So Long, Dan O'Bannon, And Thanks For All The Aliens!

Toissapäivänä 63-vuotiaana kuollut Dan O'Bannon ei välttämättä ole nimi, joka sanoo mitään suurelle yleisölle. Hän ei ollut tähti eikä häntä muisteta suurten palkintojen pokkaajana. Huomaamatta hän ei kuitenkaan poistunut tältä merkilliseltä estradilta, jonka William S. nimesi maailmaksi. Sille on syynsä.

Vuonna 1946 syntyneenä O'Bannon kuuluu niihin lapsiin, jotka pantiin alulle silkasta maailmansodan päättymisen riemusta. Neljännesvuosisataa myöhemmin osa näistä lapsista oli eksynyt Hollywoodiin, jossa heitä tervehdittiin penskoina. 1970-luvun aikana "penskat" pistivät unelmakaupungin kaikki totutut säännöt uusiksi. Steven Spielberg on O'Bannonia kolme kuukautta nuorempi.

Dan O'Bannonin elokuvaura ei ole yhtä säkenöivä kuin Spielbergin, mutta yhtä lähtemättömiä jälkiä hän elokuvan historiaan raapi. Ensi töikseen hän toteutti ystävänsä John Carpenterin kanssa vettä ja leipää -budjetilla kaikkien aikojen scifi-parodian Dark Star (1974). Elokuva on näköjään syntynyt tyhjästä, pelkän sydänveren ja nuoruuden huolettomuuden voimalla. Se on aito ryhmäyhteistyö, jossa kaikki ovat tehneet vähän kaikkea, Carpenterin huolehtiessa ohjauksesta ja O'Bannonin leikkauksesta. Lisäksi hänen käsityönsä näkyy käsikirjoituksessa ja siinä, miltä avaruusalus Dark Starin ennennäkemättömän resuinen olemus näyttää: hän puuhasi lavasteita ja nerokkaan kotikutoisia erikoistehosteita. Kaiken huippuna hän esitti unohtumatonta Sgt. Pinbackia, joka oli joutunut monivuotiselle epävakaiden planeettojen tuhoamisreissulle vahingossa. Loistavasti rytmitetyssä "toimintajaksossa" O'Bannon jahtaa pitkin hajoamispisteessä olevaa alusta miehistön epäilyttävästi rantapallon näköistä avaruuslemmikkiä.

Se, mistä muutkin kuin leffanörtit Dan O'Bannonin muistavat, tapahtui viisi vuotta myöhemmin. Vaikka O'Bannonin alkuperäinen aihe muuttikin muotoaan yhdessä modernin cineman eniten myyttejä synnyttäneessä prosessissa, on hän kiistattomasti Alienin isä. Alien (1979) on kauhukertomuksena sitä luokkaa, että paljon Ridley Scottiakin lahjattomampi ohjaaja olisi noussut sen aallonharjalla kuuluisuuteen. Virtuoosimaisen Scottin käsissä aiheesta sukeutui edelleen ylittämätön tieteiskauhuelokuva, jota voi lähestyä yhä uudestaan uniikkina visuaalisena avaruushahmotuksena (ainoana merkittävänä esikuvana Dark Star!), sosiologisena tutkielmana ryhmänä toimivista ihmisistä, psykologisena allegoriana psyykessä ryömivistä demoneista tai vain ihan pirun pelottavana leffana. Jatko-osineen Dan O'Bannon on vastuussa yhdestä länsimaisen populaarikulttuurin menestyneimmistä ja tunnistetuimmista ilmiöistä.

Edellä mainitun lisäksi amerikkalaisen leffascenen taustalla vaikuttanut Dan O'Bannon oli mukana tekemässä Star Warsin (1977) erikoistehosteita, sovittamassa Total Recallia (1990) Paul Verhoevenin elokuvaksi ja ohjasi itsekin kaksi vähän tunnettua elokuvaa. Hänen jälkeensä jäävät vaimo ja poika.

Kaikkien aikojen paras elokuvatraileri

Avatar, aika ja odotus

Aika. Ulottuvuus, jonka liian herkästi unohdamme keskustellessamme elokuvasta...tai ylipäätään luovista prosesseista. Aika ei ole jono itseään kloonaavia hetkiä. Aika on kokemus. Elokuva, vaikkapa, ei muokkaa vain sivuttaista ja pystysuuntaista ulottuvuutta, vaan myös aikaa, hidastaen tai nopeuttaen. Teatterisalissa kaksi tuntia saattaa kiitää juoksemalla tai laahustaa matelemalla. Siellä pimeässä aikaa ei mitata kellosta, vaan tapahtumina, ajatuksina, tunteiden liikkeinä.

Odottaminen on ajan teonsana. Elokuvaan eksyneen on totuttauduttava odottamiseen, sillä elokuva on hitaasti kypsyvää ruokaa: merkkiohjaajien uusista hankkeista ilmoitetaan elokuvilla itseään ravitsevalle maailmalle kuukausia tai vuosia ennakkoon. Ja kun ensi-ilta viimein koittaa, pitkiksi venyneet kuukaudet kutistuvat salamannopeasti vilahtaneiksi vuosiksi.

Aika vaikuttaa mystisesti myös itse teokseen. Aikanaan kauniit elokuvat voivat vuosikymmenten mittaan hapettua kuin silleen jätetty vesi. Tai ne voivat selittämättömällä tavalla jatkaa elämäänsä luoden vuoropuhelua yhä uusien aikakausien kanssa, niistä rikastuen. Kauneus on joskus ikuista eikä katoavaista laisinkaan.

Mutta salaperäisimmin aika työskentelee luomisen aikana, teoksen vielä etsiessä muotoaan. Tällöin aika antaa huikentelevaisia lupauksia, joihin vain sinisilmäisin uskoo. Me laitamme kaiken uskomme ajan lannoittamiin odotuksiin, sillä aika on elokuvanteossa ylellisyyttä, ruhtinaille varattu.

Kanadalainen elokuvantekijä James Cameron on käyttänyt aikaa Avatarin tekemiseen. 12 vuotta. Se on pitkä aika, jossa ihminen siirtyy yhdestä ikäkaudesta toiseen. Cameron on vanhentunut 43-vuotiaasta 55-vuotiaaksi. Koko tänä aikana emme ole oppineet Cameronista mitään uutta. Odotustemme pitäisikin kohdistua siihen, miten Cameron on kasvanut elokuvantekijänä eikä siihen, mitä uusia keksintöjä hän on rakentanut. Mitä Avatarista on tullut? Mitä se sanoo James Francis Cameronista?

Avatar ei ole vain elokuva elokuvien joukossa. Avatar on tarkoitettu mestariteokseksi. Se on tarkoitettu salpaamaan henkiä ja potkaisemaan sukat jalasta sitä katsovilta. Se on itsetietoisen tekijän voimannäyttö, johon on ladattu tekijänsä kaikki osaaminen ja koko visioimiskyvyn kapasiteetti. Tätä tarkoitusta varten Cameron on jättänyt Maan ja lähtenyt tulevaisuuteen ja avaruuteen, rakentanut sinne kokonaisen maailman olioineen itse rakentamillaan tai rakennuttamillaan työkaluilla. Avataria on tehty ajalla, vaivalla, rahalla ja kiistattomasti suurella rakkaudella. Sitä voi pitää ohjaajan omakuvana, mitä kaikki avainteokset ovat.

12 vuotta kypsyttelyä ja hiomista, aikaisempien menestysten suoman carte blanchen vapaudella, ja mikä on tulos? Avatar ei vertaudu 2001:een eikä Solarikseen, se ei rinnastu Clarken, Asimovin tai Bradburyn uusia ikkunoita avanneisiin visioihin. Avatarin henkiset sukulaiset löytyvät 1950-lukulaisista poikien seikkailukertomuksista, joita työnnettiin paperikantisina kadunkulman kioskeihin joka kuukausi, ja jotka hotkaistiin kerralla koulupäivän jälkeen ja heitettiin sitten menemään uutta odotellessa. Näissä naiiveissa kertomuksissa Paha vainosi Hyvää, kunnes kriittisellä hetkellä Hyvä kävi vastaiskuun ja vastoin kaikkia odotuksia, todennäköisyyksien lakeja uhmaten saavutti hunajaisen voiton ylivoimaisesta vihollisesta.

Ei ole syytä moittia Cameronia siitä, että hän on keksinyt reikäleivän uudelleen, mutta kritiikkiä voi esittää siitä, että hän on tyytynyt käyttämään vanhoja ideoita sellaisenaan. On syytä epäillä, että proosana Avatar olisi löytänyt mistään halukasta julkaisijaa. Kohteliaat kieltäytymiset olisivat sisältäneet huomautuksen, että käsikirjoituksessa ei ole ainoatakaan elementtiä, joka ei olisi tuttu kymmenistä aikaisemmista tarinoista.

Pahinta on, että kaikkien kliseisten tarinankäänteiden, kuluneiden hahmojen ja muualta kopioitujen vuorosanojen summana Avatar on kiusaannuttavan korni. Se on elokuva lapsille, jotka eivät ole nähneet kovin montaa elokuvaa. Kornia vaikutelmaa tehostaa Avatarin rakentuminen poliittiseksi allegoriaksi: elokuvan voi nähdä Cameronin kommenttina Irakin tilanteeseen, sillä kertomuksen moottorina toimii asetelma, jossa Ihminen hamuaa itselleen (luonnontilassa elävien) muukalaisten asuttaman Pandora-planeetan luonnonrikkauksia. Mutta allegoriana Cameronin kertomus on kömpelö ja lapsellinen, sillä hän ei anna kuvien ja tilanteiden kommunikoida katsojan kanssa, vaan selittää kaiken auki. Vaille sovittavia piirteitä jätetyn kenraalin suuhun Cameron on jopa kirjoittanut lauseen: "We'll fight terror with terror". Ja peli on sillä selvä.

Voi huvikseen arvuutella, että Cameron on valmistautunut Avatariin lukemalla huonoa scifiä ja vielä kehnompia sarjakuvia. (Mutta miksi?) Esimerkiksi Cameronin kirjoittamat henkilöt jättävät vaivaantuneen olon; on huolestuttavaa, että 55-vuotias mies näkee aikuiset ihmiset lapsina, jotka ilmaisevat tunteitaan keskinkertaisista elokuvista lainatuin lausein. Eivätkä Sam Worthington ja Zoe Saldana ole Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet.

Cameronilla ei kuitenkaan ole mitään hätää, sillä hän tekee elokuviaan maailmalle, joka jatkuvasti lapsellistuu. Hän vertautuu Cecil B. DeMilleen paitsi suurten kankaiden miehenä, myös viihdyttäjänä, joka on luonnon armosta täydellisessä sopusoinnussa suuren yleisön tarpeiden kanssa. Eikä vartova maailma ole odottanut Avatarilta ennennäkemättömyyttä tarinalta vaan tekniikalta. Avatarista ei tullut niinkään elokuvaa katsojille, vaan kuluttajille: ero on siinä, että jälkimmäiset janoavat aina lisää sitä, mikä on uutta - tai näyttää siltä.

Vaikka Avatar tuntuu huonosti lukeneen insinöörin tekemältä elokuvalta hifisteille, on miellyttävää todeta, että Cameron käsittelee 3D-tekniikkaa kauniisti. Sen sijaan, että käyttäisi kolmiulotteisuutta shokkiarvona, hän etsii kolmiulotteisiin kuviinsa harmoniaa - ja onnistuu. Avatar ei ole muuten visuaalisesti kovin kekseliäs elokuva, mutta sen katsominen on painavia laseja lukuunottamatta miellyttävää eikä häiritsevää, kuten aikaisemmissa 3D-elokuvissa. Esimerkiksi ihmisten komentokeskuksessa työskentelevien tutkaoperaattoreiden futuristiset näytöt ovat kolmiulotteisuudessaan tyylikkäästi upotetut kuvaan. Kauneimmillaan 3D-kuva on metsän keskellä, kun Sielupuun ameebamaiset siemenet leijailevat eteerisinä.

Sinipintaiset Na'vit, Cameronin maailman intiaanimaiset humanoidit, on luotu pitkälle kehittyneellä motion capture -tekniikalla ja niitä voi ihailla taustalla vaikuttavan taidokkuuden ansiosta. Animaationa ne kuitenkin pysyvät. - Siihen liittyen on kokonaan oman pohdintansa väärti kysyä, ovatko Avatarin tietokonemaailmat enää oikeutettuja saamaan vaikkapa palkintoja erikoistehosteina: jos kaikki on luotu tietokoneella, eikö kysymys silloin ole jo puhtaasta animaatiosta?

Onko Avatarin tekeminen ollut ajanhukkaa? Entä sen parissa vietetty aika? Teknisenä ihmeenä se on näkemisen arvoinen kolmiulotteisen kuvauksensa ja saumattomien CGI-tehosteidensa takia. Tylsäkään se ei ole, vain sen takia, että Cameron toteuttaa niin kravattikaulaisen säntillisesti koeteltuja draaman lakeja - Avatarin juonenkäänteet, niin mielikuvituksettomia kuin ne ovatkin, tulevat sekunnilleen oikea-aikaisesti laskettuina eikä draaman lakien silkka mekaniikka kertakaikkiaan petä. Se on myös vauhdikas ja näyttävä teos, nähtävää on paljon ja kamera on tuskin kertaakaan paikoillaan. Kuvaukseltaan ja rytmitykseltään se on funktionaalista, siistiä, konservatiivista ja yllätyksetöntä työtä. Mutta...

