R&A XxX: Nöyryys

Tiistai 19.9.2007

Sergei Loznitsan Krotkaya ("Nöyryys", Ukraina, 2017)
Hope Dickson Leachin The Levelling ("Tilien tasaus", GB, 2016)

- elokuvien nöyryys arvioidaan asteikolla 0-5 -

Sergei Loznitsan hirmuhyvän "Nöyryyden" jälkeen ei ymmärrystä, kärsivällisyyttä tai nöyryyttä enää riittänyt taas yhdelle esikoisteokselle. "Tilien tasauksen" kohtaloksi tuli uloskävely kolmen vartin jälkeen.


Loistavat arvostelut saanut Hope Dickson Leachin ohjaus on täysin banaali pikku kertomus, jonka elokuvallisessa visiossa ei ole mitään tuoretta. Liikutaan viimeisillään sinnittelevällä maatilalla, jonka omistavan perheen poika on nähtävästi tehnyt itsemurhan haulikolla. Tätä siskon - joka on muuten jo festivaalin toinen eläinlääkäriopiskelija (ks. Raw) - on vaikea hyväksyä.

Leachin ohjaus on esikoisen stereotyyppi. Draama ja kuvakerronta kulkevat kuolleeksi poljettuja polkuja pitkin eikä näyttelijäohjaus ole ihan hallussa. Pääosan tekevä, ilmeikäs Ellie Kendrick näyttelee naturalistiseen skaalaan nähden yli, ja liika yritys paistaa myös isää esittävän David Troughtonin työstä. Digikuva on aivan liian kirkasta ja syväterävää, kuin HDTV:tä katsoisi. Jopa varjokohdat ovat kirkkaita. Kuvat ovat monotonisia ja niiden katseleminen draaman puuttuessa on tylsää.

Nöyryys: 3/5

Digikuvaus on ehkä ainoa mainittavampi vika Loznitsan loistavassa neljännessä pitkässä fiktiossa. "Nöyryyskin" liikkuu periferiassa kaukana sivistyksen keskuksista, ja niinpä kirkas, väreiltään voimakas digikuvaus ei aina palvele parhaalla rosoisimpia piirteitä. Siitä huolimatta "Nöyryyden" paikan ja ajan tuntu puhuttelee syvästi.

Sergei Loznitsa (53) osaa tehdä elokuvaa. Hänen pitkät otoksensa ovat kuin rikkaasti kerrottuja novelleja. Esimerkki siitä, miten elokuvaa tehdään: staattinen otos bussipysäkillä odottelevasta joukosta saa ihan uutta eloa, kun ohi kulkee satunnainen pullojen kerääjä. Tämän jälkeen saapuu bussi, joka pysähtyy, ottaa kyytiläiset sisään ja ajaa matkoihinsa. Pysäkille jää kolme neljä tyhjäntoimittajaa. Pitkä sanaton kohtaus on näin rytmitetty melkein musikaalisesti.

Valko-Venäjällä syntynyt, mutta Ukrainassa kasvanut, paljon Pietarissa työskennellyt ja nykyään Saksassa asuva Sergei Loznitsa on "peruskoulutukseltaan" dokumentaristi. Ensiluokkainen sellainen. Dokumentaarinen havaintokyky ja silmä yksityiskohdille luovat perustan Loznitsan fiktioillekin. "Nöyryyden" idea, synopsis, on tuskin lauseen mittainen, mutta elokuva kestää liki kaksi ja puoli tuntia, koska se on täynnä ihmisiä ja heidän tarinoitaan. Juoni kuljettaa naista, joka koittaa päästä tapaamaan vankilassa viruvaa miestään kaukaisessa kaupungissa, mutta leffan aihe on nyky-Venäjä. "Nöyryys" on traditioista hyvin selvillä oleva, perivenäläinen teos, missä maan suolaa edustavat "tarpeettomat ihmiset" puhkeavat alin omaa tarinoimaan, väittelemään ja hoilaamaan. Vaikka juonta ei ole nimeksikään, "Nöyryys" on kuin rikkailla väreillä ja yksityiskohdilla herkutteleva fresko. Näin hyvin kirjoitettuja elokuvia ei kävele vastaan montaa kertaa vuodessa.

Alkukielinen nimi, Krotkaya, peräisin eräästä Dostojevskin novellista, viittaa nöyrään ja helposti alistuvaan ihmiseen. Päähenkilön olemus henkii elämän raskaassa suossa rämpivää sielua. Roolin on täytynyt olla raskas Vasilina Makovtsevalle, sillä hänen esittämänsä nainen välttelee puhumista ja kulkee tietään kaikkialla yllään sama hymytön ilme, missä tummat renkaat silmien ympärillä käyvät yhä syvemmiksi. Nimettömäksi jätetty Nainen pääsee kaupunkiin, jonka ehdoton keskus suuri vankilalinnake on, mutta ei saa vastauksia mihinkään kysymyksiinsä miestään koskien. Kafkan henki leijuu hyväksyvästi Loznitsan vision yllä.

"Nöyryyttä" voisi helposti pitää ankarana ja lohduttomana, mutta se on vähän liian täynnä aitoa elämää painaakseen mieltä. Loznitsa on viehättynyt kuvaamistaan ihmisistä ja heidän pikku outouksistaan eikä hän jätä hymyilemättä Naisen tilanteen absurdiudelle. Vankilakaupungin ainoa valuutta on valta, jota kaikki käyttävät täysin mielivaltaisesti ja aina siihen mittaan asti, mihin heille on annettu oikeus. "Koska minä sanon niin" riittää vastaukseksi mihin tahansa kysymykseen. Nainen ei ole oikeutettu edes tietämään, onko hänen miehensä yhä tässä vankilassa vai siirretty jonnekin muualle.

Tietoa pimittävästä vankilasta kasvaa kitkerä vertauskuva Venäjälle, missä Loznitsa katsoo kaikkien elävän kuin valtavassa vankilassa, aina jonkun auktoriteetin mielivallan heiteltävinä. Vain rikkaat elävät vapaasti ja vailla vastuuta. Elokuvan otsikko näyttää pintapuolisesti viittaavan päähenkilöön, sinnikkääseen, mutta voimattomaan Naiseen, mutta Loznitsan terävä nuoli lentää itse asiassa kohti kaikkia venäläisiä, jotka ovat alistuneet status quohon ja luovuttaneet valtansa muille.

Lopulta todellisuus ei enää riitä Loznitsalle kuvaamaan todellisuuden mielettömyyttä, vaan elokuva huipentuu pitkään unijaksoon, jossa Naisen kohtaamat ihmiset pitävät toinen toistaan hullumpia juhlapuheita. Vankien oikeuksia ajavan järjestön puuhanainen julistaa, ettei koskaan lakkaa taistelemasta ihmisoikeuksia vastaan, ja niin edelleen. Loznitsa vie vertauskuvansa loogiseen päätepisteeseensä, missä yksilön oikeuksista piittaamattomuus johtaa äärimmäiseen väkivaltaan. "Nöyryyden" lopetus hakee vertaistaan ehkä viimeiseen festivaalipäivään asti.

Nöyryys: 4/5

R&A XxX: off-R&A

Festivaalin ulkopuolella on tullut kuin puolivahingossa nähtyä muuta. Sellaista mihin törmää kadulla kävellessään. Näistä kahdesta Taidehallin näyttely liittyy R&A:han siten, että sinne on ripustettu galleriamuotoon Julian Rosefeldtin Manifesto, jonka voi nähdä perinteisempään muotoon editoituna festivaaliohjelmistossa. Minä kyllä sanon: älkää nähkö. Tässä taiten toteutetussa tilateoksessa Cate Blanchett lausuu kuuluisia taiteilijamanifesteja kontekstistaan irrotettuna tekeytyen milloin ala-asteopettajaksi, milloin koreografidiivaksi tehden kaikkiaan 13 roolia. Rosefeldt ei vaan saa kivasta ideastaan irti kuin halpoja sketsejä, joita hallitsee Blanchettin narsistinen näyttämisenhalu. Palvottu Blanchett on tekninen virtuoosi, mutta minä en osannut kuin vihata hänen stereotyypeillä pätemistään. Alimman luokan roskaa kovilla tuotantoarvoilla.

Nähkää mieluummin Galleria Hippolytessä Saara Ekströmin komea Amplifier. Kasimilliselle mustavalkofilmille ekspressionistisesti kuvattu 17-minuuttinen fantasioi kansallisen maamerkin, Olympiastadionin, elävänä olentona, minkä symbolina toimii futuristiseen naamioon sonnustautunut tanssija. Aikaa, ajan merkityksiä ja aikakausien törmäämistä miettivä teos muistuttaa visuaalisesti paljon 1960-luvun suomalaisia avantgarde-elokuvia eikä häviä tasossa yhtään. Ekströmin taustavoimista löytyy hyviä tyyppejä: Eero Tammi leikkaajana, ja äänitehosteet tekee alan kansallinen huippu Heikki Kossi.

R&A XxX: "This land was made for you and me"

Maanantai 18.9.2017

Lucas Belvaux'n Chez nous ("Meidän talo", Ranska, 2017)
Cary Murnionin ja Jonathan Milottin Bushwick (USA, 2017)
Cecilia Atánin ja Valeria Pivaton La novia del desierto ("Aavikkomorsian", Argentiina, 2017)

-elokuvien solidaarisuutta arvioidaan Woody Guthrie -yksiköissä (WG)-

Viime toukokuussa sosialistinen, talousministerinä toiminut Emmanuel Macron (39) nousi Ranskan presidentiksi. Äänestyksen toisella kierroksella hän voitti täydellisen vastakohtansa, nationalistisen, moniarvoisuutta vastustavan ja Ranskan itsenäisyyttä muusta Euroopasta ajavan Marine Le Penin (49). Le Pen sai kolmanneksen äänistä, 10,6 miljoonaa kaikkiaan 47,5 miljoonasta äänioikeutetusta.


Le Penin suosio on monelle kova pala purtavaksi maassa, jonka tunnuslauseessa puhutaan vapauden, veljeyden ja tasa-arvon puolesta. Lucas Belvaux'n "Meidän talo" tarttuu härkää sarvista ja sukeltaa suoraan asian ytimeen. Tarinan päähenkilö on Pauline, tavallinen kotisairaanhoitaja, josta kaikki pitävät. Kansallismielinen puolue alkaa vokotella häntä pikkukaupunkinsa pormestariehdokkaaksi saadakseen enemmän jalansijaa aatteelleen.

Belvaux'n elokuva on periaatteessa fiksu. Toisaalta kaikkien, joilla on sanottavaa, ei pitäisi luulla olevansa elokuvantekijöitä. "Meidän talo" tarjoaa katsojalle mahdollisimman perinteistä ja mielikuvituksetonta kerrontaa, jonka tasapaksu digikuvaus tekee jälleen kerran kuvapinnasta liian kirkkaan ja monotonisen ja muuttaa kasvot vahamaisiksi. Malliesimerkki siitä, miten sanottava latistuu, kun (kuva)kieltä käytetään kehnosti. Ensimmäisen puolen tunnin aikana teki mieli jopa lähteä kahville. Mutta päivästä sukeutui kylmänpuoleinen. Alkaessaan toden teolla näyttää kulissien takaisten masinointien toimintaa, "Meidän talo" alkaa vihdoinkin rullata edes kerronnallisesti. Belvaux näyttää tehokkaasti, miten rintamalinjat syvenevät, kun toinen puoli ei arkaile olla töykeä ja loukkaava ja toinen puoli ei ylpeydeltään suostu keskusteluun.

Parhaina hetkinään "Meidän talo" on hyvinkin fiksu, mutta herättää silti kysymään eikö viesti olisi sittenkin terävöitynyt satiiriksi käännettynä? Nyt elokuvan totisuus kääntyy rajoitteeksi, mistä esimerkkinä pahaa enteilevä musiikki uusnatsien puuhailujen taustalla. Kohtauksessa olisi ollut pienellä rohkeudella otettavissa irti paljon enemmänkin.

Alkukielinen nimi Chez nous ei käänny suomeksi kovin hyvin, sillä se viittaa ranskalaisessa politiikassa vuosikymmeniä käytettyihin ilmaisuihin, joissa yleensä halutaan olla "oman kodin herroja".

Arvio: ilmaisun latteuden takia "Meidän talo" ansaitsee vain 3/5 WG:ta

Samaan aikaan New Yorkissa: punahilkka astuu matkallaan isoäidin luokse metroasemalta suoraan katusotaan. Onko alkanut terroristihyökkäys vai sisällissota?


Ällistyttävä toiminta/sotaelokuva Bushwick koitui muuten lattean maanantain pelastukseksi Kinopalatsin ykkössalissa. Studioista riippumattomana tuotettu Bushwick on ensimmäinen Trump-elokuva so. uuden Trumpin aikakauden amerikkalaiselokuva. Se ei pelaa vertauskuvilla, vaan kuvittelee miltä USA näyttäisi, jos nykyinen kahtiajako eskaloituisi suoraksi toiminnaksi isossa mittakaavassa; kun puolet maasta kirjaimellisesti kieltäytyisi asumasta toisen puoliskon kanssa. Se kuva on ruma, mutta Bushwick laittaa sen  budjettiinsa nähden vaikuttaviin raameihin. Pitkillä tracking shoteilla, joita vielä entisestään pidennetään näkymättömillä leikkauksilla, toteutettu leffa tarttuu katsojaa hihasta kiinni heti ensi minuuteilla eikä päästä otettaan. Se ei ole täydellinen eikä virheetön elokuva, mutta se luo jännitteen, jota on jäänyt tähän mennessä vain kaipaamaan lähes kaikissa R&A-valinnoissa. Katsoja imeytyy katusodan keskelle.

"Meidän talon" englanninkielinen otsikko "This Is Our Land" sopisi erinomaisesti Bushwickillekin, joka tekee fantasiaa siitä, millainen "Amerikka" voisi olla, jos trumpilaisen politiikan mustavalkoiset (lähinnä valkoiset) ja nyanssikuurot näkemykset päästään viemään ääripisteeseensä. Ei ole sattumaa, että elokuvan pääkaksikko muodostuu kaukasialaisesta naisesta ja latinomiehestä tai että afroamerikkalainen jengi hakeutuu yhteistyöhön valkoihoisen kirkon kanssa. Eikä elokuvassa ole yhtään täysin hyvää tai täysin pahaa ihmistä, koska oikea maailma toimii vain, jos kaikki opettelevat elämään omien ja toisten virheiden kanssa. Mitä nykyinen poliittinen ilmapiiri ei oikein halua kuulla.

Ehkä Bushwick ei ole hienostunein poliittinen kommentaari ikinä, mutta vastineeksi se on aito toimintapätkä, jonka ruumisluku lähenee puolessatoista tunnissa sataa.

Arvio: "Meidän talo" on paperilla paljon rikkaampi, mutta se hyssyttelee siinä missä Bushwick pyssyttelee - 4/5 WG:ta


Samaan aikaan Argentiinassa: pyhimyksen mukaan nimetty, isäntäperheensä jättävä taloudenhoitaja Teresa jää jumiin pieneen kylään keskellä aavikkoa ja kohtaa miehen.

Niin vapaat kädet kuin elokuva antaakin tekijöilleen, siinä on omat sääntönsä. Esimerkiksi pöydän ääressä keskustelevia ei voi kuvata katsomassa kankaalla samaan suuntaan, koska se näyttää siltä kuin toinen puhuisi toisen selälle. "Aavikkomorsiamessa" kahta aikatasoa leikataan ristiin niin kömpelösti, ettei niitä meinaa tunnistaa takaumiksi. Tuloksena on sekavaa kerrontaa. "Aavikkomorsian" on muutenkin varsin vaatimaton suoritus, joka ei taitamattoman ohjauksen ja jälleen kerran "vahamaisen" digikuvauksensa takia saa pienestä tarinastaan irti suuria tehoja. Pelastavina enkeleinä toimivat erinomaiset näyttelijät Pauline García ja Claudio Rissi, joiden takia jaksaa sinnitellä lopputeksteihin saakka.

16 katsojaan mahtui täyden salin edestä siekailematonta rapistelua, mikä häiritsi keskittymistä luultavasti elokuvan vahingoksi.

Arvio: elokuvalliset ansiot ovat nimelliset, mutta solidaarisuutta löytyy 3/5 WG:n verran