(24.3.:
Toisen MonroeCupin ensimmäinen osakilpailu visailtiin viime keskiviikkona. Ensi keskiviikkona on toisen kilpailun vuoro.
Eikä hätää, jos ensimmäinen jäi väliin, koska tähän cupiin on tullut uusi systeemi. Kuudesta kisasta vain viisi parasta lasketaan ja huonoin tulos pudotetaan kokonaistuloksesta pois. Joka visan kuusi parasta joukkuetta pääsevät pisteille: ensimmäiseksi sijoittunut saa 7 pistettä, toiseksi tullut 5 ja siitä seuraavat saavat 4-3-2-1 pistettä.)
1.4.:
Kiitos jälleen kaikille mainioille osallistujille eilisestä Cup-finaalista. Kuusi osakilpailua, joista viisi parasta laskettiin - ja näin siinä kävi viiden kärjen osalta:
(Cup-sijoitus, joukkue, osakilpailusijoitukset, Cup-pisteet)
1. Vanha kauhu ja uusi aalto ([2]22111) YHT: 31 pt.
2. Antero (1312[4]2) YHT: 28 pt.
3. Salamanteri (313[6]33) YHT: 23 pt.
4. No Gigglin ([-]54327) YHT: 14 pt.
G
5. Douglas Fairbanks Boozing Society (4455-[-]) YHT: 10 pt.
Pisteille asti ylsivät eilen illalla myös Team Jokiniemi, Tulkinpippurit sekä Urpot. Voittoon riensi hienon vireen löytänyt Vanha kauhu ja uusi aalto, jolle Antero tarjosi tasaväkisen vastuksen. Voittajat saivat tietämyksestään palkinnoksi nivaskan vapaalippuja Art House Cinema Niagaraan, Monroen kotiluolaan.
Ensi keskiviikkona jatketaan taas. Kello 18.30 Ravintola Artturissa. Kolmelle parhaalle joukkueelle luvassa tuoppiin mahtuvia palkintoja ja Cupin voittajalle erikoispalkinnot! Tervetuloa!
perjantai 26. helmikuuta 2010
perjantai 19. helmikuuta 2010
Sherlock Holmes
Vaikka en ole vielä nähnyt uutta Sherlock Holmes -elokuvaa, Jeremy Brettin tähdittämä tv-sarja (Granada 1984-94) on parempi, koska:
Nykyään ei voi tehdä isoa elokuvaa ilman huumoria, väkivaltaa ja seksiä. Holmesin tapauksessa viimeisin voi olla korkeintaan jonkintasoista eroottista latausta, esimerkiksi kaltoin kohdeltu prostituoitu, rikas leski tai voimakastahtoinen kotiopettajatar, jonka Holmes pelastaa ja, naiselta kiitollisen ja sieluun asti poraavan katseen saatuaan, kääntää jälleen selkänsä ja poistuu yksinäisyyteen. Jeremy Brettin Holmesilla ei ole juurikaan kokemusta lemmen asioissa tai erotiikan saralla. Oletan että uudessa elokuvassa joku pakollinen heteroalibi on.
Granadan sarjassa Holmes käyttää muutaman kerran nyrkkejään, puhtaasti itsepuolustuksena, saattaen rikollisnilkit kauhunsekaiseen käpälämäkeen, kovapäisimmillä muutama kävelykepin isku naamavärkissä. Tässä uudessa elokuvassa on varmasti joku toimintakohtaus, karatepotkuja ja revolveritaistelu. Ja toimintamusiikkia tietysti. Ja muutenkin selkeä ja turvallinen tarina, että pysyy kärryillä tekstiviestitellessäkin.
Tv-sarjan huumori on herkkää ja monisyistä, perustuen Holmesin ja Watsonin ystävyyssuhteelle ja edesottamuksille sekä kohteliaisiin ja tahdikkaisiin huomautuksiin poliisien Holmesiin nähden erilaisista toimintametodeista. Elokuva melko varmasti junnaa valovuosien päässä tällaisesta. Jotain ylinäyteltyä brittikuivakkuutta ja Cockneyn murretta vääntäviä juoppoja? Todennäköisesti.
Jeremy Brettin ilmiömäisyys roolissa perustuu pitkälle kasvojen ilmeikkyyteen ja rooliin kasvamiseen, hän riutuu ja kuihtuu, potee kroonista maailmantuskaa, johon vain salapoliisityö, viulunsoitto ja morfiini auttavat, kun taas tämä uusi Sherlock Holmes on viihdeteollisuuden nopealla aikataululla tehtyä standardikamaa, tuote, missä kaikki yli kolme sekuntia kestävä on leikattu pois, jotta nuori katsoja ei pitkästyisi.
Jeremy Brett oli brittiläinen Shakespeare-näyttelijä, hän osasi puhua oikella tavalla. Tämä Robert Downey Jr. on, mikä lienee, amerikkalainen komedianäyttelijä.
Granadan sarja kuvattiin Iso-Britanniassa 1980-luvulla; nykytekniikkaan nähden vaatimattomammat tuotantoresurssit ja kalpeampi, ei niin värikylläinen, kuvanlaatu sopii 1800-lukua kuvaavaan maailmaan paljon paremmin.
Tv-sarjassa Watson on nimenomaan Holmesin apuri ja tapahtumien muistiinkirjaaja. Hän ei ratko juttuja, vaan sulkee praktiikan ja lähtee sumuiselle nummelle vahtimaan tappajakoiraa helvetistä, jos Holmes vain pyytää. Yhteys on kaksisuuntainen: Holmes tarvitsee Watsonia taustatueksi monissa fyysisesti vaarallisissa tilanteissa, Watsonin usein väärin päätellyt ratkaisut inspiroivat Holmesia ratkaisemaan ne oikein, ja koska Watsonin avoin ihailu ja se, että hän suurella tarkkuudella kirjaa kaiken ylös, julkaistakseen myöhemmin, hivelee Holmesin itsetuntoa. Ja toisaalta, työskentely Holmesin apurina pitää Watsonin elossa, pitää pinnalla keskinkertaisuuden ja viktoriaanisen, tappavan tylsän keskiluokkaisuuden juoksuhiekassa. En usko, että näitä on elokuvassa, Watsonia revolveria kantavana apumiehenä enempää.
Nykyään ei voi tehdä isoa elokuvaa ilman huumoria, väkivaltaa ja seksiä. Holmesin tapauksessa viimeisin voi olla korkeintaan jonkintasoista eroottista latausta, esimerkiksi kaltoin kohdeltu prostituoitu, rikas leski tai voimakastahtoinen kotiopettajatar, jonka Holmes pelastaa ja, naiselta kiitollisen ja sieluun asti poraavan katseen saatuaan, kääntää jälleen selkänsä ja poistuu yksinäisyyteen. Jeremy Brettin Holmesilla ei ole juurikaan kokemusta lemmen asioissa tai erotiikan saralla. Oletan että uudessa elokuvassa joku pakollinen heteroalibi on.
Granadan sarjassa Holmes käyttää muutaman kerran nyrkkejään, puhtaasti itsepuolustuksena, saattaen rikollisnilkit kauhunsekaiseen käpälämäkeen, kovapäisimmillä muutama kävelykepin isku naamavärkissä. Tässä uudessa elokuvassa on varmasti joku toimintakohtaus, karatepotkuja ja revolveritaistelu. Ja toimintamusiikkia tietysti. Ja muutenkin selkeä ja turvallinen tarina, että pysyy kärryillä tekstiviestitellessäkin.
Tv-sarjan huumori on herkkää ja monisyistä, perustuen Holmesin ja Watsonin ystävyyssuhteelle ja edesottamuksille sekä kohteliaisiin ja tahdikkaisiin huomautuksiin poliisien Holmesiin nähden erilaisista toimintametodeista. Elokuva melko varmasti junnaa valovuosien päässä tällaisesta. Jotain ylinäyteltyä brittikuivakkuutta ja Cockneyn murretta vääntäviä juoppoja? Todennäköisesti.
Jeremy Brettin ilmiömäisyys roolissa perustuu pitkälle kasvojen ilmeikkyyteen ja rooliin kasvamiseen, hän riutuu ja kuihtuu, potee kroonista maailmantuskaa, johon vain salapoliisityö, viulunsoitto ja morfiini auttavat, kun taas tämä uusi Sherlock Holmes on viihdeteollisuuden nopealla aikataululla tehtyä standardikamaa, tuote, missä kaikki yli kolme sekuntia kestävä on leikattu pois, jotta nuori katsoja ei pitkästyisi.
Jeremy Brett oli brittiläinen Shakespeare-näyttelijä, hän osasi puhua oikella tavalla. Tämä Robert Downey Jr. on, mikä lienee, amerikkalainen komedianäyttelijä.
Granadan sarja kuvattiin Iso-Britanniassa 1980-luvulla; nykytekniikkaan nähden vaatimattomammat tuotantoresurssit ja kalpeampi, ei niin värikylläinen, kuvanlaatu sopii 1800-lukua kuvaavaan maailmaan paljon paremmin.
Tv-sarjassa Watson on nimenomaan Holmesin apuri ja tapahtumien muistiinkirjaaja. Hän ei ratko juttuja, vaan sulkee praktiikan ja lähtee sumuiselle nummelle vahtimaan tappajakoiraa helvetistä, jos Holmes vain pyytää. Yhteys on kaksisuuntainen: Holmes tarvitsee Watsonia taustatueksi monissa fyysisesti vaarallisissa tilanteissa, Watsonin usein väärin päätellyt ratkaisut inspiroivat Holmesia ratkaisemaan ne oikein, ja koska Watsonin avoin ihailu ja se, että hän suurella tarkkuudella kirjaa kaiken ylös, julkaistakseen myöhemmin, hivelee Holmesin itsetuntoa. Ja toisaalta, työskentely Holmesin apurina pitää Watsonin elossa, pitää pinnalla keskinkertaisuuden ja viktoriaanisen, tappavan tylsän keskiluokkaisuuden juoksuhiekassa. En usko, että näitä on elokuvassa, Watsonia revolveria kantavana apumiehenä enempää.
tiistai 16. helmikuuta 2010
Kohtaamisia Kirjamessuilla
Monroen päiväkirjasta, sivu 11
Pieni filmihullu menee suuren elokuvatapahtuman rengiksi Kirjamessujen ihmemaailmaan, jossa kohtaa monenlaisia omituisia olentoja. Tuolla on Kjell Westö ja tuolla Hynynen & Liimatta, välissä vuolaana virtaava ihmisjoki, jolle tyrkyttää Filkkareiden ohjelmaa. Monet ottavat kiinnostuneena, mitä piskuisessa esittelijäkopperossa tarjolla on. Hiljalleen filmihullu alkaa sokeutua, mutta se ei ole vaarallista laatua: ihmisten hahmot alkavat vain kadottaa piirteitään niin, että tuttujakaan kasvoja on vaikea heti tunnistaa.
SUURI HETKI
Lipuu jälleen ohi joukko. Siitä eroaa nainen, silmälasipäinen ja harmahtavahiuksinen. Filmihullu työntää tabloidia otettavaksi. Vaihdetaan pari sanaa ja sokeutuneilta silmiltä putoavat äkkiä suomut: HELENA YLÄNEN. Äkkiä aivan täpinöissään filmihullu tajuaa keskustelevansa elokuvakritiikin esikuvansa kanssa. Yläsestä ja Fräntistä on lähtenyt tälläkin harrastajalla syventyminen elokuvan ympärillä pyörivien ja hyörivien mielipiteiden hämähäkinseitteihin. 90-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin, kun Ylänen jäi eläkkeelle, kävin Hesarin sivujen välitylsellä joka viikko antoisan keskustelun Kriitikon kanssa kulloisenkin viikon uutuuksista. Väitellen, joskus kinastellen, mutta useimmiten uutta ymmärtäen. Yläsen kanssa oli jopa miellyttävää olla eri mieltä, sillä kritiikin ydin ei ollut sanotussa, vaan puheen tavassa: Helena Yläsen teksteistä puuttui täysin itsekorostus ja kriitikoiden perisynti, tuomarointi. Ne oli kirjoittanut mieli, joka pyrki ennen muuta ymmärtämään näkemäänsä, miksi jokin oli niin kuin se oli, mitä oli haettu ja oliko se tavoitettu.
Myöhemmin aikomuksenani on käyttää taukoni kuuntelemalla mitä Peter von Baghilla on sanottavana uudesta Lajien synty -kirjastaan. Siitä ei kuitenkaan tule mitään, sillä osun täydessä katsomossa Yläsen viereen ja antaudumme vartin keskusteluun von Baghista, romanttisesta komediasta ja Kajaanin runoviikoista. Helena Yläsen teksteistä huokuva välittömyys on yhtä hänen persoonansa kanssa ja jutustelu on lopetettava vain jotta se ei ryöpsähtäisi yli äyräidensä.
Tämä on parempi muisto kuin yksikään nimikirjoitus voisi toivoa olevansa. Filmihullun loppukuu on pelastettu.
Pieni filmihullu menee suuren elokuvatapahtuman rengiksi Kirjamessujen ihmemaailmaan, jossa kohtaa monenlaisia omituisia olentoja. Tuolla on Kjell Westö ja tuolla Hynynen & Liimatta, välissä vuolaana virtaava ihmisjoki, jolle tyrkyttää Filkkareiden ohjelmaa. Monet ottavat kiinnostuneena, mitä piskuisessa esittelijäkopperossa tarjolla on. Hiljalleen filmihullu alkaa sokeutua, mutta se ei ole vaarallista laatua: ihmisten hahmot alkavat vain kadottaa piirteitään niin, että tuttujakaan kasvoja on vaikea heti tunnistaa.
SUURI HETKI
Lipuu jälleen ohi joukko. Siitä eroaa nainen, silmälasipäinen ja harmahtavahiuksinen. Filmihullu työntää tabloidia otettavaksi. Vaihdetaan pari sanaa ja sokeutuneilta silmiltä putoavat äkkiä suomut: HELENA YLÄNEN. Äkkiä aivan täpinöissään filmihullu tajuaa keskustelevansa elokuvakritiikin esikuvansa kanssa. Yläsestä ja Fräntistä on lähtenyt tälläkin harrastajalla syventyminen elokuvan ympärillä pyörivien ja hyörivien mielipiteiden hämähäkinseitteihin. 90-luvun alusta 2000-luvun puoliväliin, kun Ylänen jäi eläkkeelle, kävin Hesarin sivujen välitylsellä joka viikko antoisan keskustelun Kriitikon kanssa kulloisenkin viikon uutuuksista. Väitellen, joskus kinastellen, mutta useimmiten uutta ymmärtäen. Yläsen kanssa oli jopa miellyttävää olla eri mieltä, sillä kritiikin ydin ei ollut sanotussa, vaan puheen tavassa: Helena Yläsen teksteistä puuttui täysin itsekorostus ja kriitikoiden perisynti, tuomarointi. Ne oli kirjoittanut mieli, joka pyrki ennen muuta ymmärtämään näkemäänsä, miksi jokin oli niin kuin se oli, mitä oli haettu ja oliko se tavoitettu.
Myöhemmin aikomuksenani on käyttää taukoni kuuntelemalla mitä Peter von Baghilla on sanottavana uudesta Lajien synty -kirjastaan. Siitä ei kuitenkaan tule mitään, sillä osun täydessä katsomossa Yläsen viereen ja antaudumme vartin keskusteluun von Baghista, romanttisesta komediasta ja Kajaanin runoviikoista. Helena Yläsen teksteistä huokuva välittömyys on yhtä hänen persoonansa kanssa ja jutustelu on lopetettava vain jotta se ei ryöpsähtäisi yli äyräidensä.
Tämä on parempi muisto kuin yksikään nimikirjoitus voisi toivoa olevansa. Filmihullun loppukuu on pelastettu.
perjantai 5. helmikuuta 2010
Terveisiä DocPointista: Mies nimeltä Philibert
”En ajattele katsojien puolesta. En ole Michael Moore. En kohtele katsojia kuin lapsia.”
Nicolas Philbert on ranskalainen pitkän linjan dokumentaristi. Edeltävänä viikonloppuna Helsingin DocPoint- festivaaleilla näin kolme hänen töistään.
Animals and More Animals (Un animal, des animaux, 1996) kertoi Ranskan eläintieteellisen museon uudelleen avaamiseen johtaneesta ruljanssista. The Louvre City (La Louvre Ville, 1990) näytti mitä kaikkea Louvressa tapahtuu ennen kuin taidenäyttely saadaan ihmisten nähtäville. Nämä kaksi elokuvaa havainnoivat työtä, niin fyysistä kuin henkistäkin. Kolmas dokumentti, Cannesissakin kilpaillut To be and to Have (Être et avoir, 2002), seurasi pienen ranskalaisen maaseutukoulun, sen opettajan ja oppilaiden, elämää. Seuraavassa keskityn kahteen ensin mainitsemaani elokuvaan.
Työ
Philbertin tapa havainnoida työtä on varsin uniikki. Hän keskittyy yksinkertaisesti vain tietyn työvaiheen näyttämiseen. Minkälaisia ongelmia syntyy, kun yritetään nostaa täytetty gorilla liian ahtaaseen vitriiniin? Missä kompositiossa taulut kannattaa järjestää tyhjälle seinälle? Miten täytetyn pesukarhun kuono, joka ei sovi pään luiden muotoon saadaan näyttämään luonnolliselta? (muovailuvahalla toim. huom.) Katsoja sidotaan mukaan tilanteisiin. Miten itse tekisin tuon? Olisiko tuo taulu tai tuo täytetty kirahvi parempi tuossa tai noin päin. Arkitilanteiden kiehtovuus ja koomisuus tempaavat mukaansa.
Philibert on kärsivällinen näyttäessään tapahtumia. Hän ei leikkaa liian aikaisin seuraavaan kohtaukseen. Tilanteiden annetaan rauhassa kehittyä ja näin eri työvaiheista syntyy kiehtova kokonainen mosaiikki. Mitään työvaihetta ei myöskään arvoteta toista korkeammalle. Un animal, des animaux ja La ville Louvre kertasivat samalta viivalta uskomattoman määrän erilaisia työvaiheita. Eläintieteellisen museon uudelleenrakennus, lähtien vanhojen tiilirakennelmien murskaamisesta, kulki rinnan täytettyjen eläinten kunnostustoimenpiteiden kanssa.
Työ ja yhteisö
La Louvre Ville onnistuu kuvaamaan työyhteisön dynamiikkaa hauskalla ja lämpimällä tavalla.
Galleristit suunnittelevat millin tarkasti vitriiniin asetettavien taitelija omakuvien kompositiota. Kaksi keski-ikäistä duunarimiestä tuskastelevat vitriinin sisäpuolella: ”viisi milliä vasempaan ja tuuma ylöspäin”. Miehet tekevät työtä käskettyä. Kamera tallentaa silmien muljahdukset ja äänettömän kapinan. Galleristeja naurattavat miesten reaktiot. Pomojen ja duunareiden välinen universaali juopa ilmaistaan koomisin keinoin.
Toisessa kohtauksessa työntekijät naljailevat pomolleen, joka yrittää laitattaa heille pukuja gallerian avausta varten. Työntekijöiden jatkuva lämmin henkinen ja kunnioittavasti rajansa tietävä huulenheitto ylempiään kohtaan tallentuu kameroille luontevasti.
La Louvre Villen keskeisin kohtaus sijoittuu miesten kuntosaliin. Shortseissaan treenaavat pomot ja duunarit näyttävät kaikki yhtäläisen hölmöiltä ihmisolennoilta heidän huhkiessaan vaihtelevissa kuntolaitteissa ja vaihtelevissa asennoissa.
La Louvre Ville on Un animal, des animauxia enemmän keskittynyt työyhteisöön ja ihmisiin. Elokuvan lopussa jokainen dokumentissa näkynyt kasvo saa vielä hetkensä. Valmiin taidenäyttelyn takana olevat ihmiset esitellään kasvokuvin elokuvan lopussa. Un animalissa suuremman roolin saavat näyttelyn kohteet, täytetyt eläimet jopa siinä määrin, että osasta niistä muodostuu karaktäärejä. Tämä on hirtehistä sillä katsoja ei voi olla ajattelematta eläinten alkuperää. Elefantti emo pienine poikasineen on äärimmäisin esimerkki. Eläimet ovat söpöjä, elävän näköisiä mutta tapettuja viimeiseen soluun asti.
Philibert ei sulje silmiään tälle vaan näyttää dokumentissa kuinka orangista eritellään liha irti ja nahka taitellaan talteen kuin kauluspaita kaupan hyllyä varten.
Nicolas Philbert on ranskalainen pitkän linjan dokumentaristi. Edeltävänä viikonloppuna Helsingin DocPoint- festivaaleilla näin kolme hänen töistään.
Animals and More Animals (Un animal, des animaux, 1996) kertoi Ranskan eläintieteellisen museon uudelleen avaamiseen johtaneesta ruljanssista. The Louvre City (La Louvre Ville, 1990) näytti mitä kaikkea Louvressa tapahtuu ennen kuin taidenäyttely saadaan ihmisten nähtäville. Nämä kaksi elokuvaa havainnoivat työtä, niin fyysistä kuin henkistäkin. Kolmas dokumentti, Cannesissakin kilpaillut To be and to Have (Être et avoir, 2002), seurasi pienen ranskalaisen maaseutukoulun, sen opettajan ja oppilaiden, elämää. Seuraavassa keskityn kahteen ensin mainitsemaani elokuvaan.
Työ
Philbertin tapa havainnoida työtä on varsin uniikki. Hän keskittyy yksinkertaisesti vain tietyn työvaiheen näyttämiseen. Minkälaisia ongelmia syntyy, kun yritetään nostaa täytetty gorilla liian ahtaaseen vitriiniin? Missä kompositiossa taulut kannattaa järjestää tyhjälle seinälle? Miten täytetyn pesukarhun kuono, joka ei sovi pään luiden muotoon saadaan näyttämään luonnolliselta? (muovailuvahalla toim. huom.) Katsoja sidotaan mukaan tilanteisiin. Miten itse tekisin tuon? Olisiko tuo taulu tai tuo täytetty kirahvi parempi tuossa tai noin päin. Arkitilanteiden kiehtovuus ja koomisuus tempaavat mukaansa.
Philibert on kärsivällinen näyttäessään tapahtumia. Hän ei leikkaa liian aikaisin seuraavaan kohtaukseen. Tilanteiden annetaan rauhassa kehittyä ja näin eri työvaiheista syntyy kiehtova kokonainen mosaiikki. Mitään työvaihetta ei myöskään arvoteta toista korkeammalle. Un animal, des animaux ja La ville Louvre kertasivat samalta viivalta uskomattoman määrän erilaisia työvaiheita. Eläintieteellisen museon uudelleenrakennus, lähtien vanhojen tiilirakennelmien murskaamisesta, kulki rinnan täytettyjen eläinten kunnostustoimenpiteiden kanssa.
Työ ja yhteisö
La Louvre Ville onnistuu kuvaamaan työyhteisön dynamiikkaa hauskalla ja lämpimällä tavalla.
Galleristit suunnittelevat millin tarkasti vitriiniin asetettavien taitelija omakuvien kompositiota. Kaksi keski-ikäistä duunarimiestä tuskastelevat vitriinin sisäpuolella: ”viisi milliä vasempaan ja tuuma ylöspäin”. Miehet tekevät työtä käskettyä. Kamera tallentaa silmien muljahdukset ja äänettömän kapinan. Galleristeja naurattavat miesten reaktiot. Pomojen ja duunareiden välinen universaali juopa ilmaistaan koomisin keinoin.
Toisessa kohtauksessa työntekijät naljailevat pomolleen, joka yrittää laitattaa heille pukuja gallerian avausta varten. Työntekijöiden jatkuva lämmin henkinen ja kunnioittavasti rajansa tietävä huulenheitto ylempiään kohtaan tallentuu kameroille luontevasti.
La Louvre Villen keskeisin kohtaus sijoittuu miesten kuntosaliin. Shortseissaan treenaavat pomot ja duunarit näyttävät kaikki yhtäläisen hölmöiltä ihmisolennoilta heidän huhkiessaan vaihtelevissa kuntolaitteissa ja vaihtelevissa asennoissa.
La Louvre Ville on Un animal, des animauxia enemmän keskittynyt työyhteisöön ja ihmisiin. Elokuvan lopussa jokainen dokumentissa näkynyt kasvo saa vielä hetkensä. Valmiin taidenäyttelyn takana olevat ihmiset esitellään kasvokuvin elokuvan lopussa. Un animalissa suuremman roolin saavat näyttelyn kohteet, täytetyt eläimet jopa siinä määrin, että osasta niistä muodostuu karaktäärejä. Tämä on hirtehistä sillä katsoja ei voi olla ajattelematta eläinten alkuperää. Elefantti emo pienine poikasineen on äärimmäisin esimerkki. Eläimet ovat söpöjä, elävän näköisiä mutta tapettuja viimeiseen soluun asti.
Philibert ei sulje silmiään tälle vaan näyttää dokumentissa kuinka orangista eritellään liha irti ja nahka taitellaan talteen kuin kauluspaita kaupan hyllyä varten.
torstai 4. helmikuuta 2010
A Peeble Person: Mario Van Peebles Tampereella
Monroen päiväkirjasta, sivu 10
Ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Mario Van Peebles piti yleisöluennon Tampereen yliopistolla 3. helmikuuta 2010.
"Eilen illalla olin hotellillani täällä Tampereella, kun tämä heppu tuli luokseni pyytämään nimikirjoitusta. Aloin tietysti kirjoittamaan nimeäni, ja hän vaikutti innostuneelta. Hän hymyili autuaasti ja sanoi: 'Olen valtavan suuri faninne, mr. Spike Lee'."
Mario Van Peebles on ohjannut puolen tusinaa näytelmä- ja dokumenttielokuvaa, tv-sarjoja Johnny Deppin 21 Jump Streetistä Kovaan lakiin ja Damagesiin sekä näytellyt kymmenissä elokuvissa. Hän on 53-vuotias, mutta kun hän astuu noin kuusikymmenpäisen opiskelijayleisön eteen, hän näyttää 20 vuotta ikäistään nuoremmalta. Ja kun hän puhuu, käy selväksi, että hän on treenannut aivojaan samaan tahtiin kehonsa kanssa.
Puolitoistatuntinen luento on puolittain esitelmä värillisen independent-ohjaajan mahdollisuuksista Hollywoodissa ja puolittain keskustelu opettajan ja oppilaiden välillä. Yhtä kaikki, se on sekä ajatuksia herättävä että viihdyttävä. Mario Van Peebles on saanut poikkeuksellisen kasvatuksen perheessä, joka teki riippumattomia elokuvatuotantoja: hänen isänsä Melvin muistetaan blaxploitation-genren pioneerina sellaisista elokuvista kuin Watermelon Man (1970) ja yhtä historian parhaista otsikoista kantava Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971). Mario selittääkin, että hänen nuoruutensa isänsä rinnalla on täysin korvannut muodollisen ohjaajakoulutuksen puuttumisen. Tästä taustasta täytyy olla peräisin myös poikkeuksellisen korkea yhteiskunnallinen omatunto, joka heijastuu terävissä näkemyksissä - etenkin afroamerikkalaisen kulttuurin historiasta ja nykypäivästä.
"Mustien yhteisössä ilmastonmuutokseen ja vihreisiin arvoihin ei aina suhtauduta myönteisesti. Kerronpa miksi. Ennen kuin meidät tuotiin Amerikkaan halvaksi työvoimaksi, elimme luonnon keskellä sen ehdoilla. Sitten valkoiset tulivat, raahasivat meidät mukaansa, sanoivat, että meillä ei ole tarpeeksi vaatteita päällämme, opettivat, että meidän pitäisi palvoa valkoista heppua, joka roikkuu ristillä - mitä me emme voineet tajuta: tajuaisitteko te, jos joku kantaisi kaulassaan kuvaa jätkästä, joka istuu sähkötuolissa? - ja että meillä pitäisi olla autot ja muu sivistys. No, nyt meille sanotaan, että meidän pitäisi elää päästöjä laskematta ja syödä luomua. Siis elää samalla tavalla kuin ennen Afrikassa - paitsi maksaa paljon enemmän."
Mustaihoisten historia on hyväksikäytettyjen historiaa. Ja kun tätä on yritetty muuttaa, jopa koulutus on epäonnistunut. Sillä yliopistoissa ja korkeakouluissa oppii haluamaan samoja asioita kuin valtaväestö: taulutelkkaria ja Lexusta. Kyse ei olekaan educationista vann qualificationista: sisäistämällä yhteisön vallitsevat arvot tulet hyväksytyksi. Sinusta tulee vaalea musta. Mario oli jo lähtöruudussa tienristeyksessä, sillä hänen isänsä oli mustaihoinen, mutta äitinsä valkoinen. "She could have been used as a reflector board." Pariskunta oli aikanaan niin poikkeuksellinen, että Mario oli pakko käydä päästämässä maailmaan Meksikossa.
Mustien asemasta elokuvateollisuudessa Mario Van Peebles huomauttaa, että heidän roolittamiseensa liittyy paljon pseudohyväksyntää ja subversiivista torjuntaa. Vaikka mustaihoisia voidaan näyttää elokuvissa ja televisiossa auktoriteettiasemassa esimerkiksi poliisipäällikkönä, on heistä tehty vaarattomia näyttämällä heidät ylipainoisina ja seksuaalisen huippunsa ohittaneina ukkoina. Mario on omissa ohjauksissaan pyrkinyt tietoisesti hyödyntämään näitä stereotypioita kääntämällä ne päälaelleen.
Kysymykseni siitä, onko mikään muuttunut 1930-luvulta tähän päivään sikäli, että mustaihoiset hyväksytään sankareiksi ja esikuviksi vain viihdyttäjinä (Barack Obaman tapaus pois lukien), innoittaa Marion esittämään teoriansa siitä, että "we don't do well with the jury". (Miten ihmeessä Rodney Kingin hakanneet poliisit vapautettiin syytteistä?) Jos menestys urheilulajissa perustuu pelkkään mittaustulokseen, Jesse Owens voittaa, vaikka se kuinka Hitleriä kismittäisikin. Mutta jos suoritusta arvioi tuomaristo, kuten taitoluistelussa, mustat eivät äkkiä pärjääkään. Implikaatio on, että tämä ilmiö jarruttaa mustien nousemista intellektuelleiksi auktoriteeteiksi. Asia muuttuu sitä mukaa, kun saadaan esikuvia kuten Obama tai Nelson Mandela. (Onkohan yksikään mustaihoinen koskaan saanut luonnontieteiden Nobelia?)
Van Peeblesin luento on oppitunti piiloviestien tunnistamisessa. Miksi Hämähäkkimies pukeutuu Yhdysvaltain lipun väreihin ja taistelee vitsejä huolettomasti laukoen kahdeksankätistä pahista vastaan? Miksi mustaihoisen sankarin, kuten Bladen, täytyy olla puoliksi vampyyri, siis puoliksi paha? Miksi valtavirran hiphopin sanoitukset keskittyvät muijien scorettamiseen? Minkälaisen kuvan mustasta rodusta antaa Superfly, jonka sankari on afroamerikkalainen huumediileri, joka yrittää päästä eroon entisestä elämäntavastaan myymällä yhden jättimäisen lastin heroiinia kerralla? Tai Soul Plane, jonka viesti on, että (ruohoa pössyttelevät) mustat eivät kykene pyörittämään lentoyhtiötä? Viimeksi mainittu antaa Mariolle aiheen väittää, että 60- ja 70-lukujen taitteessa toteutettiin suunnitelmallinen mustan yhteisön "medikalisaatio" so. huumekauppa päästettiin tieten tahtoen ghettoihin, millä oli luonnollisesti passivoiva ja hajaannuttava vaikutus.
Elokuvantekijä Mario Van Peebles nostaa esiin vähän keskustellun ongelman: jos joku yrittää sanoa oman maansa historiasta (tässä tapauksessa USA:sta) jotain rumaa ja kriittistä, vastaanoton päähuomio ei kiinnity sisällön paikkansa pitävyyteen, vaan toissijaisiin yksityiskohtiin, kuten lavastuksen ajanmukaisuuteen. Tällä tavalla elokuvan sanoma voidaan trivialisoida.
Elokuvan tulevaisuus on liian vaikea kysymys Van Peeblesillekin. Mutta, lohdullisesti, hän uskoo, ettei elokuva ole katoamassa teattereista, vain sen takia, että penskat haluavat aina pois kotoa.
Kiitos kuvista Juha Lassilalle.
Ohjaaja, käsikirjoittaja ja näyttelijä Mario Van Peebles piti yleisöluennon Tampereen yliopistolla 3. helmikuuta 2010.
"Eilen illalla olin hotellillani täällä Tampereella, kun tämä heppu tuli luokseni pyytämään nimikirjoitusta. Aloin tietysti kirjoittamaan nimeäni, ja hän vaikutti innostuneelta. Hän hymyili autuaasti ja sanoi: 'Olen valtavan suuri faninne, mr. Spike Lee'."
Mario Van Peebles on ohjannut puolen tusinaa näytelmä- ja dokumenttielokuvaa, tv-sarjoja Johnny Deppin 21 Jump Streetistä Kovaan lakiin ja Damagesiin sekä näytellyt kymmenissä elokuvissa. Hän on 53-vuotias, mutta kun hän astuu noin kuusikymmenpäisen opiskelijayleisön eteen, hän näyttää 20 vuotta ikäistään nuoremmalta. Ja kun hän puhuu, käy selväksi, että hän on treenannut aivojaan samaan tahtiin kehonsa kanssa.
Puolitoistatuntinen luento on puolittain esitelmä värillisen independent-ohjaajan mahdollisuuksista Hollywoodissa ja puolittain keskustelu opettajan ja oppilaiden välillä. Yhtä kaikki, se on sekä ajatuksia herättävä että viihdyttävä. Mario Van Peebles on saanut poikkeuksellisen kasvatuksen perheessä, joka teki riippumattomia elokuvatuotantoja: hänen isänsä Melvin muistetaan blaxploitation-genren pioneerina sellaisista elokuvista kuin Watermelon Man (1970) ja yhtä historian parhaista otsikoista kantava Sweet Sweetback's Baadasssss Song (1971). Mario selittääkin, että hänen nuoruutensa isänsä rinnalla on täysin korvannut muodollisen ohjaajakoulutuksen puuttumisen. Tästä taustasta täytyy olla peräisin myös poikkeuksellisen korkea yhteiskunnallinen omatunto, joka heijastuu terävissä näkemyksissä - etenkin afroamerikkalaisen kulttuurin historiasta ja nykypäivästä.
"Mustien yhteisössä ilmastonmuutokseen ja vihreisiin arvoihin ei aina suhtauduta myönteisesti. Kerronpa miksi. Ennen kuin meidät tuotiin Amerikkaan halvaksi työvoimaksi, elimme luonnon keskellä sen ehdoilla. Sitten valkoiset tulivat, raahasivat meidät mukaansa, sanoivat, että meillä ei ole tarpeeksi vaatteita päällämme, opettivat, että meidän pitäisi palvoa valkoista heppua, joka roikkuu ristillä - mitä me emme voineet tajuta: tajuaisitteko te, jos joku kantaisi kaulassaan kuvaa jätkästä, joka istuu sähkötuolissa? - ja että meillä pitäisi olla autot ja muu sivistys. No, nyt meille sanotaan, että meidän pitäisi elää päästöjä laskematta ja syödä luomua. Siis elää samalla tavalla kuin ennen Afrikassa - paitsi maksaa paljon enemmän."
Mustaihoisten historia on hyväksikäytettyjen historiaa. Ja kun tätä on yritetty muuttaa, jopa koulutus on epäonnistunut. Sillä yliopistoissa ja korkeakouluissa oppii haluamaan samoja asioita kuin valtaväestö: taulutelkkaria ja Lexusta. Kyse ei olekaan educationista vann qualificationista: sisäistämällä yhteisön vallitsevat arvot tulet hyväksytyksi. Sinusta tulee vaalea musta. Mario oli jo lähtöruudussa tienristeyksessä, sillä hänen isänsä oli mustaihoinen, mutta äitinsä valkoinen. "She could have been used as a reflector board." Pariskunta oli aikanaan niin poikkeuksellinen, että Mario oli pakko käydä päästämässä maailmaan Meksikossa.
Mustien asemasta elokuvateollisuudessa Mario Van Peebles huomauttaa, että heidän roolittamiseensa liittyy paljon pseudohyväksyntää ja subversiivista torjuntaa. Vaikka mustaihoisia voidaan näyttää elokuvissa ja televisiossa auktoriteettiasemassa esimerkiksi poliisipäällikkönä, on heistä tehty vaarattomia näyttämällä heidät ylipainoisina ja seksuaalisen huippunsa ohittaneina ukkoina. Mario on omissa ohjauksissaan pyrkinyt tietoisesti hyödyntämään näitä stereotypioita kääntämällä ne päälaelleen.
Kysymykseni siitä, onko mikään muuttunut 1930-luvulta tähän päivään sikäli, että mustaihoiset hyväksytään sankareiksi ja esikuviksi vain viihdyttäjinä (Barack Obaman tapaus pois lukien), innoittaa Marion esittämään teoriansa siitä, että "we don't do well with the jury". (Miten ihmeessä Rodney Kingin hakanneet poliisit vapautettiin syytteistä?) Jos menestys urheilulajissa perustuu pelkkään mittaustulokseen, Jesse Owens voittaa, vaikka se kuinka Hitleriä kismittäisikin. Mutta jos suoritusta arvioi tuomaristo, kuten taitoluistelussa, mustat eivät äkkiä pärjääkään. Implikaatio on, että tämä ilmiö jarruttaa mustien nousemista intellektuelleiksi auktoriteeteiksi. Asia muuttuu sitä mukaa, kun saadaan esikuvia kuten Obama tai Nelson Mandela. (Onkohan yksikään mustaihoinen koskaan saanut luonnontieteiden Nobelia?)
Van Peeblesin luento on oppitunti piiloviestien tunnistamisessa. Miksi Hämähäkkimies pukeutuu Yhdysvaltain lipun väreihin ja taistelee vitsejä huolettomasti laukoen kahdeksankätistä pahista vastaan? Miksi mustaihoisen sankarin, kuten Bladen, täytyy olla puoliksi vampyyri, siis puoliksi paha? Miksi valtavirran hiphopin sanoitukset keskittyvät muijien scorettamiseen? Minkälaisen kuvan mustasta rodusta antaa Superfly, jonka sankari on afroamerikkalainen huumediileri, joka yrittää päästä eroon entisestä elämäntavastaan myymällä yhden jättimäisen lastin heroiinia kerralla? Tai Soul Plane, jonka viesti on, että (ruohoa pössyttelevät) mustat eivät kykene pyörittämään lentoyhtiötä? Viimeksi mainittu antaa Mariolle aiheen väittää, että 60- ja 70-lukujen taitteessa toteutettiin suunnitelmallinen mustan yhteisön "medikalisaatio" so. huumekauppa päästettiin tieten tahtoen ghettoihin, millä oli luonnollisesti passivoiva ja hajaannuttava vaikutus.
Elokuvantekijä Mario Van Peebles nostaa esiin vähän keskustellun ongelman: jos joku yrittää sanoa oman maansa historiasta (tässä tapauksessa USA:sta) jotain rumaa ja kriittistä, vastaanoton päähuomio ei kiinnity sisällön paikkansa pitävyyteen, vaan toissijaisiin yksityiskohtiin, kuten lavastuksen ajanmukaisuuteen. Tällä tavalla elokuvan sanoma voidaan trivialisoida.
Elokuvan tulevaisuus on liian vaikea kysymys Van Peeblesillekin. Mutta, lohdullisesti, hän uskoo, ettei elokuva ole katoamassa teattereista, vain sen takia, että penskat haluavat aina pois kotoa.
Kiitos kuvista Juha Lassilalle.
keskiviikko 3. helmikuuta 2010
Muutama lyhyt kommentti Mel Gibsonin uusimmasta
Hätkähdyttävintä Pimeyden ytimessä (Edge of Darkness) on, että 54-vuotias Mel Gibson antaa ohjaaja Martin Campbellin kuvata itsensä sinä lyhyenä tappina, joka hän on. Kuvakulmilla ei pyritä perinteiseen tapaan peittelemään tähden lyhyyttä.
Jos tämä on elokuvan hätkähdyttävin aspekti, ei ole vaikea päätellä itse elokuvan jäävän hieman tavoitteistaan; se on yllättävää, kun ottaa huomioon, että käsikirjoitus on William Monahanin työtä; se on sääli, sillä elokuvan teemoissa on räjähdysaltista potentiaalia.
Pohjana on Troy Kennedy-Martinin BBC:lle vuonna 1985 kirjoittama kuusiosainen tv-sarja. Elokuvassa Pimeyden ytimessä on siis kyse samasta kuin hiljattaisessa State of Playssä, joka sekään ei oikein onnistunut. Yhtenä selityksenä epäonnistumisille voinee pitää elokuvien rakentamista tähden ympärille: Russell Crowe -> Mel Gibson. Molemmissa tarinoissa on nimittäin kyse yhteisöstä, ei yksilöstä. Syväkerroksista löytyy lisäksi brittiläinen luokkajakonäkemys, jota Crowen ja Gibsonin tapaiset tähdet eivät oikein voi tavoittaa.
Vaikka vallan yksityisille korporaatioille keskittymisen pelottava teema on Pimeyden ytimessä -elokuvaan kirjoitettu, käsittelytavasta uupuu voimaa. Ilmeisesti Martin Campbellkaan ei ole ollut oikea ohjaajavalinta siitä huolimatta, että hän ohjasi aikaisemman tv-sarjankin. Sähäkät toimintakohtaukset paljastavat, että Campbellin vahvuus ei piile suurten aiheiden erittelykyvyssä.
Gibson, joka ei ole esiintynyt valkokankaalla kuuteen, seitsemään vuoteen, ei näyttele erityisen hyvin eikä toisaalta järin huonostikaan. Erikoista on, että tekijäryhmä ei saa millään aitoa tunnetta kohtauksiin, joissa Gibson suree ammuttua tytärtään. Bojana Novakovickin on tyttärenä pieleen roolitettu - eikä ole ainoa. Kummallinen laimeus ja persoonattomuus vaivaa koko ensemblea. Pari poikkeusta: Ray Winstone isojen poikien sotkujen siivoojana tuo jo olemuksellaan gravitasta kehiin. Leffan kiehtovin hahmo on salamyhkäisen Northmoor-yhtiön pomo, jota Danny Huston näyttelee omaperäisen sulkeutuneella tavalla.
Sikäli, että tarinassa on paljon fiksuja, säälimättömiä havaintoja maailman menosta (kenelläkään meistä ei ole mitään väliä, kun isot rattaat jauhavat), on elokuvan lopetus raivostuttavan laiska ja typerä. Katharsis saavutetaan gibsonilaisen eetoksen mukaisesti väkivaltaisella oman käden oikeudella eikä järjenkäytöllä tai nokkeluudella. Se on metaelokuvallisesti tähden imagon rakentamista ja ideologisesti kyynistä.
Jos Pimeyden ytimessä jossakin onnistuu - toimintajaksojen lisäksi - on se siinä selkeydessä ja vakavamielisyydessä, jolla vallankäytön häikäilemätön tendenssi tavoitetaan. Elokuvan maailma on hyvin pelottava ja hyvin lähellä omaamme. Murha on molemmissa maailmoissa yhtä kylmänälykäs kaupankäynnin ulottuvuus.
Jos tämä on elokuvan hätkähdyttävin aspekti, ei ole vaikea päätellä itse elokuvan jäävän hieman tavoitteistaan; se on yllättävää, kun ottaa huomioon, että käsikirjoitus on William Monahanin työtä; se on sääli, sillä elokuvan teemoissa on räjähdysaltista potentiaalia.
Pohjana on Troy Kennedy-Martinin BBC:lle vuonna 1985 kirjoittama kuusiosainen tv-sarja. Elokuvassa Pimeyden ytimessä on siis kyse samasta kuin hiljattaisessa State of Playssä, joka sekään ei oikein onnistunut. Yhtenä selityksenä epäonnistumisille voinee pitää elokuvien rakentamista tähden ympärille: Russell Crowe -> Mel Gibson. Molemmissa tarinoissa on nimittäin kyse yhteisöstä, ei yksilöstä. Syväkerroksista löytyy lisäksi brittiläinen luokkajakonäkemys, jota Crowen ja Gibsonin tapaiset tähdet eivät oikein voi tavoittaa.
Vaikka vallan yksityisille korporaatioille keskittymisen pelottava teema on Pimeyden ytimessä -elokuvaan kirjoitettu, käsittelytavasta uupuu voimaa. Ilmeisesti Martin Campbellkaan ei ole ollut oikea ohjaajavalinta siitä huolimatta, että hän ohjasi aikaisemman tv-sarjankin. Sähäkät toimintakohtaukset paljastavat, että Campbellin vahvuus ei piile suurten aiheiden erittelykyvyssä.
Gibson, joka ei ole esiintynyt valkokankaalla kuuteen, seitsemään vuoteen, ei näyttele erityisen hyvin eikä toisaalta järin huonostikaan. Erikoista on, että tekijäryhmä ei saa millään aitoa tunnetta kohtauksiin, joissa Gibson suree ammuttua tytärtään. Bojana Novakovickin on tyttärenä pieleen roolitettu - eikä ole ainoa. Kummallinen laimeus ja persoonattomuus vaivaa koko ensemblea. Pari poikkeusta: Ray Winstone isojen poikien sotkujen siivoojana tuo jo olemuksellaan gravitasta kehiin. Leffan kiehtovin hahmo on salamyhkäisen Northmoor-yhtiön pomo, jota Danny Huston näyttelee omaperäisen sulkeutuneella tavalla.
Sikäli, että tarinassa on paljon fiksuja, säälimättömiä havaintoja maailman menosta (kenelläkään meistä ei ole mitään väliä, kun isot rattaat jauhavat), on elokuvan lopetus raivostuttavan laiska ja typerä. Katharsis saavutetaan gibsonilaisen eetoksen mukaisesti väkivaltaisella oman käden oikeudella eikä järjenkäytöllä tai nokkeluudella. Se on metaelokuvallisesti tähden imagon rakentamista ja ideologisesti kyynistä.
Jos Pimeyden ytimessä jossakin onnistuu - toimintajaksojen lisäksi - on se siinä selkeydessä ja vakavamielisyydessä, jolla vallankäytön häikäilemätön tendenssi tavoitetaan. Elokuvan maailma on hyvin pelottava ja hyvin lähellä omaamme. Murha on molemmissa maailmoissa yhtä kylmänälykäs kaupankäynnin ulottuvuus.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)