24.6.2011
Joka ikinen sielu, joka on käynyt Sodankylän elokuvajuhlilla katsomassa filmin tai käynyt sen jälkeen romanttiseen kohtaamiseen Kitisenjoen rannalla tai filmin sijasta juonut itsensä känniin yöttömässä yössä, on kiitollisuudenvelassa Anssi Mänttärille. Parinkymmenen koko illan elokuvan ohjaaja ja aito suomalainen auteur on myös maailman pohjoisimman elokuvafestivaalin ideoija. Midnight Sun Film Festival 2011 toimi Mänttärin uusimman työn, Tarkastajan, maailmanensi-illan näyttämönä. Keskustelin nähdystä ohjaajan kanssa.
Anton Asikainen: Tarkastaja sai ensi-esityksensä teatteri Lapinsuussa torstai-iltana kello 23.15 loppuunmyydylle salille. Odotitko sellaista?
Anssi Mänttäri: En, en odottanut.
AA: Tarkastajanhan näki siinä yhdessä näytöksessä melkein enemmän ihmisiä kuin edellisen elokuvasi yhteensä!
Tähän Mänttärin vastaus on raikuva nauru. Elokuvantekijä on hyvin tietoinen asemastaan valtavirran reunamilla integriteettinsä säilyttäneenä anomaliana kollegoidensa joukossa.
AA: Sanoit ensi-illassa, että nyt tyylilaji valitsi aiheen.
AM: Yleensä asia on päinvastoin: aihe määrää tyylilajin. Mutta nyt päätinkin tehdä surrealistisen elokuvan, mikä määritti aiheen.
AA: Surrealistisen vai absurdin?
AM: No, tällaiset määrittelyt ovat sivuseikka. Tarkastaja lähti liikkeelle surrealistisena kertomuksena, mutta kirjoittamisen aikana se on kenties muuttunut joksikin muuksi.
AA: Siinä tuntuu tiettyjen kirjailijoiden vaikutus. Kafka on selviö, mutta entä esimerkiksi Gogol?
AM: Mä huomasin vasta kirjoittamisen jälkeen, että siinä on Kafkaa. Kirjoittaessa en ajatellut vaikutteita. Ja Gogolilta olen lukenut vain Kuolleet sielut hirveän kauan aikaa sitten. Viihdyn kyllä Venäjällä ja olen jonkinmoinen venäläisen kulttuurin fani, että ehkä se tuntuu sitten tahtomatta. Tarkastaja on kirjoitettu kerran lävitse ja siihen on myöhemmin lisätty vain pari kohtausta, joista yksi on Aake Kallialan jakso. Tarina Francis Baconin kuolemasta on myös lisäys.
AA: Tarkastajassa on kohtaus, jossa Niko Saarela soittaa firmaan ja joutuu ikuiseen puhelinautomaattikierteeseen. Se on hieno esimerkki sellaisesta havaintojen tekemisestä, mihin ei muualla suomalaisessa elokuvassa törmää, ja ihmettelen, mistä se johtuu.
AM: Mä luulen, että se johtuu tuottajavetoisuudesta suomalaisessa elokuvassa. Siitä, että ohjaajat eivät enää valitse aiheitaan, vaan ne annetaan tuottajan taholta. Huomasitko muuten, kuka se puhelinpalvelun ääni oli?
AA: En...
AM: Minä! Ja mistä sen nuotin oppii? Sen: "Jos sinulla on laskutusasiaa, paina yksi..." Se on aina sama joka paikassa.
Tarkastaja ei ole missään perinteisessä mielessä "hyvä" elokuva so. se ei vastaa meille opetettuja nykyaikaisia standardeja: se vaikuttaa kovin vähän virtuoosimaisesti kuvatulta, sen näytteleminen tuntuu vanhanaikaiselta jne. Teknisten mittapuiden sijaan Tarkastaja on mitä suurimmassa määrin hyvä elokuva moraalisella ja ideologisella tasolla. Se tuntuu sillä tavalla aidolta ja peittelemättömältä, miltä suomalainen nykyelokuva ei tunnu. Sodankylän täyden salin Mänttärin absurdi komedia sai pidäkkeettömästi raikumaan naurusta.
AA: Tarkastaja on sellainen harvinainen elokuva, josta tietää, että se ei avaudu pelkästään käsikirjoituksen lukemalla, vaan ohjausprosessi merkitsee kaikkea.
AM: Kyllä. Siksi onkin ihmeellistä, että Elokuvasäätiössä hankkeita rahoitetaan nykyään pelkästään käsikirjoituksen perusteella. Ei tiedetä minkälaiset ihmiset sen käsikirjoituksen kuvaavat.
AA: Elokuvan tarkastaja selvittää vakuutuspetokseksi epäiltyä juttua ja kiertää jututtamassa asiaan liittyviä ihmisiä. Nämä haastateltavat muodostavat oman retkensä tuttujen kasvojen keskellä (mm. Aake Kalliala, Tom Pöysti, Jukka-Pekka Palo, Antti Litja, Mats Långbacka, Leena Uotila, Matti Onnismaa). Se on melkoinen kavalkadi muiden näyttelijöiden ohella. Miten sinä teit roolituksen?
AM: Kaikki lähtivät mukaan ensi kysymällä. Pari näyttelijää perui tai korvattiin muista syistä, kuten sairastumisen vuoksi. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, nehän tietää, ettei mun leffassa tarvitse kauaa kuvauksissa olla! Tom Pöystin hahmo muuten perustuu oikeaan virkamieheen, jonka näin tv:ssä. Näyttelin sen hänelle eteen, ja Tom vei sitä siitä eteenpäin.
AA: Yksi parhaista joukossa on Anssi Mänttäri.
AM: Pyysin siihen ensiksi Heikki Peltolaa, mutta kun se ei päässyt, tein sen itse.
AA: Se on mainio kohtaus, ja olisi hauska nähdä Anssi Mänttäri näyttelemässä jonkun toisen ohjauksessa.
AM: Se olisi kiinnostavaa! Ilkka Vanteen kanssahan mulla on ollut tapana vierailla toistemme jutuissa.
AA: Tuohon kohtaukseen sisältyy myös aika paha klaffari.
AM: Tarkotat niitä silmälaseja? No, mä laitoin siihen Nikosta välikuvan, että se mun hahmo on voinut laittaa lasit siinä välissä. Sitten lopussa mä tarkoituksellisesti tuun pöytään lasit päässä ja otan ne sitten päästä.
AA: Miten sä suhtaudut klaffivirheisiin?
AM: Kyllä mä otan ne pois, mutta jos se on niin pieni, ettei sitä ensi katsomisella huomaa, niin ei se mua haittaa. Tarkastajassa on yksi kuva, jossa taustalle on jätetty "Teatterikorkeakoulu"-kilpi. Se on niitä klaffareita, joka on säästetty Törhöselle!
AA: En huomannut! Mutta mistä sä keksit Niko Saarelan (joka tekee hyvän roolin tarkastajana) pääosaan?
AM: Niko pystyy olemaan sellainen jokamies, joka rooliin tarvittiin. Niko hallitsee myös tekniikan, se ymmärtää esimerkiksi katsoa kameran suuntaan huoneesta toiseen liikkuessa, mikä helpottaa leikkausta.
AA: Oliko sillä merkitystä, että Niko Saarela on koomikko?
AM: Ei.
AA: Tarkastaja on tietysti kuva yhteiskunnasta, mutta samalla tämän yhden tyypin tarina. Elokuvan vakuutustarkastaja jää aina kaiken ulkopuolelle.
AM: Hän on liian rehellinen ja joutuu suljetuksi ulos.
AA: Mikä merkitys on Tarkastajan epätyypillisen voimakkailla väreillä kuten punaisella? Tuliko ne jälkisäädössä?
AM: Pääasiassa kuvaustilanteessa. Tarkastaja ei ole sellainen arkikuvaus kuin mun monet aikaisemmat, ja väreillä korostetaan tätä eroa. Punaisella noukitaan tyttö (Anna-Maija Tuokko), jotta katsoja kiinnittää siihen huomiota.
AA: Milloin sinä kuvasit Tarkastajan?
AM: Tammikuun puolivälissä. Käsikirjoitus syntyi joulukuun aikana ja kuvauspäiviä oli noin 16.
AA: Kerro vähän kappaleen Lumi sataa tänään ylöspäin synnystä. Se on paras kuulemani iskelmä noin kahteenkymmeneen vuoteen.
AM: Mä kirjoitin ensimmäisen säkeistön sanat ja sanoin Askolle (Anssin veli ja elokuvien hovisäveltäjä), että tärkeintä on, että katsoja tunnistaa melodian sen eri muodoissa. Sitten Asko soitti mulle tän jutun ja mä en ollut varma: se kuulosti jotenkin tavalliselta. "Ootsä varma, että katsoja tunnistaa tän?" Asko murahti vaan: "Kyllä sen tunnistaa!" Loput säkeistöt kirjoitin Askon melodiaan.
AA: Siitä on viikko, kun mä sen kuulin, ja mä pystyn vieläkin hyräilemään sitä.
AM: Hyvä kuulla. Sehän olis hauskaa, jos joku laulaja poimisi sen tästä leffasta.
maanantai 27. kesäkuuta 2011
Kuinka katsoa elokuvia silmät kiinni
Sodankylä-sarja
Viimeiset Sodankylän tuliaiset ovat käsittelemättä, ja niitä yhdistää elokuvan kokeminen siinä epäedullisessa horrostilassa, joka käy tutuksi jokaiselle, joka yrittää saada kaiken mahdollisen irti festareista.
Portugalilaisen mestarin, Manoel de Oliveiran, El extraño caso de Angélica ("Angélican merkillinen tapaus", 2010) valui tämän kirjoittajan silmien editse lauantai-aamuna kello 10. Alla oli yö, jonka unessa vietettyjen tuntien laskemiseen ei tarvitse edes yhden käden kaikkia sormia. Skolimowskin Essential Killing jäi perjantain viimeiseksi, vaikka Janne Kuusen dokumentti Boheemi elää (kello 4.45) kovasti kiinnostikin. Ja vielä 6.30 olisi voinut katsoa viiksetöntä Matti Pellonpäätä Räpsyssä ja Dollyssä (kuinkahan moni siihen näytökseen jaksoi?)
De Oliveira on Elokuvan kansallisaarre, joka yli satavuotiaana ohjaa yhä leffan vuodessa. 30-luvulla aloittanut portugalilainen pisti pökköä pesään seitsemänkymppisenä ja on 80-luvulta lähtien pitänyt ripeää tahtiaan yllä. El extraño caso de Angélica sijoittuu 50-luvulle ja pohtii uskonnon ja tuonpuoleisen kysymyksiä. Sen päähenkilö on portugalinjuutalainen Isaac, amatöörivalokuvaaja, joka saa kutsun syvästi kristillisen suvun kauneimman tyttären ruumiinvalvojaisiin ikuistamaan Angélican muistoihin. Tämän yön jälkeen Isaac alkaa nähdä Angélican hahmon kaikkialla arjessaan.
Ensimmäiset 40 minuuttia luulin seuraavani mestariteosta, ja niinhän itse asiassa teinkin. De Oliveiran kirkkaan yksinkertaiseksi hioutunut tyyli sanoo sanottavansa selkeästi ja ekonomisesti, kaunein, puhtain kuvin, ja tarina puhuttelee. Samaan aikaan koin käytävän yksityistä sotaa rauhallisen tempon ja pahasti univelkaisten silmäluomieni välillä enkä tiedä, kumpi voitti. Teoksen abstrakti jälkimmäinen puolisko olisi joka tapauksessa vaatinut virkeämpää olotilaa kirkastuakseen: siinä Isaacin unet alkavat sekoittua todellisuuteen ja meno käy hilseen ylittäväksi. Päällimmäiseksi mieleen jäi pariin kertaan kankaalla vieraileva maata kuokkivien miesten ryhmä ja heidän koruton, sykähdyttävä laulunsa.
Toinen univelasta kärsinyt kiinnostavuus oli Apitchatpong Weerasethakulin kiehtova Loong Boonmee raleuk chat ("Setä Boonmee, joka muistaa menneet elämänsä", 2010), joka päätti omalta osaltani Sodankylän 2011 sunnuntain iltapäivässä.
Viimeiset Sodankylän tuliaiset ovat käsittelemättä, ja niitä yhdistää elokuvan kokeminen siinä epäedullisessa horrostilassa, joka käy tutuksi jokaiselle, joka yrittää saada kaiken mahdollisen irti festareista.
Portugalilaisen mestarin, Manoel de Oliveiran, El extraño caso de Angélica ("Angélican merkillinen tapaus", 2010) valui tämän kirjoittajan silmien editse lauantai-aamuna kello 10. Alla oli yö, jonka unessa vietettyjen tuntien laskemiseen ei tarvitse edes yhden käden kaikkia sormia. Skolimowskin Essential Killing jäi perjantain viimeiseksi, vaikka Janne Kuusen dokumentti Boheemi elää (kello 4.45) kovasti kiinnostikin. Ja vielä 6.30 olisi voinut katsoa viiksetöntä Matti Pellonpäätä Räpsyssä ja Dollyssä (kuinkahan moni siihen näytökseen jaksoi?)
De Oliveira on Elokuvan kansallisaarre, joka yli satavuotiaana ohjaa yhä leffan vuodessa. 30-luvulla aloittanut portugalilainen pisti pökköä pesään seitsemänkymppisenä ja on 80-luvulta lähtien pitänyt ripeää tahtiaan yllä. El extraño caso de Angélica sijoittuu 50-luvulle ja pohtii uskonnon ja tuonpuoleisen kysymyksiä. Sen päähenkilö on portugalinjuutalainen Isaac, amatöörivalokuvaaja, joka saa kutsun syvästi kristillisen suvun kauneimman tyttären ruumiinvalvojaisiin ikuistamaan Angélican muistoihin. Tämän yön jälkeen Isaac alkaa nähdä Angélican hahmon kaikkialla arjessaan.
Ensimmäiset 40 minuuttia luulin seuraavani mestariteosta, ja niinhän itse asiassa teinkin. De Oliveiran kirkkaan yksinkertaiseksi hioutunut tyyli sanoo sanottavansa selkeästi ja ekonomisesti, kaunein, puhtain kuvin, ja tarina puhuttelee. Samaan aikaan koin käytävän yksityistä sotaa rauhallisen tempon ja pahasti univelkaisten silmäluomieni välillä enkä tiedä, kumpi voitti. Teoksen abstrakti jälkimmäinen puolisko olisi joka tapauksessa vaatinut virkeämpää olotilaa kirkastuakseen: siinä Isaacin unet alkavat sekoittua todellisuuteen ja meno käy hilseen ylittäväksi. Päällimmäiseksi mieleen jäi pariin kertaan kankaalla vieraileva maata kuokkivien miesten ryhmä ja heidän koruton, sykähdyttävä laulunsa.
Toinen univelasta kärsinyt kiinnostavuus oli Apitchatpong Weerasethakulin kiehtova Loong Boonmee raleuk chat ("Setä Boonmee, joka muistaa menneet elämänsä", 2010), joka päätti omalta osaltani Sodankylän 2011 sunnuntain iltapäivässä.
Elokuvan koruttomuudessa voi hyvin nähdä sukulaisuutta de Oliveiran tyyliin: kuvat ovat kiehtovia, mutta yksinkertaisia. Tätäkään ei ollut missään nimessä helppo seurata vajavaisessa vireystilassa. Ohjaajan selitykset elokuvan kuusiosaisesta rakenteesta eri toteutustapoineen eivät avautuneet, pikemminkin elokuva vaikutti harvinaisen yhtenäiseltä. Pääteemaksi kohoaa kuoleman käsitteleminen parantumattomasti sairaan Boonmeen kautta. Ohjaaja tuo tarinaan myös yliluonnollisen elementin, kun keskushenkilön edesmenneet läheiset tulevat vierailulle. Lopulta on helppo olettaa, että tämä elokuva vain hyötyy uusista katseluista.
Sodankylässä avautui myös mahdollisuus nähdä kaksi kotimaista uutuusteosta, jotka selittämättömästi olivat jääneet näkemättä. Näistä Pirjo Honkasalon ITO - kilvoittelijan päiväkirja tuotti varsinaisen yllätyksen osoittautumalla viime vuoden parhaaksi pitkäksi kotimaiseksi. Iso osa elokuvan viehätystä juontuu sen päähenkilön, aiemmin nyrkkeilyä harrastaneen buddhalaismunkin, olemuksesta ja ilmeikkäistä kasvoista. Honkasalo kuvaa kauniisti kuvatussa ja rakennetussa kokonaisuudessa nuoren, epätyypillisen miehen sisäistä ja ulkoista maailmaa musertavassa urbaaniympäristössä, ja löytää tien poikkeuksellisen lähelle aihettaan. Tämä on Honkasalon paras elokuva.
Kun taas Hyvä poika ei ole Zaida Bergrothin paras elokuva. Silti se on toki keskimääräistä antoisampi suomalainen näytelmäelokuva. Hyvä poika lukeutuu kuitenkin ennemmin kokeilujen kuin valmiiden lopputulosten joukkoon. Eniten se kärsii siitä, että Elina Knihtilä epäonnistuu harvinaisen vaativassa roolissaan niin, ettei siitä oikein tahdo näyttelijää syyttää. Leila Manner on rooli, joka eläisi paremmin teatterin lavalla. Näyttelijä Manner teeskentelee lähes kaiken myös oikeassa elämässään eikä Knihtilä sen paremmin kuin Bergrothkaan löydä oikeaa tasapainoa tämän dilemman esittämiseen. Vastapainona on Leilan keskenkasvuinen poika Ilmari (Samuli Niittymäki), josta keriytyy kuin varkain viime vuosien kiehtovin suomalainen valkokangashahmo, sosiopaatti olosuhteiden puristuksessa.
Maailman pohjoisin leffavisa
Lauantai
1. Mitä paikkaa Aki Kaurismäki pelaa perinteisissä Sodankylä vs. Muu maailma -jalkapallo-otteluissa?
- Maalivahtia
2. Mikä seuraavista ei kuulunut v. -86 Sodiksen Uutta elokuvaa -sarjaan? A) Kurosawan Ran B) Tarkovskin Uhri C) Greenawayn ZOO D) Bressonin Raha
- Maalivahtia
2. Mikä seuraavista ei kuulunut v. -86 Sodiksen Uutta elokuvaa -sarjaan? A) Kurosawan Ran B) Tarkovskin Uhri C) Greenawayn ZOO D) Bressonin Raha
- D
3. Missä isossa asiassa ollaan elokuvissa Ihmispeto, The Narrow Margin ja Paluu tulevaisuuteen 3? Vastaus on samalla Peter von Baghin uusimman kirjan nimi.
3. Missä isossa asiassa ollaan elokuvissa Ihmispeto, The Narrow Margin ja Paluu tulevaisuuteen 3? Vastaus on samalla Peter von Baghin uusimman kirjan nimi.
- Junassa
4. Mikä on Atom Egoyanin aution saaren leffa?
- Jesus Christ Superstar
5. Minkämaalaisiksi seuraavat näyttelijät ovat syntyneet? A) Basil Rathbone B) Bela Lugosi
5. Minkämaalaisiksi seuraavat näyttelijät ovat syntyneet? A) Basil Rathbone B) Bela Lugosi
C) Jackie Weaver (3 pt.)
- A) Etelä-Afrikka B) Unkari/silloinen Itävalta-Unkari C) Australia
6. Kenen elokuvaan perustuu Wes Cravenin kauhuleffa Last House On The Left?
- A) Etelä-Afrikka B) Unkari/silloinen Itävalta-Unkari C) Australia
6. Kenen elokuvaan perustuu Wes Cravenin kauhuleffa Last House On The Left?
- Ingmar Bergmanin
7. Mikä vuoden – 87 teos merkitsi kansainvälistä läpimurtoa Souleymane Cissélle?
7. Mikä vuoden – 87 teos merkitsi kansainvälistä läpimurtoa Souleymane Cissélle?
- Yeelen
8. Kenen ohjaajan 60-luvun teoksia ovat Tatuoitu loppuelämän, Tokion rakkikoira ja Tehtävänä murha?
8. Kenen ohjaajan 60-luvun teoksia ovat Tatuoitu loppuelämän, Tokion rakkikoira ja Tehtävänä murha?
- Seijun Suzukin
9. Musaa: Elokuva ja säveltäjä? (2 pt.) – Cannibal Holocaust, Riz Ortolani
10. Musaa: Elokuva ja esittäjä? (2 pt.) – Kolmas mies, Anton Karas
---
11. Kuka seuraavista on ollut Festivaalin vieraana? A) Milos Forman B) Werner Herzog C) Ken Loach D) Chris Marker
- A
12. Atom Egoyan on yksi tämänvuotisista vieraista, mutta kuka oli edellinen kanadalaisvieras Festivaaleilla?
- Denys Arcand, 2002
13. Kenelle annettiin Sodankylä-palkinto viime vuonna?
- Anssi Mänttärille*
14. Kenen ohjaajan uraa uurtaviin teoksiin kuuluvat Meshes of the Afternoon, Witch's Cradle ja Ritual In Transfigured Time? (1 pt.)
9. Musaa: Elokuva ja säveltäjä? (2 pt.) – Cannibal Holocaust, Riz Ortolani
10. Musaa: Elokuva ja esittäjä? (2 pt.) – Kolmas mies, Anton Karas
---
11. Kuka seuraavista on ollut Festivaalin vieraana? A) Milos Forman B) Werner Herzog C) Ken Loach D) Chris Marker
- A
12. Atom Egoyan on yksi tämänvuotisista vieraista, mutta kuka oli edellinen kanadalaisvieras Festivaaleilla?
- Denys Arcand, 2002
13. Kenelle annettiin Sodankylä-palkinto viime vuonna?
- Anssi Mänttärille*
14. Kenen ohjaajan uraa uurtaviin teoksiin kuuluvat Meshes of the Afternoon, Witch's Cradle ja Ritual In Transfigured Time? (1 pt.)
- Maya Derenin
15. Mikä on valkoinen timantti Werner Herzogin samannimisessä dokumentissa? (1 pt.)
- Ilma-alus, zeppeliini
16. Minkä arvoista aatelista Burt Lancaster esitti Tiikerikissassa? (1 pt.)
- Ruhtinasta
17. Millä nimillä nämä näyttelijät tunnetaan paremmin? A) Marion Morrison B) Krishna Banji C) Allan Konigsberg (3 pt.)
15. Mikä on valkoinen timantti Werner Herzogin samannimisessä dokumentissa? (1 pt.)
- Ilma-alus, zeppeliini
16. Minkä arvoista aatelista Burt Lancaster esitti Tiikerikissassa? (1 pt.)
- Ruhtinasta
17. Millä nimillä nämä näyttelijät tunnetaan paremmin? A) Marion Morrison B) Krishna Banji C) Allan Konigsberg (3 pt.)
- A) John Wayne B) Ben Kingsley C) Woody Allen
18. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)
18. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)
- Kultaiset korvarenkaat/Madame de…; Max Ophüls
19. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt., 49.34-51 TAI 5.00->)
19. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt., 49.34-51 TAI 5.00->)
- Andrei Rublev, Andrei Tarkovski
20. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)
20. Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)
- Shokkikäytävä, Sam Fuller
* Mänttäri oli iloista kyllä paikalla ja sai kanssakilpailijoiden suosionosoitukset
sunnuntai 26. kesäkuuta 2011
Olosuhteita
Sodankylä-sarja
Sodankylä sijaitsee toista sataa kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Yöttömän yön aika kestää touko-kesäkuun taitteesta heinäkuun puoliväliin.
Se ei tarkoita, että Sodankylään matkaava pääsisi näkemään auringon keskiyöllä.
Pohjoisen elokuvafestivaaleille matkaavia eniten askarruttavimpiin kysymyksiin kuuluvat sääolot. Ne voivat olla mitä vain. Kolikon osoittaessa kruunaa, Sodankylän taivas on kirkas ja Kitisenjoen rannalla lämmintä vuorokauden läpeensä. Klaavapuolelta löytyy sadetta, kylmää, hyttysiä ja pilvipeite niin paksu, ettei kuuluisaa auringonlaskuttomuutta juuri pääse kokemaan. Vuonna 2011 kolikko kopsahti useimmiten klaavapuoli ylöspäin. Silloin Lapin ilma haisee hyttys-sprayltä, teltoissa hytistään tuntikausia ennen nukahtamista ja kotiin päästyä virutaan lohduttomassa flunssassa. Viisas matkalainen ottaa mukaan ainakin yhden paksun paidan, sanoi sääennustus mitä tahansa.
Sodankylässäkään ei pääse pakoon pussin rapistelijoita. Yllättävän usein siellä voi törmätä myös läpi elokuvan kuiskuttelijoihin. O tempora, o mores. Ehkäpä festivaaleilla pitäisi hiljalleen siirtyä kännykköiden vastaisesta kampanjoinnista toisten huomioon ottamisen puolesta pamfletoimiseen? Kuulutuksissa muistutettaisiin vastuusta muita elokuviin tulleita kohtaan ja häirittyjen oikeudesta fyysiseen protestointiin.
Yllättävää kyllä, Sodankylässä ei osata kahden projektorin vaatimia yliheittoja. Etenkin alkupuolella festivaaleja näytös näytöksen perään sujui konehuoneen puolella työharjoittelun merkeissä. Klassikkoelokuvien kopioiden suhteen on aina oltava avarakatseinen. Tänä vuonna Nicholas Rayn kaksi elokuvaa, Katkera voitto ja Nuori kapinallinen, edustivat kunnoltaan huonointa osastoa. Katkera voitto jopa katkesi kerran, ja Nuori kapinallinen hätkähdytti, kun kuuluisan veitsitappelu planetaariolla -kohtauksen alkaessa kopiosta katosivat liki kaikki värit. Tällaiset tapaukset kuuluvat enemmän tai vähemmän asiaan.
Ensikertalainen Sodis-kävijä voi myös odottaa joutuvansa opettelemaan neljän esityspaikan persoonallisia kommervenkkejä. Lapinsuu on ainoa aito elokuvateatteri, ja siellä on mukavimmat penkit istua - mutta muiden kolmen paikan lailla ei mitään tukea niskalle. Lisäksi siellä voi huonon sään vallitessa tulla yllättävän kylmä. Ison Teltan suhteen on otettava huomioon, että siellä järjestetään suosituimmat näytökset. Niinpä asiaan kuuluu jonottaminen, parhaimmillaan jopa tuntiin venyvä. Tähän vaikuttaa sekin, että Telttaa halkovat tukipylväät, jotka asettuvat monessa paikassa muitta mutkitta katsojan ja valkokankaan väliin. Pienessä Teltassa olosuhteet ovat samat, mutta esteettömiä paikkoja on vielä vähemmän. Jollei omaa tutkimusmatkailijan henkeä, kannattaa yleensä sijoittua ensimmäisille riveille. La dolce vitan näytöksessä Koululla koettiin puhutteleva ilmiö: italiankielinen elokuva tekstitettiin elektronisesti englanniksi valkokankaan alapuoliselle tekstityskankaalle, joka jäi monilta edessä istuvien peittoon. Niinpä monet ryntäsivät lattialle katsomon viereen ja eteen. Otettakoon opiksi.
Legndaarisen Seita-baarin suljettua ovensa, uudesta Festivaaliklubista koetettiin tehdä Sodishengen uusi keskus. Terassia lukuun ottamatta festarikansa ei vielä avosylin ottanut uutta paikkaa omakseen, mutta viikonlopun myötä saatiin lupauksia paremmalle menestykselle ensi vuonna. Koulun kahviteltta on aina suosittu, tänäkin vuonna huolimatta melko viheliäisestä säästä. Erityisen miellyttävä paikka teehetkelle tai lounaalle on Festariklubia vastapäätä sijoittuva Kammari, jonka terassilla voi käydä elokuvahenkistä keskustelua vaikkapa paikallisten poliisien kanssa. Heillä on muuten festaripäivinä hyvin vähän töitä, vaikka paikkakunnan väkiluku kolminkertaistuu.
Mitä tulee Sodankylään matkustamiseen, Monroe oli liikkeellä autolla, mikä on nautittava tapa reissata. Paluumatkaan liittyen: tulimme Tampereelle Seinäjoen kautta, jossa oli juuri päättynyt Provinssirock. Niinpä kuskimme puhallutettiin kahdesti parin sadan metrin matkalla. Mutta jos haluaa lyhentää matka-aikaa, lentokoneella pääsee joko Rovaniemelle tai Kittilään. Loppumatkan voi tulla joko bussilla tai tilataksilla. Jälkimmäinen on hyvinkin varteenotettava vaihtoehto, sillä festaripäivinä se yleensä tulee täyteen ja maksettavaksi jää vain 10-15 euroa.
Maailman pohjoisin leffavisa
Perjantai
1. Ketkä Sodiksen aamukeskusteluissa vierailleet ovat voittaneet Kultaisen Palmun kahdesti? (2pt.)
- Emir Kusturica ja Dardennen veljekset
2. Kuka muusikko sai historian ensimmäisen Sodankylä-palkinnon?
- Anssi Tikanmäki
3. Kuka seuraavista ei ole ollut Festivaalin vieraana? A) Alain Resnais B) Béla Tarr C) Miklos Jáncsó D) Thelma Schoonmaker
- B
4. Kenen apulaisohjaajana Jafar Panahi aloitti uransa?- Abbas Kiarostamin
Sodankylä sijaitsee toista sataa kilometriä napapiirin pohjoispuolella. Yöttömän yön aika kestää touko-kesäkuun taitteesta heinäkuun puoliväliin.
Se ei tarkoita, että Sodankylään matkaava pääsisi näkemään auringon keskiyöllä.
Pohjoisen elokuvafestivaaleille matkaavia eniten askarruttavimpiin kysymyksiin kuuluvat sääolot. Ne voivat olla mitä vain. Kolikon osoittaessa kruunaa, Sodankylän taivas on kirkas ja Kitisenjoen rannalla lämmintä vuorokauden läpeensä. Klaavapuolelta löytyy sadetta, kylmää, hyttysiä ja pilvipeite niin paksu, ettei kuuluisaa auringonlaskuttomuutta juuri pääse kokemaan. Vuonna 2011 kolikko kopsahti useimmiten klaavapuoli ylöspäin. Silloin Lapin ilma haisee hyttys-sprayltä, teltoissa hytistään tuntikausia ennen nukahtamista ja kotiin päästyä virutaan lohduttomassa flunssassa. Viisas matkalainen ottaa mukaan ainakin yhden paksun paidan, sanoi sääennustus mitä tahansa.
Sodankylässäkään ei pääse pakoon pussin rapistelijoita. Yllättävän usein siellä voi törmätä myös läpi elokuvan kuiskuttelijoihin. O tempora, o mores. Ehkäpä festivaaleilla pitäisi hiljalleen siirtyä kännykköiden vastaisesta kampanjoinnista toisten huomioon ottamisen puolesta pamfletoimiseen? Kuulutuksissa muistutettaisiin vastuusta muita elokuviin tulleita kohtaan ja häirittyjen oikeudesta fyysiseen protestointiin.
Yllättävää kyllä, Sodankylässä ei osata kahden projektorin vaatimia yliheittoja. Etenkin alkupuolella festivaaleja näytös näytöksen perään sujui konehuoneen puolella työharjoittelun merkeissä. Klassikkoelokuvien kopioiden suhteen on aina oltava avarakatseinen. Tänä vuonna Nicholas Rayn kaksi elokuvaa, Katkera voitto ja Nuori kapinallinen, edustivat kunnoltaan huonointa osastoa. Katkera voitto jopa katkesi kerran, ja Nuori kapinallinen hätkähdytti, kun kuuluisan veitsitappelu planetaariolla -kohtauksen alkaessa kopiosta katosivat liki kaikki värit. Tällaiset tapaukset kuuluvat enemmän tai vähemmän asiaan.
Ensikertalainen Sodis-kävijä voi myös odottaa joutuvansa opettelemaan neljän esityspaikan persoonallisia kommervenkkejä. Lapinsuu on ainoa aito elokuvateatteri, ja siellä on mukavimmat penkit istua - mutta muiden kolmen paikan lailla ei mitään tukea niskalle. Lisäksi siellä voi huonon sään vallitessa tulla yllättävän kylmä. Ison Teltan suhteen on otettava huomioon, että siellä järjestetään suosituimmat näytökset. Niinpä asiaan kuuluu jonottaminen, parhaimmillaan jopa tuntiin venyvä. Tähän vaikuttaa sekin, että Telttaa halkovat tukipylväät, jotka asettuvat monessa paikassa muitta mutkitta katsojan ja valkokankaan väliin. Pienessä Teltassa olosuhteet ovat samat, mutta esteettömiä paikkoja on vielä vähemmän. Jollei omaa tutkimusmatkailijan henkeä, kannattaa yleensä sijoittua ensimmäisille riveille. La dolce vitan näytöksessä Koululla koettiin puhutteleva ilmiö: italiankielinen elokuva tekstitettiin elektronisesti englanniksi valkokankaan alapuoliselle tekstityskankaalle, joka jäi monilta edessä istuvien peittoon. Niinpä monet ryntäsivät lattialle katsomon viereen ja eteen. Otettakoon opiksi.
Legndaarisen Seita-baarin suljettua ovensa, uudesta Festivaaliklubista koetettiin tehdä Sodishengen uusi keskus. Terassia lukuun ottamatta festarikansa ei vielä avosylin ottanut uutta paikkaa omakseen, mutta viikonlopun myötä saatiin lupauksia paremmalle menestykselle ensi vuonna. Koulun kahviteltta on aina suosittu, tänäkin vuonna huolimatta melko viheliäisestä säästä. Erityisen miellyttävä paikka teehetkelle tai lounaalle on Festariklubia vastapäätä sijoittuva Kammari, jonka terassilla voi käydä elokuvahenkistä keskustelua vaikkapa paikallisten poliisien kanssa. Heillä on muuten festaripäivinä hyvin vähän töitä, vaikka paikkakunnan väkiluku kolminkertaistuu.
Mitä tulee Sodankylään matkustamiseen, Monroe oli liikkeellä autolla, mikä on nautittava tapa reissata. Paluumatkaan liittyen: tulimme Tampereelle Seinäjoen kautta, jossa oli juuri päättynyt Provinssirock. Niinpä kuskimme puhallutettiin kahdesti parin sadan metrin matkalla. Mutta jos haluaa lyhentää matka-aikaa, lentokoneella pääsee joko Rovaniemelle tai Kittilään. Loppumatkan voi tulla joko bussilla tai tilataksilla. Jälkimmäinen on hyvinkin varteenotettava vaihtoehto, sillä festaripäivinä se yleensä tulee täyteen ja maksettavaksi jää vain 10-15 euroa.
Maailman pohjoisin leffavisa
Perjantai
1. Ketkä Sodiksen aamukeskusteluissa vierailleet ovat voittaneet Kultaisen Palmun kahdesti? (2pt.)
- Emir Kusturica ja Dardennen veljekset
2. Kuka muusikko sai historian ensimmäisen Sodankylä-palkinnon?
- Anssi Tikanmäki
3. Kuka seuraavista ei ole ollut Festivaalin vieraana? A) Alain Resnais B) Béla Tarr C) Miklos Jáncsó D) Thelma Schoonmaker
- B
4. Kenen apulaisohjaajana Jafar Panahi aloitti uransa?
5. Ketkä olivat Rita Hayworthin ja Gene Tierneyn kuuluisimmat roolihahmot? (2 pt.)
- Gilda ja Laura
6. Kenen edesmenneen ohjaajan käsikirjoituksesta Tom Tykwer ohjasi elokuvan Heaven?
6. Kenen edesmenneen ohjaajan käsikirjoituksesta Tom Tykwer ohjasi elokuvan Heaven?
- Krzysztof Kieslowskin
7. Mikä oli John Waynen urheilulaji Vaiteliaassa miehessä?
7. Mikä oli John Waynen urheilulaji Vaiteliaassa miehessä?
- Nyrkkeily
8. Kuka Nobel-kirjailija lukee selostustekstin Joris Ivensin dokumenttiklassikkoon Espanjan maa?
8. Kuka Nobel-kirjailija lukee selostustekstin Joris Ivensin dokumenttiklassikkoon Espanjan maa?
- Ernest Hemingway
9. Musaa: Elokuva?
9. Musaa: Elokuva?
– How the West Was Won/Näin kesytettiin villi länsi
10. Musaa: Esittäjä, elokuva ja pääosa? (3 pt.)
10. Musaa: Esittäjä, elokuva ja pääosa? (3 pt.)
– Scott Walker, WUSA, Paul Newman
---
11. Kuka seuraavien elokuvien ohjaajista ei ole ollut Sodankylän vieraana? A) Tango & Cash B) Imperiumin vastaisku C) Dracula nousee haudasta D) Salaisuuksia ja valheita
- D
12. Mikä oli Lapinsuun alkuperäinen nimi?
- Kuvakota
13. Kuka Sodis-vieraista on voittanut eniten Oscareita?
---
11. Kuka seuraavien elokuvien ohjaajista ei ole ollut Sodankylän vieraana? A) Tango & Cash B) Imperiumin vastaisku C) Dracula nousee haudasta D) Salaisuuksia ja valheita
- D
12. Mikä oli Lapinsuun alkuperäinen nimi?
- Kuvakota
13. Kuka Sodis-vieraista on voittanut eniten Oscareita?
- Francis Ford Coppola, 5 kpl
14. Millä nimillä tunnetaan paremmin seuraavat näyttelijät? A) Archibald Leach B) John Carter C) Maurice Micklewhite (3 pt.)
14. Millä nimillä tunnetaan paremmin seuraavat näyttelijät? A) Archibald Leach B) John Carter C) Maurice Micklewhite (3 pt.)
- A) Cary Grant B) Charlton Heston C) Michael Caine
15. Millä tavalla vammaisena Stanislav Rostotski ohjasi mm. elokuvat …ja ilta oli rauhaisa sekä Bim, mustakorva?
15. Millä tavalla vammaisena Stanislav Rostotski ohjasi mm. elokuvat …ja ilta oli rauhaisa sekä Bim, mustakorva?
- Hän oli menettänyt toisen jalkansa II maailmansodassa
16. Kuka näyttelijä pystyy lyömään tiskiin sellaiset klassikot kuin Asvalttiviidakko, Johnny Guitar, The Killing, Tohtori Outolempi ja Pitkät jäähyväiset?
16. Kuka näyttelijä pystyy lyömään tiskiin sellaiset klassikot kuin Asvalttiviidakko, Johnny Guitar, The Killing, Tohtori Outolempi ja Pitkät jäähyväiset?
- Sterling Hayden
17. Mikä luonnonilmiö huipentaa Buster Keatonin elokuvan Laiva-Kalle nuorempi?
17. Mikä luonnonilmiö huipentaa Buster Keatonin elokuvan Laiva-Kalle nuorempi?
- Pyörremyrsky
18. Ääninäyte: Elokuva, ohjaaja, miesnäyttelijä? (3 pt.)
- Katsastus, Matti Ijäs, Vesa Vierikko18. Ääninäyte: Elokuva, ohjaaja, miesnäyttelijä? (3 pt.)
19. Video: Elokuva, ohjaaja ja pääosa (3 pt.)
– Fitzcarraldo, Werner Herzog, Klaus Kinski
20 Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)
– Rio Bravo, Howard Hawks
20 Video: Elokuva ja ohjaaja? (2 pt.)
torstai 23. kesäkuuta 2011
Klassikoita ja anarkiaa
Sodankylä-sarja
Sodankylän elokuvajuhlat on omalla kentällään ainoa tietämäni festivaali, jolla törmää hiuksia harmauttavaan tilanteeseen, jossa pitää valita Scorsesen, Egoyanin ja Fellinin väliltä. Lauantai-illassa yhdeksän tienoilla tämä oli hapanimelää todellisuutta, kun Lapinsuussa alkoi Scorsesen Elia Kazan -essee Letter to Elia, Pienessä Teltassa Egoyanin Family Viewing ja Koululla Fellinin La dolce vita. Vaikka valinta osui lopulta helposti viimeksi mainittuun, ei leffaintoilijan asema ollut kadehdittava.
La dolce vitan puolesta puhui tietysti moni seikka. Sen legendaarisesta maineesta puhumattakaan, painoi vaakakupissa tieto, että kopio oli vasta restauroitu, ja lisäksi - en ollut aikaisemmin tätä jättiläistä nähnyt. Toisaalta asiaan liittyi tiettyjä varauksia, joista merkittävin on se yllättävä seikka, että Federico Fellini ei kuulu minua puhuttelevimpiin ohjaajiin. Kun 8 ½ muutama vuosi sitten palasi kankaille, kävin katsomassa sen kerran ja sitten vielä toisen varmistaakseni ensimmäisellä kerralla kokemani. Mikä oli aika vähän. Vaikuttaa siltä, että eloisalla Adrianmeren lapsella ja introvertillä järvisuomalaisella on aika vähän keskinäistä kosketuspintaa. Siksi tunnen olevani Fellinin elokuvien äärellä kuin rantakivellä istuva turisti, joka seuraa ohi lipuvan luksusjahdin kulkua kannella juhlivine ihmisineen. Mikä voi olla kyllä hyvinkin kiinnostavaa.
Ihana elämä on muutamaan osaan jaettu kolmituntinen kuvaelma bon vivant -kansan sielunmaisemasta. Keskushenkilö on Marcello Mastroiannin mestarillisesti esittämä toimittaja, joka ei ole aivan niin rikas kuin ystävänsä, mutta joka kuuluu osana kalustusta joka juhlaan. Hänen kauttaan Fellini tutkii toisen maailmansodan jälkeisen Italian uusrikkaiden turhamaista ja omituisen merkityksetöntä elämää. Ensimmäisessä osassa satiiri kohdistuu lisäksi erityisen terävästi paparazzeihin, jotka piirittävät Anita Ekbergin eläväisesti hahmottamaa filmitähtöstä. Puolen vuosisadan perspektiivistä käsin tuntuu hieman omituiselta (ja lievästi sovinistiselta), että kaikista La dolce vitan kohtauksista Ekbergin puolikylpy suihkulähteessä on nostettu elokuvan kuuluisimmaksi jaksoksi, sillä kunniaksi Fellinin taidoille elokuvantekijänä tuo jakso ei nouse minään selvänä kohokohtana kokonaisuudesta. Elokuva on kerronta- ja kuvausteknisesti erinomaista työtä alusta loppuun. Ja se restauroitu kopio, se oli jotain huumaavaa. Luchino Viscontin Tiikerikissan - josta ehdin kurkistaa vain muutaman minuutin muiston - kopio oli vielä hurjempi: mikään tämän päivän uunituore filmiprintti ei näytä niin hyvältä.
Amerikkalaisista mestareista muistettiin Samuel Fulleria ja Nicholas Rayta. Viimeksi mainitun molemmat esitykset painuivat lämmöllä mieleen. Nuori kapinallinen ja Katkera voitto ovat molemmat puhdasta ohjaajan elokuvaa, joiden ymmärtämiseen ei pelkkä käsikirjoituksen lukeminen riitä. Mustavalkoinen Katkera voitto oli ohjauksena ehkä vielä hienompi kuin muutama vuosi myöhemmin valmistunut Nuori kapinallinen. Mutta Nuori kapinallinen on ollut jo puolen vuosisataa pyhä elokuva monista muista kuin ohjauksellisista syistä. Sillä vaikka se on monissa kohdin jo vanhanaikainen ja vaikka etenkin James Dean on selvästi liian vanha high school -opiskelijan rooliinsa, nuoruuden kuvauksessa on herkkyyttä ja aitoutta, jota missään tuon ajan elokuvissa ei muutoin yksinkertaisesti ole. Deanin, Sal Mineon ja Natalie Woodin yhteisissä kohtauksissa on lämpöä, jonka vain Rayn vaistoilla varustettu ohjaaja pystyi vangitsemaan, ja Nuori kapinallinen koskettaa vielä tänäänkin.
Kaikkien aikojen sotakuvausten joukkoon kuuluva Katkera voitto edelsi jossakin mielessä Kubrickin Kunnian polkuja - eikä ole juuri pekkaa pahempi. Molemmat ovat sotatilanteiden lavastamisen sijaan tapa- ja luonnetutkielmia, moraliteetteja, joissa tutkitaan kateutta ja ylpeyttä petoksen moottorina. Jos Katkera voitto häviääkin Kunnian poluille voimassa ja kristallisessa ironiassa, se tarjoaa tilalle kauneutta ja liki selittämätöntä monimerkityksisyyttä. Tämä elokuva ja sitä edeltänyt He elävät öisin riittävät todistamaan, että Nicholas Ray on amerikkalaisen elokuvan suurimpia runoilijoita, jolla oli ainutlaatuiseksi luonnehdittava kyky valottaa yhä uusia kerroksia ihmisten välisissä suhteissa. Katkeran voiton peruskuvio lähentelee banaalia. Kaksi upseeria määrätään Libyassa samaan tehtävään. Molemmat rakastavat samaa naista, mistä aiheutuu melodraamaa. Kuten sanottu, pelkkä käsikirjoitus ei enää riitä, Katkera voitto on elokuvan, ei minkään muun taiteen, mestariteos. Pääosissa nuori Richard Burton pelaa upeasti yhteen unhoon jääneen, fantastisen Curd Jürgensin kanssa.
Elokuvajuhlien anarkistisimmat elokuvat tulivat Puolasta ja Kreikasta. Niiden tekijät eivät voisi paljon enempää erota toisistaan.
Viime syksyn kaksinkertainen voittaja Venetsiasta, Essential Killing, on lähtöisin veteraaniohjaaja Jerzy Skolimowskin (Sodis-vieras v:lta -97) päästä. Seitsemänkymppinen tervaskanto on joitakin aikalaisiaan hiljaisemmalla liekillä hauduttanut vaikuttavan uran. Ensi töikseen hän kirjoitti Andrzej Wajdan Yön leikit. 23-vuotiaana Skolimowski kirjoitti Roman Polanskin esikoiselokuvan Veitsi vedessä. Pitkin 60- ja 70-lukuja hän loi jo kansainvälistä uraa: esim. Jean-Pierre Leaud'n tähdittämä Lähtö (1967) toi Berliinin tuliaisina Kultaisen Karhun ja Alan Batesin pääroolittama Huuto (1978) palasi Cannesista Grand Prix'n voittajana. Vasta 80-luvulla Skolimowski teki tunnetuimman elokuvansa Kuutamokeikka, tähtenä Jeremy Irons. Entäpä näyttelijä-Skolimowski? Miten olisi Cronenbergin Eastern Promises? Katsokaapa, kuka esittää Naomi Wattsin setää.
Pari vuosikymmentä taukoa pitänyt Skolimowski on nyt ohjannut parin vuoden sisään kaksi elokuvaa. Puolassa hiljattain kaikki alan tärkeimmät palkinnot vienyt Essential Killing on leimallisesti elokuva, joita yli seitsemänkymppiset eivät tee. Se on tiukka ja intensiivinen toimintaelokuva ja kaiken huipuksi pohjimmiltaan (essentially) mykkä. Sen päähenkilöllä, Vincent Gallon heittäytyvästi esittämällä afgaanisissillä, ei ole ainuttakaan vuorosanaa. Koko elokuva on yksi pitkä kujanjuoksu tämän sissin paetessa vieraassa ympäristössä hellittämättömiä takaa-ajajiaan mielipuolisuuden rajalla. Kotimaassaan liittoutuneiden vangiksi jäävää Mohammedia kuskataan guantanomaisen välipysähdyksen jälkeen kohti NATOn tukikohtaa Puolassa, kun sattuman kautta avautuu mahdollisuus pakoon. Essential Killing ei tarjoa katsojalle ilmaiseksi avaimia tulkintaan, se sanoo sanottavansa suoraan toiminnan kautta. Elokuva on poikkeuksellisen lahjomaton, edeten yhä hurjempiin kiirastulen lieskoihin, kunnes kohtaaminen pienen vauvan äidin kanssa saa Mohammedissa jotain ratkeamaan: kohtaukseen sisältyy hätkähdyttävää raflaavuutta.
Vastaavasti Dogtoothin ohjaaja Giorgos Lanthimos on vielä alle nelikymppinen. Elokuvan esitelleen Lanthimoksen työkaverin mielipiteeseen on helppo yhtyä: Dogtooth on täydellisellä varmuudella historian oudoin Oscar-ehdokas. Se kilpaili tänä vuonna Susanne Bierin Koston kanssa Parhaan vieraskielisen elokuvan sarjassa. Mikä siitä tekee sitten oudon? No, minä en ainakaan ole koskaan kuullut Oscar-ehdokkaasta, jossa on simuloimaton seksikohtaus. Kahden sisaruksen välillä. Lisäksi Dogtoothissa on pelottavan aidon näköinen - mutta todistettavasti lavastettu - kissantappokohtaus (tappovälineenä puutarhasakset) ja uskottavan autenttiseksi naamioitu hammaskaluston hakkauskohtaus. Entä lopullinen punchline? Dogtooth on komedia.
Jahka sana kiirii, Dogtoothista tulee varmasti leffafriikkien kulttilemmikki. Se on taidokas, äärimmäisen omaperäinen musta komedia sairaista perhesuhteista, joiden aiheuttajina ovat häiriintyneet, lapsiaan pakkomielteisesti kontrolloivat vanhemmat. Lähes koko elokuva tapahtuu perheen omakotitalossa, jossa Lanthimos kehittelee performanssitaidetta lähestyviä ideoitaan. Elokuvan voi tulkita pasolinimaisena tutkielmana repressiivisen, ahdasmielisen yhteiskunnan lannoittamista perversioista. Hauskempaa on silti seurata edessä istuvan sätkähtelyä penkillään.
Mutta kuka selittäisi, miten Dogtooth selvitti Oscar-seulan? Elämme ilmeisesti lopun aikoja.
Sodankylän elokuvajuhlat on omalla kentällään ainoa tietämäni festivaali, jolla törmää hiuksia harmauttavaan tilanteeseen, jossa pitää valita Scorsesen, Egoyanin ja Fellinin väliltä. Lauantai-illassa yhdeksän tienoilla tämä oli hapanimelää todellisuutta, kun Lapinsuussa alkoi Scorsesen Elia Kazan -essee Letter to Elia, Pienessä Teltassa Egoyanin Family Viewing ja Koululla Fellinin La dolce vita. Vaikka valinta osui lopulta helposti viimeksi mainittuun, ei leffaintoilijan asema ollut kadehdittava.
La dolce vitan puolesta puhui tietysti moni seikka. Sen legendaarisesta maineesta puhumattakaan, painoi vaakakupissa tieto, että kopio oli vasta restauroitu, ja lisäksi - en ollut aikaisemmin tätä jättiläistä nähnyt. Toisaalta asiaan liittyi tiettyjä varauksia, joista merkittävin on se yllättävä seikka, että Federico Fellini ei kuulu minua puhuttelevimpiin ohjaajiin. Kun 8 ½ muutama vuosi sitten palasi kankaille, kävin katsomassa sen kerran ja sitten vielä toisen varmistaakseni ensimmäisellä kerralla kokemani. Mikä oli aika vähän. Vaikuttaa siltä, että eloisalla Adrianmeren lapsella ja introvertillä järvisuomalaisella on aika vähän keskinäistä kosketuspintaa. Siksi tunnen olevani Fellinin elokuvien äärellä kuin rantakivellä istuva turisti, joka seuraa ohi lipuvan luksusjahdin kulkua kannella juhlivine ihmisineen. Mikä voi olla kyllä hyvinkin kiinnostavaa.
Ihana elämä on muutamaan osaan jaettu kolmituntinen kuvaelma bon vivant -kansan sielunmaisemasta. Keskushenkilö on Marcello Mastroiannin mestarillisesti esittämä toimittaja, joka ei ole aivan niin rikas kuin ystävänsä, mutta joka kuuluu osana kalustusta joka juhlaan. Hänen kauttaan Fellini tutkii toisen maailmansodan jälkeisen Italian uusrikkaiden turhamaista ja omituisen merkityksetöntä elämää. Ensimmäisessä osassa satiiri kohdistuu lisäksi erityisen terävästi paparazzeihin, jotka piirittävät Anita Ekbergin eläväisesti hahmottamaa filmitähtöstä. Puolen vuosisadan perspektiivistä käsin tuntuu hieman omituiselta (ja lievästi sovinistiselta), että kaikista La dolce vitan kohtauksista Ekbergin puolikylpy suihkulähteessä on nostettu elokuvan kuuluisimmaksi jaksoksi, sillä kunniaksi Fellinin taidoille elokuvantekijänä tuo jakso ei nouse minään selvänä kohokohtana kokonaisuudesta. Elokuva on kerronta- ja kuvausteknisesti erinomaista työtä alusta loppuun. Ja se restauroitu kopio, se oli jotain huumaavaa. Luchino Viscontin Tiikerikissan - josta ehdin kurkistaa vain muutaman minuutin muiston - kopio oli vielä hurjempi: mikään tämän päivän uunituore filmiprintti ei näytä niin hyvältä.
Amerikkalaisista mestareista muistettiin Samuel Fulleria ja Nicholas Rayta. Viimeksi mainitun molemmat esitykset painuivat lämmöllä mieleen. Nuori kapinallinen ja Katkera voitto ovat molemmat puhdasta ohjaajan elokuvaa, joiden ymmärtämiseen ei pelkkä käsikirjoituksen lukeminen riitä. Mustavalkoinen Katkera voitto oli ohjauksena ehkä vielä hienompi kuin muutama vuosi myöhemmin valmistunut Nuori kapinallinen. Mutta Nuori kapinallinen on ollut jo puolen vuosisataa pyhä elokuva monista muista kuin ohjauksellisista syistä. Sillä vaikka se on monissa kohdin jo vanhanaikainen ja vaikka etenkin James Dean on selvästi liian vanha high school -opiskelijan rooliinsa, nuoruuden kuvauksessa on herkkyyttä ja aitoutta, jota missään tuon ajan elokuvissa ei muutoin yksinkertaisesti ole. Deanin, Sal Mineon ja Natalie Woodin yhteisissä kohtauksissa on lämpöä, jonka vain Rayn vaistoilla varustettu ohjaaja pystyi vangitsemaan, ja Nuori kapinallinen koskettaa vielä tänäänkin.
Kaikkien aikojen sotakuvausten joukkoon kuuluva Katkera voitto edelsi jossakin mielessä Kubrickin Kunnian polkuja - eikä ole juuri pekkaa pahempi. Molemmat ovat sotatilanteiden lavastamisen sijaan tapa- ja luonnetutkielmia, moraliteetteja, joissa tutkitaan kateutta ja ylpeyttä petoksen moottorina. Jos Katkera voitto häviääkin Kunnian poluille voimassa ja kristallisessa ironiassa, se tarjoaa tilalle kauneutta ja liki selittämätöntä monimerkityksisyyttä. Tämä elokuva ja sitä edeltänyt He elävät öisin riittävät todistamaan, että Nicholas Ray on amerikkalaisen elokuvan suurimpia runoilijoita, jolla oli ainutlaatuiseksi luonnehdittava kyky valottaa yhä uusia kerroksia ihmisten välisissä suhteissa. Katkeran voiton peruskuvio lähentelee banaalia. Kaksi upseeria määrätään Libyassa samaan tehtävään. Molemmat rakastavat samaa naista, mistä aiheutuu melodraamaa. Kuten sanottu, pelkkä käsikirjoitus ei enää riitä, Katkera voitto on elokuvan, ei minkään muun taiteen, mestariteos. Pääosissa nuori Richard Burton pelaa upeasti yhteen unhoon jääneen, fantastisen Curd Jürgensin kanssa.
Elokuvajuhlien anarkistisimmat elokuvat tulivat Puolasta ja Kreikasta. Niiden tekijät eivät voisi paljon enempää erota toisistaan.
Viime syksyn kaksinkertainen voittaja Venetsiasta, Essential Killing, on lähtöisin veteraaniohjaaja Jerzy Skolimowskin (Sodis-vieras v:lta -97) päästä. Seitsemänkymppinen tervaskanto on joitakin aikalaisiaan hiljaisemmalla liekillä hauduttanut vaikuttavan uran. Ensi töikseen hän kirjoitti Andrzej Wajdan Yön leikit. 23-vuotiaana Skolimowski kirjoitti Roman Polanskin esikoiselokuvan Veitsi vedessä. Pitkin 60- ja 70-lukuja hän loi jo kansainvälistä uraa: esim. Jean-Pierre Leaud'n tähdittämä Lähtö (1967) toi Berliinin tuliaisina Kultaisen Karhun ja Alan Batesin pääroolittama Huuto (1978) palasi Cannesista Grand Prix'n voittajana. Vasta 80-luvulla Skolimowski teki tunnetuimman elokuvansa Kuutamokeikka, tähtenä Jeremy Irons. Entäpä näyttelijä-Skolimowski? Miten olisi Cronenbergin Eastern Promises? Katsokaapa, kuka esittää Naomi Wattsin setää.
Pari vuosikymmentä taukoa pitänyt Skolimowski on nyt ohjannut parin vuoden sisään kaksi elokuvaa. Puolassa hiljattain kaikki alan tärkeimmät palkinnot vienyt Essential Killing on leimallisesti elokuva, joita yli seitsemänkymppiset eivät tee. Se on tiukka ja intensiivinen toimintaelokuva ja kaiken huipuksi pohjimmiltaan (essentially) mykkä. Sen päähenkilöllä, Vincent Gallon heittäytyvästi esittämällä afgaanisissillä, ei ole ainuttakaan vuorosanaa. Koko elokuva on yksi pitkä kujanjuoksu tämän sissin paetessa vieraassa ympäristössä hellittämättömiä takaa-ajajiaan mielipuolisuuden rajalla. Kotimaassaan liittoutuneiden vangiksi jäävää Mohammedia kuskataan guantanomaisen välipysähdyksen jälkeen kohti NATOn tukikohtaa Puolassa, kun sattuman kautta avautuu mahdollisuus pakoon. Essential Killing ei tarjoa katsojalle ilmaiseksi avaimia tulkintaan, se sanoo sanottavansa suoraan toiminnan kautta. Elokuva on poikkeuksellisen lahjomaton, edeten yhä hurjempiin kiirastulen lieskoihin, kunnes kohtaaminen pienen vauvan äidin kanssa saa Mohammedissa jotain ratkeamaan: kohtaukseen sisältyy hätkähdyttävää raflaavuutta.
Vastaavasti Dogtoothin ohjaaja Giorgos Lanthimos on vielä alle nelikymppinen. Elokuvan esitelleen Lanthimoksen työkaverin mielipiteeseen on helppo yhtyä: Dogtooth on täydellisellä varmuudella historian oudoin Oscar-ehdokas. Se kilpaili tänä vuonna Susanne Bierin Koston kanssa Parhaan vieraskielisen elokuvan sarjassa. Mikä siitä tekee sitten oudon? No, minä en ainakaan ole koskaan kuullut Oscar-ehdokkaasta, jossa on simuloimaton seksikohtaus. Kahden sisaruksen välillä. Lisäksi Dogtoothissa on pelottavan aidon näköinen - mutta todistettavasti lavastettu - kissantappokohtaus (tappovälineenä puutarhasakset) ja uskottavan autenttiseksi naamioitu hammaskaluston hakkauskohtaus. Entä lopullinen punchline? Dogtooth on komedia.
Jahka sana kiirii, Dogtoothista tulee varmasti leffafriikkien kulttilemmikki. Se on taidokas, äärimmäisen omaperäinen musta komedia sairaista perhesuhteista, joiden aiheuttajina ovat häiriintyneet, lapsiaan pakkomielteisesti kontrolloivat vanhemmat. Lähes koko elokuva tapahtuu perheen omakotitalossa, jossa Lanthimos kehittelee performanssitaidetta lähestyviä ideoitaan. Elokuvan voi tulkita pasolinimaisena tutkielmana repressiivisen, ahdasmielisen yhteiskunnan lannoittamista perversioista. Hauskempaa on silti seurata edessä istuvan sätkähtelyä penkillään.
Mutta kuka selittäisi, miten Dogtooth selvitti Oscar-seulan? Elämme ilmeisesti lopun aikoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)