Aika. Ulottuvuus, jonka liian herkästi unohdamme keskustellessamme elokuvasta...tai ylipäätään luovista prosesseista. Aika ei ole jono itseään kloonaavia hetkiä. Aika on kokemus. Elokuva, vaikkapa, ei muokkaa vain sivuttaista ja pystysuuntaista ulottuvuutta, vaan myös aikaa, hidastaen tai nopeuttaen. Teatterisalissa kaksi tuntia saattaa kiitää juoksemalla tai laahustaa matelemalla. Siellä pimeässä aikaa ei mitata kellosta, vaan tapahtumina, ajatuksina, tunteiden liikkeinä.
Odottaminen on ajan teonsana. Elokuvaan eksyneen on totuttauduttava odottamiseen, sillä elokuva on hitaasti kypsyvää ruokaa: merkkiohjaajien uusista hankkeista ilmoitetaan elokuvilla itseään ravitsevalle maailmalle kuukausia tai vuosia ennakkoon. Ja kun ensi-ilta viimein koittaa, pitkiksi venyneet kuukaudet kutistuvat salamannopeasti vilahtaneiksi vuosiksi.
Aika vaikuttaa mystisesti myös itse teokseen. Aikanaan kauniit elokuvat voivat vuosikymmenten mittaan hapettua kuin silleen jätetty vesi. Tai ne voivat selittämättömällä tavalla jatkaa elämäänsä luoden vuoropuhelua yhä uusien aikakausien kanssa, niistä rikastuen. Kauneus on joskus ikuista eikä katoavaista laisinkaan.
Mutta salaperäisimmin aika työskentelee luomisen aikana, teoksen vielä etsiessä muotoaan. Tällöin aika antaa huikentelevaisia lupauksia, joihin vain sinisilmäisin uskoo. Me laitamme kaiken uskomme ajan lannoittamiin odotuksiin, sillä aika on elokuvanteossa ylellisyyttä, ruhtinaille varattu.
Kanadalainen elokuvantekijä James Cameron on käyttänyt aikaa Avatarin tekemiseen. 12 vuotta. Se on pitkä aika, jossa ihminen siirtyy yhdestä ikäkaudesta toiseen. Cameron on vanhentunut 43-vuotiaasta 55-vuotiaaksi. Koko tänä aikana emme ole oppineet Cameronista mitään uutta. Odotustemme pitäisikin kohdistua siihen, miten Cameron on kasvanut elokuvantekijänä eikä siihen, mitä uusia keksintöjä hän on rakentanut. Mitä Avatarista on tullut? Mitä se sanoo James Francis Cameronista?
Avatar ei ole vain elokuva elokuvien joukossa. Avatar on tarkoitettu mestariteokseksi. Se on tarkoitettu salpaamaan henkiä ja potkaisemaan sukat jalasta sitä katsovilta. Se on itsetietoisen tekijän voimannäyttö, johon on ladattu tekijänsä kaikki osaaminen ja koko visioimiskyvyn kapasiteetti. Tätä tarkoitusta varten Cameron on jättänyt Maan ja lähtenyt tulevaisuuteen ja avaruuteen, rakentanut sinne kokonaisen maailman olioineen itse rakentamillaan tai rakennuttamillaan työkaluilla. Avataria on tehty ajalla, vaivalla, rahalla ja kiistattomasti suurella rakkaudella. Sitä voi pitää ohjaajan omakuvana, mitä kaikki avainteokset ovat.
12 vuotta kypsyttelyä ja hiomista, aikaisempien menestysten suoman carte blanchen vapaudella, ja mikä on tulos? Avatar ei vertaudu 2001:een eikä Solarikseen, se ei rinnastu Clarken, Asimovin tai Bradburyn uusia ikkunoita avanneisiin visioihin. Avatarin henkiset sukulaiset löytyvät 1950-lukulaisista poikien seikkailukertomuksista, joita työnnettiin paperikantisina kadunkulman kioskeihin joka kuukausi, ja jotka hotkaistiin kerralla koulupäivän jälkeen ja heitettiin sitten menemään uutta odotellessa. Näissä naiiveissa kertomuksissa Paha vainosi Hyvää, kunnes kriittisellä hetkellä Hyvä kävi vastaiskuun ja vastoin kaikkia odotuksia, todennäköisyyksien lakeja uhmaten saavutti hunajaisen voiton ylivoimaisesta vihollisesta.
Ei ole syytä moittia Cameronia siitä, että hän on keksinyt reikäleivän uudelleen, mutta kritiikkiä voi esittää siitä, että hän on tyytynyt käyttämään vanhoja ideoita sellaisenaan. On syytä epäillä, että proosana Avatar olisi löytänyt mistään halukasta julkaisijaa. Kohteliaat kieltäytymiset olisivat sisältäneet huomautuksen, että käsikirjoituksessa ei ole ainoatakaan elementtiä, joka ei olisi tuttu kymmenistä aikaisemmista tarinoista.