Kuka kaipaa yllätyksettömyyttä? Vaikka ulkoasu on komea, elokuvan edetessä voimistuu selkäpiitä kipuava tunne siitä, että kaikki on lainaa. Tarina, vastakkainasettelu, näiden toteutus, henkilöhahmot, heidän kriisinsä... Jopa itse maailma, Pandora, muistuttaa silmiinpistävän paljon Naughty Dog -peliyhtiön Uncharted-peliä, jossa sinipintaisten humanoidien elämänkeskus on valtavan suuri puu jne.

Sen, miten pitkälle Cameronin Avatar-visio lopulta kantaa, ratkaisee kai lopulta vain yksi mittari.

Aika näyttää.

Huomatkaa meidätkin! Jooko? Me olemme eurooppalaisia

Kai huomasitte isot otsikot. Voittajat tuntuivat kuin pakahtuvan onnesta ja riemusta. Niin ja se pukuloisto! Suomesta oli paikalla varmasti kaikki tärkeimmät. Eihän Bochum niin kaukana ole.

No jaa, tosiaan Euroopan Oscarit jaettiin 12. joulukuuta. Tilaisuus kuitattiin maamme suurimmassa sanomalehdessä Helsingin Sanomissa yhdellä uutisella. Sekin juttu kertoi, ettei suomalainen animaatio Niko - Lentäjän poika voittanut.

Näitä nähtävästi harvinaisen huomionarvoisia palkintoja on jaettu vuodesta 1988 lähtien. Tarkoituksena tietysti oli luoda tunnustusta eurooppalaiselle elokuvalle, kun se sellaista niin harvoin saa meren takana jaettavissa pystitilaisuuksissa.

Onhan se hölmöä, sen varmasti jokainen tajuaa. Siis hölmöä laittaa elokuvia paremmuusjärjestykseen ja ovathan kaikenlaiset prameat glamourgaalat teennäisiä, mutta kyllä eurooppalainenkin elokuva tunnustusta ansaitsisi. Lisäksi ihmiset tulevat tietoisiksi sellaisista elokuvista, joista he eivät muuten edes kuulisi. Samasta syystä esimerkiksi Finlandia-ehdokkaita voisi olla tuplasti enemmän.

Euroopan elokuvagaala on jäänyt pimentoon. Yksi ongelma, ja ehkä se kaikkein pahin, on koko juhlan keinotekoisuus. Ja kyllä, kaikki gaalat ovat tietysti keinotekoisia mutta European Film Awards vie sen ihan uudelle tasolle. Vuosittaiset pystit jakaa Euroopan elokuva-akatemia, joka perustettiin vuonna 1988. Kyseinen akatemia on vastine Yhdysvaltojen elokuva-akatemialle, joka puolestaan jakaa Oscarit. Koko ajatus siis oli vastustaa Hollywoodia perustamalla täysin vastaava järjestö Eurooppaan, joka on jopa samanniminen! Siis matkia Hollywoodia kun juuri sitä vastustetaan. Tämä gaala on tehty ajatellen Hollywoodia, ei suinkaan eurooppalaista elokuvaa. No, onhan ajatus lopulta kaunis eli edistää eurooppalaisen elokuvan tunnettavuutta maailmalla.

Mutta Euroopan Oscarit kärsivät todella pahasta uskottavuusongelmasta, jos ei tilaisuutta huomioida edes Euroopassa, puhumattakaan koko maailmasta. Parhaan elokuvan palkinto meni sentään oikeaan osoitteeseen.

Eräs ongelma on myös se, ettei palkinnoille ole nimeä. Niitä kutsuttiin ennen Felix-palkinnoiksi mutta nimestä luovuttiin kun huomattiin, että sen niminen palkinto on jo olemassa. Huh. Jospa vaikka Lars von Trier voisi keksiä jonkun nimen, kuten Amerikan versio Larsista eli Walt Disney aikoinaan teki.

Jos missasit bileet, gaala tulee YLE Teemalta uusintana ensi sunnuntaina klo 15.40 alkaen.

"Hello darkness, my old friend...": The Sound Of Insects

Kuolemista ei ole. Elämä on, kunnes siinä sinisessä silmänräpäyksessä se ei enää ole. Kuolema on hetki, jolloin henki lakkaa, hetki niin pitkä kuin valokatkaisijan napsahdus, joka sytyttää pimeyden. Hengen haipuminen ei tarkoita tapahtumattomuutta, sillä jäljelle jäävässä ruumiissa on vielä voimaa, joka alkaa paluumatkan luonnon ykseyteen. Lopulta ruumis katoaa lukemattomiksi näkymättömiksi osasiksi, joista osa ehkä osallistuu uuden tietoisuuden rakentamiseen. Mikään aineellinen ei katoa.

Peter Liechtin The Sound Of Insects: A Record Of A Mummy ei ole elokuva kuolemasta. Se on elokuva elämästä. Ja halusta kuolla tai toiveesta lakata elämästä.

Kuten elämällä, elokuvalla on alku ja loppu. Alussa metsästä löytyy ruumis, rauhallisesti muumioituneena, muovipressu mausoleuminaan ja päiväkirja polvien välissä. Liechtin elokuva kestää niin kauan kuin päiväkirjan lukeminen kestää. Päiväkirja on säntillinen kokoelma muistiinmerkintöjä ajalta, jolloin sen kirjoittaja yrittää näännyttää itsensä hengiltä; tuntemattomaksi jäävä nelikymppinen mies matkustaa syksyn lähestyessä lapsuutensa metsään, pystyttää kömpelön majan ja kieltäytyy syömästä. Kirjaseensa hän dokumentoi kaiken, mitä siitä seuraa.

The Sound Of Insects on dokumenttielokuva: European Film Academy palkitsi sen vuoden 2009 parhaana dokumenttielokuvana. Mutta se ei ole dokumentti miehestä, joka kirjoitti päiväkirjaa viikkojen ajan yksinäisyydessä vain radio seuranaan, mitään syömättä. Se saattaa olla dokumentti itse päiväkirjasta, mutta sen varsinainen aihe on maailma. Maailma, joka on kaikki paitsi mies itse.



Liechtin ohjaus muistuttaa pitkälle sofistikoitunutta musiikkivideota. Hän kuvittaa ääniraitaa. Hän kuvittaa ääniraitaa lyyrisillä ja toteavilla havainnoilla maailmasta, jonka osa äänessä oleva mies ei enää ole. Nämä kuvat muodostavat oman, tajunnanvirtamaisen ja päiväkirjasta itsenäisen kokonaisuutensa, joka päiväkirjan lauseisiin liitettynä luo niihin kommentaarisen suhteen: mustavalkoiset, ilottomat sveitsiläiset kasvot bussin ikkunassa ja diskon kovat, sähköiset äänet muistuttavat siitä, minkä luota mies pakenee; kuvat lentävistä linnuista tai kehämäisesti toistuva kuva syksyisestä sekametsästä saavat säälimään miestä, joka on kadottanut silmistään maailman kauniit kasvot. The Sound Of Insects kehittyy kuva kuvalta ja lause lauseelta suggestiiviseksi teokseksi maailmamme ominaispiirteistä.

Mutta yhtä hyvin Liechtin elokuva on essee likaantuvasta muovipressusta, kuluvan ajan vertauskuvasta. Maailman kanssa välinsä katkaisseen miehen pressukatto täyttyy hiljalleen havuneulasista ja tuulenpuuskien tuomista tahroista. Prosessin edetessä, uskomattoman monien päivien ja viikkojen syödessä kuihtuvaa ruumista, on pakko kysyä: jos elämä on noin tiukassa, eikö se ole merkki siitä, että miehen on tarkoitus jatkaa elämäänsä? Että hän on vielä liian vahva voidakseen antaa periksi, vaikka maailmassa oleminen sattuukin? Elokuvan nimeen kätkeytyy nimittäin nokkela kaksoismerkitys: a record tarkoittaa paitsi tallennetta ja raporttia, myös ennätystä; a record of a mummy - muumion ennätys...

Siispä kuolemista ei ole, joten kukaan ei voi tehdä kuolemaa. On vain elämää, joka joko sattuu tai ei satu. The Sound Of Insects kuvaa kiehtovasti ja pakahduttavasti elämää, joka sattuu, ja inhimillisyyttä hylkivää maailmaa, joka tekee kipeää. Jos luopuu toisesta, menettää toisenkin. Vaihtoehtona on hyväksyä molemmat.


PS. Elokuvan loppuun sisältyy yllätys. Lyhyt teksti ilmoittaa, että elokuva perustuu japanilaisen kirjailijan Masahiko Shimadan fiktiiviseen kertomukseen Miira ni naru made. Mutta Shimada kyllä ilmoittaa tekstinsä lähteeksi todelliset asiakirjat. Tapausta, johon Shimadan teos perustuu, en onnistunut jäljittämään.

Peter Liechtin dokumentti The Sound Of Insects: A Record Of A Mummy esitettiin Ravintola Fall'sissa 26.11. osana Doc Lounge -sarjaa.