Täydellinen lista vuoden Sundance-voittajista

Pohjois-Amerikka on täynnään suosittuja elokuvafestivaaleja, jotka yleensä EVVK eurooppalaisia, tai joita ei ainakaan mainita samassa lauseessa Cannesin, Berliinin ja Venetsian kanssa. Toronto, Telluride, SXSW, Chicago ja Tribeca ovat esimerkkejä Pohjois-Amerikan suurimmista ja tärkeimmistä elokuvafestivaaleista, joista säännöllisesti löytyvät seuraavat yllätyshitit ja suunnanmäärittäjät.

Viime viikonloppuna paketoitiin näistä ehkä arvostetuin ja Euroopassakin yleensä huomatuin, Sundance Film Festival. Robert Redfordin luoman Sundance-instituutin järjestämä indie-elokuvien festivaali pidetään kymmenpäiväisenä tapahtumana Utahissa Salt Lake Cityn ympäristössä. Festivaalin juuret ulottuvat peräti vuoteen 1978, Sundance-nimisenä sitä on järjestetty vuodesta 1991. Nimi tulee tietenkin Redfordin kuuluisimmasta valkokangashahmosta, elokuvasta Butch Cassidy and The Sundance Kid. Vuosien varrella festivaali on "löytänyt" valtavan määrän ennen kaikkea uusia ohjaajalupauksia. Esimerkiksi viime vuonna Grand Prix'n voitti Whiplash, joka nyt kilpailee Oscareista viidessä kategoriassa ja pyörii Suomenkin valkokankailla.

Mitä palkintoihin tulee...Sundanceen liittyy monenmoista mielenkiintoista ja erikoista, ja yksi niistä ovat palkinnot: niitä nimittäin jaetaan festivaaleilla isolla kauhalla. Tänä vuonna palkintogaalassa ojennettiin 35 huomionosoitusta. Joten jos elokuvasi pääsee Sundanceen (suomalaisetkin elokuvat ovat voittaneet jopa pääpalkintoja lyhytelokuvakilpailussa), on hyvinkin mahdollista, ettet lähde tyhjin käsin pois.

Tässä voittajaelokuvien lista täydellisenä:

U.S. Grand Jury Prize: Dramatic		Me and Earl and the Dying Girl
Directing Award: U.S. Dramatic		Robert Eggers, The Witch
Waldo Salt Screenwriting Award: U.S. Dramatic		Tim Talbott, The Stanford Prison Experiment
U.S. Dramatic Special Jury Award for Collaborative Vision		Advantageous
U.S. Dramatic Special Jury Award for Excellence in Editing		Lee Haugen,Dope
U.S. Dramatic Special Jury Award for Excellence in Cinematography		Brandon Trost, The Diary of a Teenage Girl
U.S. Grand Jury Prize: Documentary		The Wolfpack
Directing Award: U.S. Documentary		Matthew Heineman, Cartel Land
U.S. Documentary Special Jury Award for Cinematography		Matthew Heineman, Cartel Land
U.S. Documentary Special Jury Award for Break Out First Feature		Lyric R. Cabral, David Felix Sutcliffe, (T)ERROR
U.S. Documentary Special Jury Award for Vérité Filmmaking		Bill Ross, Turner Ross, Western
U.S. Documentary Special Jury Award for Social Impact		Marc Silver, 3½ MINUTES
Alfred P. Sloan Feature Film Prize		The Stanford Prison Experiment
World Cinema Grand Jury Prize: Documentary		The Russian Woodpecker
Directing Award: World Cinema Documentary		Kim Longinotto, Dreamcatcher
World Cinema Documentary Special Jury Award for Editing		Jim Scott, How To Change The World
World Cinema Documentary Special Jury Award for Impact		Pervert Park
World Cinema Documentary Special Jury Award for Unparalleled Access		Pervert Park
World Cinema Grand Jury Prize: Dramatic		Slow West
Directing Award: World Cinema Dramatic		Alanté Kavaïté, The Summer of Sangaile
World Cinema Dramatic Special Jury Award for Acting		Regina Casé and Camila Márdila, The Second Mother
World Cinema Dramatic Special Jury Award for Acting		Jack Reynor, Glassland
World Cinema Dramatic Special Jury Award for Cinematography		Germain McMicking, Partisan
Audience Award: NEXT, Presented by Adobe		James White
Audience Award: World Cinema Documentary		Dark Horse
Audience Award: World Cinema Dramatic		Umrika
Audience Award: U.S. Documentary, Presented by Acura		Meru
Audience Award: U.S. Dramatic, Presented by Acura		Me and Earl and the Dying Girl
Short Film Grand Jury Prize		World of Tomorrow
Short Film Jury Award: US Fiction		SMILF
Short Film Jury Award: International Fiction		Oh Lucy!
Short Film Jury Award: Non-fiction		The Face of Ukraine: Casting Oksana Baiul
Short Film Jury Award: Animation		Storm hits jacket
Short Film Special Jury Award for Acting		Back Alley
Short Film Special Jury Award for Visual Poetry		Object

DP15: Museoitu

DocPoint 2015, viimeinen päivä, osa 2



Oeke Hoogendijkin ohjaama The New Rijksmuseum (Alankomaat, 2014) ei voi millään olla huono. Väitteen voi nimittäin todistaa vastaansanomattomasti faktaksi: elokuva saa polkupyöräilijän vihaamaan polkupyöräilijöitä. Siihen pystyvässä elokuvassa täytyy de facto olla jotakin erityistä. Tuttava julisti sen ykskantaan festivaalin parhaaksi elokuvaksi.

Hoogendijkin pirullisen ironinen elokuva on painajaismainen komedia - tai komediallinen painajainen - museosta, joka sulki ovensa ja kokoelmansa kymmeneksi vuodeksi. Eikä mikä tahansa museo, vaan Amsterdamin Rijksmuseum, Alankomaiden kansallismuseo, Länsi-Euroopan helmi, jolla on maailman laajin kokoelma ylistettyä hollantilaista kulta-ajan taidetta. Rembrandtin Yövartio. Seitsemän miljoonaa muuta taide-esinettä. Kun maan kansallisylpeyden monumentti päätettiin 120 vuoden jälkeen remontoida, olisi luullut, että hanketta olisi juoksutettu eteenpäin yhteisen hyvän nimissä mahdollisimman jouhevasti. The New Rijksmuseum kertoo kuinka Isot Tärkeät Asiat voi junailla mahdollisimman päin helvettiä.

Viidestä kymmeneksi vuodeksi venynyt prosessi tuotti Hoogendijkille valtavasti materiaalia. Yksin polkupyöräilijöiden järjestämästä vastalausekampanjasta olisi voinut helposti tehdä parituntisen elokuvan. Polkupyörä - joka siis on yksi ihmiskunnan historian ylivertaisimmista keksinnöistä - on amsterdamilaisille pyhä. Rijksmuseumin erikoisuuksiin kuuluu, että sen läpi kulkee ns. kevyen liikenteen väylä. Renovointisuunnitelman mukainen pyöräkaistan kaventaminen sai kaikki Amsterdamin pyöräilijät takarenkailleen. Eikä ainakaan rakennuksen kiertäminen tullut kuuloonkaan. Pyöräkoalitio saikin suunnitelmat kaadettua nurin, minkä jälkeen arkkitehtien piti palata työpöytiensä ääreen. Mikä maksoi pari vuotta. Sitten suunnitelmiin puuttui kaupunkimaisemaa valvova lautakunta...

Tämä on vain pintaraapaisu. Vaikka siinä on omat puutteensa, on The New Rijksmuseum ennen kaikkea huikea poraus "sivistyneiden" ihmisten käsittämättömään kyvyttömyyteen puhaltaa yhteen hiileen egojen, narsismin ja pikkumaisuuden ristitulessa. Hoogendijk tyypittää "näyttelijänsä" herkullisesti. Löytyy pyrkyri, pomomies, monomaanikko, omahyväinen ekspertti, populisti. Paras "hahmo" on kaikin tuomariäänin Aasian paviljongin käsittämätön kuraattori, joka ei kaiken hyörinän ja pyörinän keskellä välitä muusta kuin kahdesta japanilaisesta jättiläispatsaastaan hellyyttävän lapsenomaisella putkinäköisyydellä.

Onhan suurhankkeita ennenkin tarkasteltu tällaisesta näkövinkkelistä, mutta terveellistä se vaan on saada silloin tällöin muistutus siitä, millaisia toopeja me olemme koulutuksen tasosta riippumatta. Tai millaisen Pandoran lippaan Ihminen rakensi byrokratian kehittäessään. Hoogendijkin elokuva on tietysti vahvoin vedoin luonnosteltu kertomus Rijksmuseumin odysseiasta, mistä mukaan on otettu vain kapea otanta. (Sitä ei esimerkiksi mainita, että Yövartio ja 400 muuta kokoelmien teosta oli jatkuvasti yleisön silmien saavutettavissa eräässä sivurakennuksessa.) Välillä se kompastelee ja harppoo saadakseen koko jutun kerrottua mielekkäässä ajassa, mutta saa paljon anteeksi silkan hauskuutensa ja terävyytensä ansiosta.



-----------------------------------------------------------------------------

YHTEENVETOA

Ison festivaalin voi kokea monella eri tavalla siitä riippuen, millaisen kokonaisuuden itselleen valitsee tai saa. Omat kymmenen ja puoli näytöstäni herättivät epäilyksen, etten osunut valinnoissani aivan tapahtuman kermaisimpaan palaan. Otanta antoi tämänvuotisesta festivaalista kovin synkän ja vakavan, lohduttomankin kuvan. Liian monet elokuvat olivat myös "ihan kivoja", vailla suuria ahaa-elämyksiä. Jälkeenpäin tuntuu, että liian moni "pakko nähdä"-elokuva jäi väliin. Onneksi meno parani loppua kohden ja viimeinen päivä oli ehdottomasti korkeatasoisin. Kellarissa ja The New Rijksmuseum täydensivät Muisteja-teoksen kanssa kolmikon, joka erottui muita päätä pitempänä.

Vastaanpanematonta iloa DocPointissa vuosimallia 2015 aiheutti Savoyn ihanan teatterin löytyminen osaksi esityspaikkakarttaa. Loistavaa!

Esitysten teknisestä tasosta voisi puhua pitkäänkin, mutta tiivistettäköön se tässä välttämättömimpään. Dokumenttielokuviin ei yleensä ole panna paljon rahaa, ja se näkyy nykyisissä olosuhteissa esityshetkellä. Nähtyjen elokuvien visuaalinen ulkonäkö herättää liian paljon kritiikin aihetta. Lähes kaikki elokuvat kärsivät liian kirkkaasta kuvasta, yliterävyydestä, pehmeiden tekstuurien puutteesta. Esteettinen vaikutelma on vaatimaton, nykyaikaista televisiokuvaa muistuttava. Tässä kevyen kaluston käsivarakuvauksen hetteikössä Im Kellerin kaltaiset visuaalisesti väripalettia myöten todella pitkälle mietityt teokset eivät vain nouse, vaan syöksähtävät esiin.

Nykyaikaisessa elokuvaelämyksessä "oma rauha" on hypoteettinen käsite, myös festivaaleilla. Äänekäs napostelu on pesiytynyt dokkarifestivaaleillekin, mikä aiheuttaa monenlaisia komplikaatioita ihan konkreettisesta katsomiskokemuksen häiriintymisestä sen ihmettelyyn, miten maailmassa joku voi katsoa dokumenttielokuvaa kansanmurhasta samalla popcornia mussuttaen. Ulrich Seidlin Im Kellerissä napostelijat eivät tajunneet edes elokuvan kirjaimellisesti hiljaista luonnetta. Eräs ääripään esimerkki puolirikollisesta yleisökäyttäytymisestä löytyy The New Rijksmuseumin sunnuntainäytöksestä, jossa joku otti valokuvia salaman kanssa. Ihmiset viihtyvät leffan parissa, josta ovat maksaneet kahdeksan euroa, ja joku päättää ottaa kuvia kankaasta? Tämä kansalainen on varas. Ja hyypiö.

Elokuviin pitäisi palauttaa taju muiden huomioon ottamisesta, mikä useimmissa sosiaalisissa tilanteissa ymmärretään itsestäänselvyydeksi. Etenkin festivaaleilla. Jonkun häiritsemänä harmittamaan jäänyt elokuvaelämys merkitsee paitsi kaivoon heitettyä rahaa, myös ainutlaatuisen tilaisuuden menettämistä.

DP15: Kellareita

DocPoint 2015, viimeinen päivä, osa 1

Ennakkoon Ulrich Seidlin Kellarissa (Im Keller, Itävalta, 2014) oli herättänyt monessa muussakin huolta siitä, kestäisikö sen katsoa, ylittäisikö se henkilökohtaisen festivaalimukavuusrajan liian reippaasti. Seidl tunnetaan älykkäistä, mutta säälimättömistä tutkimusretkistään eurooppalaisen keskivertoihmisen pinnan alaiseen jätekaivoon. Kellarissa herätti varmaankin yhtä monta reaktiota kuin salissa oli katsojia, mutta se ei tehnyt ohjaajansa uraan poikkeusta: se on sekä älykäs että säälimätön. Mutta vaikka elokuvassa on yksittäisiä kohtia, joissa mieluummin katsoo valkokankaan reunoille kuin keskelle, ei sitä ollut mitenkään mahdoton katsoa.

Kellarissa on tarkkaa ja harkittua käsityötä. Sen aihe on: mitä ohjaajan maanmiehet ja -naiset tekevät kellareissaan, piilossa puritaaniseksi tiedetyn yhteisön silmiltä? Kellareistaanhan Itävalta on lähimenneisyydessä tullut kuuluisaksi ikävimmillä mahdollisilla tavoilla. Tämä Seidlin olennainen metakommentti ei saa unohtua teosta katsellessa. Ohjaaja tuo kankaalle päällepäin tylsiä keskiluokan edustajia, lähinnä keski-ikäisiä miehiä ja naisia, jotka kellareihinsa sukeltaessaan kuoriutuvat niistä univormuistaan, missä he esiintyvät julkisesti ja muuttuvat omiksi itsekseen - tai ainakin niiksi persooniksi, jotka he kokevat omikseen.

Onhan se ihmeellistä, että joillakin elokuvantekijöillä on tuo erikoinen kyky saada ihmiset avautumaan heidän kameroilleen enemmän kuin usein edes omille perheenjäsenilleen. Seidl näyttää elokuvassaan niin intiimiä käyttäytymistä kuin kuvitella saattaa. Hän kuvaa nämä teot silmiinpistävän suoraan. Suurin osa otoksista on tehty liikkumattomalla, royanderssonmaisen tarkkaan sijoitetulla kameralla kuvan aiheen sijoittuessa täsmälleen keskelle. Mitään kultaisella leikkauksella kikkailua ei nähdä. Visuaalinen ilme on sekä silmää miellyttävä että kliininen, tieteellisen elokuvan muotoa muistuttava. Rekisteröivä kuvaustapa sallii armollisesti katsojan ottaa sopivaa etäisyyttä valkokankaan tapahtumiin silloin kun siltä tuntuu.



Ihmeellinen on myös se mekaniikka, millä ihmispsyyke - elokuvan varsinainen aihe - toimii, sillä kaiken järjen mukaan kuohuttavin ja suurimpia vastareaktioita aiheuttava "tarina" kuvaa noin kuusikymppistä miestä, joka rentoutuu rakentamassaan "natsihuoneessa", joka on täytetty natsiajan memorabilialla, arvokkaan näköisen Adolf Hitlerin muotokuvan hallitessa huonetta; mutta ei, kyllä tosi asiassa vaikeinta katsottavaa ovat jälleen kerran ne jaksot, jotka kuvaavat ihmisen seksielämää. Se on niin konkreettisella tavalla fyysistä. Tapaamme sekä naispuolisen masokistin että naispuolisen "valtiattaren", jolla on oma, vapaaehtoinen orja. Hekin suostuvat Seidlin järkähtämättömän kameran eteen täysin paljaina.

Kellarissa, objektiivisesti katsoen hieno elokuva, voi saada aikaan monenlaisia kokemuksia. Moni reagoi näkemäänsä nauramalla, ja mikäpä siinä, etenkin kun Seidlin otteessa on määrättyä ironista keveyttä. Minusta Kellarissa on surullinen elokuva. Seidl ei halua kuvattaviensa selittävän liikaa itsestään. Pinnan alta löytyy paljon ahdistusta etsimässä äärimmäisiä purkautumisteitä. Natsihuoneen rakentaja suoriutuu päivän velvollisuuksista systemaattisella ryyppäämisellä. Masokisti on kokenut äärimmäistä perheväkivaltaa. Vain syvä trauma voi saada ihmisen valitsemaan dominan orjan roolin. Vaikeasti määriteltävällä tavalla ehkä sääliä herättävin henkilö on nainen, josta saamme tietää vain tämän: joka päivä hän menee kellariinsa ja ottaa hyllystä esiin laatikon, jolle alkaa jo sitä avatessaan höpöttää. Laatikossa on designina valmistettu hyperrealistinen vauvanukke, jota nainen hellii ja jolle juttelee aikansa, kunnes laittaa sen laatikossaan takaisin hyllyyn.

Kellarissa herättää pohtimaan myös elokuvan yleisiä ehtoja. Mieltä kutkuttava havainto on se, ettei elokuvassa ole mitään, mitä ei olisi voitu lavastaa, rekonstruoida, näytellä tai kuvitella. Olisi paljon helpompaa ajatella, että tämä kaikki on vain fiktiota ja performanssia, että ihmiset eivät oikeasti tarvitse tällaisia pakokeinoja maailmasta. Kellarissa on mitä suurimmassa määrin ohjattu dokumentti, vastakohta direct cinemalle. Viime kädessä meillä on vain Ulrich Seidlin sana siitä, että (kaikki) elokuvassa kuvatut ihmiset esiintyvät elokuvassa omina itsenään. Jos näin ei olisikaan, tekisikö se Seidlin elokuvasta yhtään vähemmän totta?

DP15: Tykinruokaa

DocPoint 2015, 5. päivä

Ahdistava elokuva, masentava näytös: Burma VJ vs. yleisö. "Jengi" vetää viime päivinä kovasti huolta herättäneessä elokuvakeidas Orionissa tilannetajuisesti naksuja, raksuja ja limppaa samalla kun juntta niittää 3 000 ihmistä tuonpuoleiseen. Yhden pussin tyhjennyttyä kaivetaan laukusta toinen ja revitään auki kuin kotona oltais, ja pieni joukko, jolla on aseet, rahat ja valta, sortaa kokonaista kansakuntaa. Rakasta siinä sitten ihmiskuntaa.



Burma VJ: Raportti suljetusta maasta (Burma VJ: Reporter i et lukket land, Tanska, 2008) on DocPointin tämänvuotisen päävieraan Anders Østergaardin tunnetuin työ, koska se asetettiin Oscar-ehdokkaaksi. Ei sentään ihan pelkästään sen takia, sillä elokuva on merkittävää journalismia tuodessaan Myanmarin (jo otsikkoon valittu nimitys maalle on sen hallintoa vastustava), siis BURMAN diktatorisen järjestelmän kaikkien silmien eteen. Teos on syntynyt hallintoa kameroin aseistettuna ruohonjuuren tasalta vastustavan Democratic Voice of Burma (DVC) -järjestön salaa kuvatun ja salakuljetetun kuvamateriaalin pohjalta. Jos elokuvassa jotain mestarillista on, niin se löytyy editoinnista, tavasta, jolla tämä aineisto on jäsennetty yhtenäiseksi, informatiiviseksi kertomukseksi. Vieläpä siten, että kokonaisuudesta sukeutuu poliittinen trilleri.

Kertojana toimii DVC:n johtajiin kuuluva "Joshua", joka vie meidät syyskuuhun 2007, jolloin Burmassa nähtiin ensimmäiset laajat mielenosoitukset vuoden 1988 verilöylyn jälkeen. Samalla elokuva on DVC:n tarina, joka näiden päivien aikana tuli ainakin väliaikaisesti päätökseensä. Olennaisesti se on elokuva "uuden teknologian" mahdollisuuksista luoda vastarintaa painostajia vastaan.

Samalla, kun Østergaardin teos on reportaasina ensiluokkainen, sitä jäytää tunne siitä, että se ei ole aivan niin jännittävä ja iholle menevä kuin sen kaiken järjen mukaan pitäisi olla. Tämä johtuu tarinan pahiksen puuttumisesta. Burman kansannousu on nähty kokonaan DVC:n näkökulmasta, heidän rooliinsa keskittyen. Burman valtaapitävä voima jää kasvottomaksi ja nimettömäksi. Paha ei ruumiillistu. Emme myöskään saa tietää mitään siitä varmasti monimutkaisesta järjestelmästä, jolla juntta ruokkii suosiotaan saaden sotilaat sumeilematta tappamaan aseettomia maanmiehiään pyhiä munkkeja myöten.

Vaikka Burma VJ on koostettu videokuvasta, on se syntynyt vielä filmin aikakaudella. Siksi tuntuu laiskuudelta festivaalin puolelta tuoda naapurissa tehdystä elokuvasta digitaalinen kopio. Ja miksi vielä tuoda se Orioniin, josta löytyvät filmiprojektorit? Mutta toisaalta, onhan kulttuurin tappio jo siinä, ettei tätä tuotu jo aikanaan ihan oikeaan levitykseen.



Aivan toisella tapaa Järjestelmän uhreja syntyi John Wojtovichin (1945-2006) tapauksessa. Allison Bergin ja Frank Keraudrenin ohjaus The Dog (USA, 2013) paljastaa vihdoin miehen myytin takaa: dokumentti kertoo sen miehen tarinan, jota Al Pacino esitti - ehkä kautta aikain parhaassa elokuvaroolissaan - mestariteoksessa Hikinen iltapäivä eli Dog Day Afternoon (1975). Wojtovich oli se individualisti, joka päätti rahoittaa "vaimonsa" sukupuolileikkauksen pankkiryöstöllä. Keikka laajeni Sidney Lumetin kuvaamaksi välikohtaukseksi, joka sai symbolisen luonteen kadunmiehen vastarintana Systeemiä vastaan.

The Dog keskittyy kuuluisan ryöstön lisäksi huomionsa moneen muuhunkin olennaiseen teemaan. Wojtovich oli  myös sekä Vietnam-veteraani että homoaktivisti aikana, jolloin varsinkaan jälkimmäinen ei ollut ehtinyt kasvaa muodikkaaksi. Hän oli elämää suurempi hahmo, joka myös halusi sitä olla. Heti elokuvan alussa hän määrittelee itsensä pervertikoksi, joka tupakoimisen, ryyppäämisen tai huumeiden tykittämisen sijaan elostelee seksin alueella. Wojtovich tulittaa suoraan ja kainostelematta elämänsä kokemukset kameralle toistuvasti itse ohjaajaksi ohjaajaparin tilalle pyrkien. Itsestään melua pitäneen miehen rinnalla eläessä ei varmaankaan ole kokenut tylsää päivää.

Energisyydessään The Dog peilaa kohdettaan. Se kuuluu viihdedokkareiden luokkaan, missä värikkäät tyypit kertovat värikkäitä (ja väritettyjä) juttuja ja rokki soi. Joka tapauksessa leffa "toimii" selvästi paremmin kuin aikaisemmin nähty Vietnam-veteraanin tarina Stray Dog. Lukuunottamatta sitä, että elokuvasta olisi suonut katoavan jonnekin noin kymmenen minuuttia, stoori pysyy kuitenkin kasassa ja yllättävän tiukasti asiassa. Etenkin sukellus 60- ja 70-lukujen vaihteen homopiirien tunnelmiin Wojtovichin kautta tuo runsaastikin tuoretta fiilistä aiheeseen. Loppupuolella elokuvan jännite alkaa hiipua, kunnes päästään viimeisiin kuviin. Niissä aiemmin vitaalina ja pyylevänä esiintynyt päähenkilö nähdään äkkiä syövän riuduttamana, joskin yhä rivosuisena hahmona. Kuusikymppisenä Wojtovich näytti 20 vuotta vanhemmalta. Jostain syystä elokuva on tullut esityskuntoon vasta seitsemän vuotta päähenkilönsä kuoleman jälkeen.

Wojtovich kasvatti itse itsestään legendaa, ja väitti aina voittaneensa Järjestelmän pankkikeikkaselkkauksessa. Rauhanomainen panttivankidraama päättyi poliisin surmatessa Wojtovichin 18-vuotiaan kumppanin. Wojtovich päätyi kovan luokan kuritushuoneeseen, jossa hänet joukkoraiskattiin. Taas koetellaan vanhaa lainopillista nyrkkisääntöä "rangaistus rikoksen mukaan".