Pahinta on, että kaikkien kliseisten tarinankäänteiden, kuluneiden hahmojen ja muualta kopioitujen vuorosanojen summana Avatar on kiusaannuttavan korni. Se on elokuva lapsille, jotka eivät ole nähneet kovin montaa elokuvaa. Kornia vaikutelmaa tehostaa Avatarin rakentuminen poliittiseksi allegoriaksi: elokuvan voi nähdä Cameronin kommenttina Irakin tilanteeseen, sillä kertomuksen moottorina toimii asetelma, jossa Ihminen hamuaa itselleen (luonnontilassa elävien) muukalaisten asuttaman Pandora-planeetan luonnonrikkauksia. Mutta allegoriana Cameronin kertomus on kömpelö ja lapsellinen, sillä hän ei anna kuvien ja tilanteiden kommunikoida katsojan kanssa, vaan selittää kaiken auki. Vaille sovittavia piirteitä jätetyn kenraalin suuhun Cameron on jopa kirjoittanut lauseen: "We'll fight terror with terror". Ja peli on sillä selvä.
Voi huvikseen arvuutella, että Cameron on valmistautunut Avatariin lukemalla huonoa scifiä ja vielä kehnompia sarjakuvia. (Mutta miksi?) Esimerkiksi Cameronin kirjoittamat henkilöt jättävät vaivaantuneen olon; on huolestuttavaa, että 55-vuotias mies näkee aikuiset ihmiset lapsina, jotka ilmaisevat tunteitaan keskinkertaisista elokuvista lainatuin lausein. Eivätkä Sam Worthington ja Zoe Saldana ole Leonardo DiCaprio ja Kate Winslet.
Cameronilla ei kuitenkaan ole mitään hätää, sillä hän tekee elokuviaan maailmalle, joka jatkuvasti lapsellistuu. Hän vertautuu Cecil B. DeMilleen paitsi suurten kankaiden miehenä, myös viihdyttäjänä, joka on luonnon armosta täydellisessä sopusoinnussa suuren yleisön tarpeiden kanssa. Eikä vartova maailma ole odottanut Avatarilta ennennäkemättömyyttä tarinalta vaan tekniikalta. Avatarista ei tullut niinkään elokuvaa katsojille, vaan kuluttajille: ero on siinä, että jälkimmäiset janoavat aina lisää sitä, mikä on uutta - tai näyttää siltä.
Vaikka Avatar tuntuu huonosti lukeneen insinöörin tekemältä elokuvalta hifisteille, on miellyttävää todeta, että Cameron käsittelee 3D-tekniikkaa kauniisti. Sen sijaan, että käyttäisi kolmiulotteisuutta shokkiarvona, hän etsii kolmiulotteisiin kuviinsa harmoniaa - ja onnistuu. Avatar ei ole muuten visuaalisesti kovin kekseliäs elokuva, mutta sen katsominen on painavia laseja lukuunottamatta miellyttävää eikä häiritsevää, kuten aikaisemmissa 3D-elokuvissa. Esimerkiksi ihmisten komentokeskuksessa työskentelevien tutkaoperaattoreiden futuristiset näytöt ovat kolmiulotteisuudessaan tyylikkäästi upotetut kuvaan. Kauneimmillaan 3D-kuva on metsän keskellä, kun Sielupuun ameebamaiset siemenet leijailevat eteerisinä.
Sinipintaiset Na'vit, Cameronin maailman intiaanimaiset humanoidit, on luotu pitkälle kehittyneellä motion capture -tekniikalla ja niitä voi ihailla taustalla vaikuttavan taidokkuuden ansiosta. Animaationa ne kuitenkin pysyvät. - Siihen liittyen on kokonaan oman pohdintansa väärti kysyä, ovatko Avatarin tietokonemaailmat enää oikeutettuja saamaan vaikkapa palkintoja erikoistehosteina: jos kaikki on luotu tietokoneella, eikö kysymys silloin ole jo puhtaasta animaatiosta?
Onko Avatarin tekeminen ollut ajanhukkaa? Entä sen parissa vietetty aika? Teknisenä ihmeenä se on näkemisen arvoinen kolmiulotteisen kuvauksensa ja saumattomien CGI-tehosteidensa takia. Tylsäkään se ei ole, vain sen takia, että Cameron toteuttaa niin kravattikaulaisen säntillisesti koeteltuja draaman lakeja - Avatarin juonenkäänteet, niin mielikuvituksettomia kuin ne ovatkin, tulevat sekunnilleen oikea-aikaisesti laskettuina eikä draaman lakien silkka mekaniikka kertakaikkiaan petä. Se on myös vauhdikas ja näyttävä teos, nähtävää on paljon ja kamera on tuskin kertaakaan paikoillaan. Kuvaukseltaan ja rytmitykseltään se on funktionaalista, siistiä, konservatiivista ja yllätyksetöntä työtä. Mutta...
Kuka kaipaa yllätyksettömyyttä? Vaikka ulkoasu on komea, elokuvan edetessä voimistuu selkäpiitä kipuava tunne siitä, että kaikki on lainaa. Tarina, vastakkainasettelu, näiden toteutus, henkilöhahmot, heidän kriisinsä... Jopa itse maailma, Pandora, muistuttaa silmiinpistävän paljon Naughty Dog -peliyhtiön Uncharted-peliä, jossa sinipintaisten humanoidien elämänkeskus on valtavan suuri puu jne.
Sen, miten pitkälle Cameronin Avatar-visio lopulta kantaa, ratkaisee kai lopulta vain yksi mittari.
Aika näyttää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti