Ennakkoon Ulrich Seidlin Kellarissa (Im Keller, Itävalta, 2014) oli herättänyt monessa muussakin huolta siitä, kestäisikö sen katsoa, ylittäisikö se henkilökohtaisen festivaalimukavuusrajan liian reippaasti. Seidl tunnetaan älykkäistä, mutta säälimättömistä tutkimusretkistään eurooppalaisen keskivertoihmisen pinnan alaiseen jätekaivoon. Kellarissa herätti varmaankin yhtä monta reaktiota kuin salissa oli katsojia, mutta se ei tehnyt ohjaajansa uraan poikkeusta: se on sekä älykäs että säälimätön. Mutta vaikka elokuvassa on yksittäisiä kohtia, joissa mieluummin katsoo valkokankaan reunoille kuin keskelle, ei sitä ollut mitenkään mahdoton katsoa.
Kellarissa on tarkkaa ja harkittua käsityötä. Sen aihe on: mitä ohjaajan maanmiehet ja -naiset tekevät kellareissaan, piilossa puritaaniseksi tiedetyn yhteisön silmiltä? Kellareistaanhan Itävalta on lähimenneisyydessä tullut kuuluisaksi ikävimmillä mahdollisilla tavoilla. Tämä Seidlin olennainen metakommentti ei saa unohtua teosta katsellessa. Ohjaaja tuo kankaalle päällepäin tylsiä keskiluokan edustajia, lähinnä keski-ikäisiä miehiä ja naisia, jotka kellareihinsa sukeltaessaan kuoriutuvat niistä univormuistaan, missä he esiintyvät julkisesti ja muuttuvat omiksi itsekseen - tai ainakin niiksi persooniksi, jotka he kokevat omikseen.
Onhan se ihmeellistä, että joillakin elokuvantekijöillä on tuo erikoinen kyky saada ihmiset avautumaan heidän kameroilleen enemmän kuin usein edes omille perheenjäsenilleen. Seidl näyttää elokuvassaan niin intiimiä käyttäytymistä kuin kuvitella saattaa. Hän kuvaa nämä teot silmiinpistävän suoraan. Suurin osa otoksista on tehty liikkumattomalla, royanderssonmaisen tarkkaan sijoitetulla kameralla kuvan aiheen sijoittuessa täsmälleen keskelle. Mitään kultaisella leikkauksella kikkailua ei nähdä. Visuaalinen ilme on sekä silmää miellyttävä että kliininen, tieteellisen elokuvan muotoa muistuttava. Rekisteröivä kuvaustapa sallii armollisesti katsojan ottaa sopivaa etäisyyttä valkokankaan tapahtumiin silloin kun siltä tuntuu.
Ihmeellinen on myös se mekaniikka, millä ihmispsyyke - elokuvan varsinainen aihe - toimii, sillä kaiken järjen mukaan kuohuttavin ja suurimpia vastareaktioita aiheuttava "tarina" kuvaa noin kuusikymppistä miestä, joka rentoutuu rakentamassaan "natsihuoneessa", joka on täytetty natsiajan memorabilialla, arvokkaan näköisen Adolf Hitlerin muotokuvan hallitessa huonetta; mutta ei, kyllä tosi asiassa vaikeinta katsottavaa ovat jälleen kerran ne jaksot, jotka kuvaavat ihmisen seksielämää. Se on niin konkreettisella tavalla fyysistä. Tapaamme sekä naispuolisen masokistin että naispuolisen "valtiattaren", jolla on oma, vapaaehtoinen orja. Hekin suostuvat Seidlin järkähtämättömän kameran eteen täysin paljaina.
Kellarissa, objektiivisesti katsoen hieno elokuva, voi saada aikaan monenlaisia kokemuksia. Moni reagoi näkemäänsä nauramalla, ja mikäpä siinä, etenkin kun Seidlin otteessa on määrättyä ironista keveyttä. Minusta Kellarissa on surullinen elokuva. Seidl ei halua kuvattaviensa selittävän liikaa itsestään. Pinnan alta löytyy paljon ahdistusta etsimässä äärimmäisiä purkautumisteitä. Natsihuoneen rakentaja suoriutuu päivän velvollisuuksista systemaattisella ryyppäämisellä. Masokisti on kokenut äärimmäistä perheväkivaltaa. Vain syvä trauma voi saada ihmisen valitsemaan dominan orjan roolin. Vaikeasti määriteltävällä tavalla ehkä sääliä herättävin henkilö on nainen, josta saamme tietää vain tämän: joka päivä hän menee kellariinsa ja ottaa hyllystä esiin laatikon, jolle alkaa jo sitä avatessaan höpöttää. Laatikossa on designina valmistettu hyperrealistinen vauvanukke, jota nainen hellii ja jolle juttelee aikansa, kunnes laittaa sen laatikossaan takaisin hyllyyn.
Kellarissa herättää pohtimaan myös elokuvan yleisiä ehtoja. Mieltä kutkuttava havainto on se, ettei elokuvassa ole mitään, mitä ei olisi voitu lavastaa, rekonstruoida, näytellä tai kuvitella. Olisi paljon helpompaa ajatella, että tämä kaikki on vain fiktiota ja performanssia, että ihmiset eivät oikeasti tarvitse tällaisia pakokeinoja maailmasta. Kellarissa on mitä suurimmassa määrin ohjattu dokumentti, vastakohta direct cinemalle. Viime kädessä meillä on vain Ulrich Seidlin sana siitä, että (kaikki) elokuvassa kuvatut ihmiset esiintyvät elokuvassa omina itsenään. Jos näin ei olisikaan, tekisikö se Seidlin elokuvasta yhtään vähemmän totta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti