole ollut oikea ohjaajavalinta siitä huolimatta, että hän ohjasi aikaisemman tv-sarjankin. Sähäkät toimintakohtaukset paljastavat, että Campbellin vahvuus ei piile suurten aiheiden erittelykyvyssä.
Gibson, joka ei ole esiintynyt valkokankaalla kuuteen, seitsemään vuoteen, ei näyttele erityisen hyvin eikä toisaalta järin huonostikaan. Erikoista on, että tekijäryhmä ei saa millään aitoa tunnetta kohtauksiin, joissa Gibson suree ammuttua tytärtään. Bojana Novakovickin on tyttärenä pieleen roolitettu - eikä ole ainoa. Kummallinen laimeus ja persoonattomuus vaivaa koko ensemblea. Pari poikkeusta: Ray Winstone isojen poikien sotkujen siivoojana tuo jo olemuksellaan gravitasta kehiin. Leffan kiehtovin hahmo on salamyhkäisen Northmoor-yhtiön pomo, jota Danny Huston näyttelee omaperäisen sulkeutuneella tavalla.
Sikäli, että tarinassa on paljon fiksuja, säälimättömiä havaintoja maailman menosta (kenelläkään meistä ei ole mitään väliä, kun isot rattaat jauhavat), on elokuvan lopetus raivostuttavan laiska ja typerä. Katharsis saavutetaan gibsonilaisen eetoksen mukaisesti väkivaltaisella oman käden oikeudella eikä järjenkäytöllä tai nokkeluudella. Se on metaelokuvallisesti tähden imagon rakentamista ja ideologisesti kyynistä.
Jos Pimeyden ytimessä jossakin onnistuu - toimintajaksojen lisäksi - on se siinä selkeydessä ja vakavamielisyydessä, jolla vallankäytön häikäilemätön tendenssi tavoitetaan. Elokuvan maailma on hyvin pelottava ja hyvin lähellä omaamme. Murha on molemmissa maailmoissa yhtä kylmänälykäs kaupankäynnin ulottuvuus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti