In Which We Serve (Not The Monty Python Movie)

Soraelokuvaklassikko...siis sotaelokuvaklassikko Meri on kohtalomme (In Which We Serve, 1942) kuuluu niihin elokuviin, jotka ovat pyörineet Monroen katselulistalla kuukausia. Vaikka se on ajan pyörteissä jäänyt hieman unohduksiin paljon keskustellumpien sotakuvausten alle, sen maine asiantuntijoiden piireissä on säilynyt hurjana. Peter von Bagh lukee sen Elokuvan historiassaan alan suurimpien joukkoon ja aina suunnattoman viihdyttävä Leonard Maltin luonnehtii sitä "mestariteokseksi, joka, toisin kuin monet kaltaisensa, ei ikäänny vuosien vieriessä tippaakaan".

Nämä lausunnot oli tarkistettava jälkeenpäin, sillä ne välittävät selvästi harhaan johtavaa informaatiota. Vaikka elokuvasta voi löytää monia viehättäviä piirteitä, se nimenomaan ei ole kestänyt aikaa.

"Erään laivan tarinan" takaumina kertova Meri on kohtalomme on taatusti historian verettömimpiä ja hillityimpiä sotakuvauksia. Siinä näkyy, kuuluu, maistuu ja tuntuu teatterimies Noel Cowardin vakaumus brittiläisyyden tosiolemuksesta, joka koostuu asiallisesta käytöksestä joka tilanteessa sekä tunteen liikahduksien säilyttämisestä oman kuoren sisällä. Coward nousi kansakunnan kaapin päälle, koska hän loi näyttämölle ja valkokankaalle kuvaa briteistä sellaisina kuin he halusivat itsensä nähdä, ei välttämättä uskollista peilikuvaa. Tässä näkemyksessä on myös totta toinen puoli, minkä vuoksi sellainen intiimi aihe kuin Lyhyt onni puhkesi lahjakkaan elokuvantekijän käsissä vilpittömään ja koskettavaan kukkaan. Sota-aiheessa sama vakaumuksellisuus kääntyy teennäisyydeksi.

Noel Coward oli 1930-luvun supertähti Britanniassa, niin suuri, että hän vaikutti koko aikakauden henkeen. Hänen näytelmänsä ja laulunsa olivat koko kansakunnan omakseen ottamia. Mutta jotain rivienvälistä voi lukea siitä, etteivät hänen laulunsa ole enää aikoihin soineet radiossa ja ettei hänen näytelmistään juuri keskustella, vaikka niitä vielä esitetäänkin. Pari vuotta sitten Suomeen tuotu Cowardin näytelmän Kevytkenkäinen filmatisointi liikkui niin poissa ajastaan, että summaksi jäi vain valtava lahjakkuuden haaskaaminen.

Vuonna 1942 Coward oli kumminkin viihteen kuuminta hottia (käytän ilmausta vain laiskuuttani ja jotta sitä ei tarvitsisi käyttää enää koskaan uudestaan) ja keskellä maailmansodan valtavaa katastrofia. Meri on kohtalomme on syntynyt tarpeesta luoda uskoa huomiseen selviytymiseen. Coward latasi siihen kaikkensa: hän kirjoitti, tuotti, näytteli, sävelsi ja lavasti. Hän myös ohjasi ensimmäistä kertaa, mutta kuten historian kiinnostaviin lukuihin kuuluu, halusi hyvän yhteistyökumppanin. Työhön Cowardin kanssa ryhtyi David Lean, jolla oli maine saaren parhaana leikkaajana. Kolmen viikon jälkeen Coward oli oppinut Leanin ymmärtävän elokuvantekoprosessia aivan toisella tasolla ja jätti tälle lopullisesti vastuun ohjauksesta. (Leanin loistelias ura alkoi aivan fantastisen katastrofaalisesti, sillä kuvauksissa sattunut onnettomuus erikoistehosteotoksessa surmasi sähkömies Jock Dymoren ja vei kaksi muuta miestä sairaalaan.) Lopputulos on silti näyttämönmakuista propagandaa, joka tänä päivänä ei kestä arvioivaa tarkastelua. Sillä on kauniitkin hetkensä, kuten elokuvan aloitus, jossa tarinan päähenkilöä, hävittäjä H.M.S. Torrinia, valmistetaan pultti pultilta ja loppupuolen koruton kohtaus, jossa merimies välittää toiselle musertavan suru-uutisen.

Elokuvahistoriallisesti kiinnostavinta teoksessa ovat kuitenkin sen tekijät. Tietysti Meri on kohtalomme käynnisti merkittävän ohjaajanuran. Se on myös Richard Attenborough'n ensimmäinen elokuvarooli. Tärkeää sivuosaa esittävä John Mills voitti 30 vuotta myöhemmin Oscarin Leanin toiseksi viimeisestä elokuvasta Ryanin tytär. Ajankohtaisena Meri on kohtalomme -elokuvaa voi silti pitää kuvaaja Ronald Neamen takia, joka nukkui pois kesäkuun puolessa välissä 99:n ikäisenä. Testamentiksi jäi vaikuttava ura. Neame toimi taitavana kuvaajana myös Leanin kahdessa seuraavassa elokuvassa ja jatkoi sitten yhteistyötä Leanin kanssa tuottajana ja käsikirjoittajana. Loistava tulevaisuus ja Lyhyt onni toivat kirjoittajana Oscar-ehdokkuudet, mutta jo 1943 Neame oli ollut ehdokkaana Powell & Pressburger -elokuvan Yksi pommikoneistamme on kateissa erikoistehosteista! Mainittakoon nämä meriitit vain, koska Neamen nimi ei varmaankaan ole monelle järin tuttu. Ohjaajana hänen arvostetuimpia töitään ovat Alec Guinnessin kirjoittama komedia Päin seiniä (Horse's Mouth, 1958), Sankarin kunnia (Tunes Of Glory, 1960) sekä Maggie Smithin maineen kulmakivi Neiti Jean Brodien parhaat vuodet (The Prime Of Miss Jean Brodie, 1969). Ylivoimaisesti Neamen tunnetuin ja vaikutusvaltaisin ohjaus on katastrofigenren aloittanut The Poseidon Adventure (1972), joka takasi taloudellisen turvan Neamen loppuelämälle.

Uni yhdessä uneksittu

Elokuvaa on kutsuttu yhdessä uneksituksi uneksi. Pimeässä elokuvateatterissa kuvat tuntuvat ilmestyvän eteemme yhtä selittämättömästi ja arvaamattomasti kuin nukkuessamme. Lumous taittuu vasta kun valot jälleen sytytetään, kun astumme ulos - ja heräämme.

Jos tavallinen elokuvakokemus on näin epätodellinen, on unista kertovissa elokuvissa ylimääräistä erityislaatuisuutta. Jo elokuvassa tapahtuva unikohtaus on kuin uni unessa, puhumattakaan Christopher Nolanin Inceptionista, jossa sisäkkäiset unet järjestyvät kuin venäläiset nukkemummot, "joiden sisällä on uusia mummoja".

Kuka olisi Mementon aikoihin uskonut, että juuri sen ohjaaja tekee vain muutaman vuoden päästä maailman isoimpia ja menestyneimpiä elokuvia? Pienestä suurta tehneen, tiukasti kontrolloidun Mementon jälkeen Nolan ei ole tehnyt muuta kuin laajentanut mittakaavaa. Yleisömenestys on seurannut samassa suhteessa, mutta laadulliset tulokset eivät.

Nolanin kunnianhimoisuus, minkä manifesti Inception on, on kiistaton. Älyllisenä pelinä Inception on kiehtova ja suurin ihme sisältyy siihen, että ohjaaja-kirjoittaja pystyy piirtämään Mensan testiä muistuttavan kuvionsa selkeästi ja horjahtelematta. Se ansaitsee arvostusta ja kunnioitusta, etenkin maailmassa, jossa valtaosalla elokuvantekijöistä näyttää olevan pallo lopullisesti ja auttamattomasti hukassa. On miellyttävää seurata huolellista ja etevää kerrontaa. Suurin omaperäisyys ei liity itse perusideaan, jossa tunkeudutaan uniin, vaan siihen, miten jääräpäisen monimutkaisesti Nolan elokuvansa hahmottaa. Koko tarinalta putoaisi pohja alta, jos osoitettaisiin, että tarinan tiimillä olisi paljon suoraviivaisempiakin mahdollisuuksia päästä tavoitteiseensa. Se olisi tietysti paljon tylsempi elokuva.

Tosin kuin on uskoteltu, Inceptionin juonen selostaminen ei ole lainkaan vaikeaa, ja se on elokuvalle hyväksi. Se ei ole hyvä, että on vaikea sanoa, mistä elokuva kertoo. Kaiken eri unissa matkailun ja dramaturgisesti tarpeettoman sotimisen alla Inceptionissa piilee nolanilainen tyhjiö. Leonardo DiCaprio kantaa sisällään peri-inhimillistä traumaa, joka paljastuttuaan jää sivuhuomautukseksi.

Christopher Nolan on näet amerikkalaisia elokuvia valmistava brittinaturalisti. Kaikki hänen elokuvissaan on konkreettista, nyt jopa unet. Runoutta etsivän Nolan ohjaa etsimään jostain muualta. Siksi Inceptionin unimaailma ei muistuta mitään kenenkään koskaan näkemää unta. Nolanin unet ovat hyvin järjestettyjä, siistejä ja loogisia, vailla yllätyksiä ja mielettömyyksiä, jotka tekevät oikeista unista niin aromikkaita. Nolan ei voi oppia David Lynchiltä tai Luis Bunuelilta - joiden elokuvissa ei ole "unikohtauksia": ne ovat läpeensä uneksittuja - mitään, vaikka hyvä olisi. Nolanin elokuvien onttous syntyy siitä, että hän ei ole oppinut konkretisoimaan tunteita. Tämän vuoksi hänen elokuvissaan nähdään paljon yhdentekevää näyttelemistä. Inceptionissa DiCaprio ja Marion Cotillard vaikuttavat väärin roolitetuilta, edellinen koska ei saa tarpeeksi tilaa heijastaakseen roolihahmon sisäistä traagisuutta, jälkimmäinen koska ei pysty synnyttämään minkäänlaista kemiaa vastaparinsa kanssa. Ja koska hänen outo aksenttinsa tuntuu etäännyttävältä. Yllättäen vain Joseph Gordon-Levitt tekee kiinnostavia valintoja - ja hän esittää koko joukon tylsintä ja staattisinta hahmoa. Mutta hänelle kuuluvat myös elokuvan näyttävimmät kohtaukset. Elokuvan ehdottomassa huippukohdassa Gordon-Levitt käy kaksintaistelua hotellissa, joka heittää kuperkeikkaa. Se on jotain, mitä ei ole ennen nähty.

Tämän, ja parin muun vastaavan kohtauksen takia Inceptionista tulee ilmiö. Se tienaa USA:ssa yli 400 miljoonaa dollaria henkeä vetämättä. Katsojat menevät nimittäin kaikkina aikoina - ja nyt ehkä ahnaammin kuin milloinkaan - elokuviin hanakimmin silloin, kun luvassa on jotain ennen näkemätöntä. Mutta on hyvä muistaa, että Inception on sitä vain hetkittäin, ja että kuoren alla ei ole niin paljon kuin toivoisi. Inception on taiten tehty, mutta se on myös ylipitkä ja tunteeton, sen raskas, Hans Zimmerin luoma musiikkitausta käy päällekäyväksi ja visuaalinen paletti on kapea vaikka teknisesti hifististä työtä.

Paradoksaalisesti edellä kirjoitettu kritiikki käy näinä päivinä myös mainesanoista. Nolan on menestynyt paitsi taloudellisessa myös kriittisessä mielessä, koska hän on täydellinen elokuvantekijä omalle ajalleen. Hän on teknisesti etevä, hänen kuvamaailmansa on hiottu ja kirkas ja hänen elokuviensa ideat heijastavat kylmää, korkeasti koulutettua älyllisyyttä ihannoivaa kulttuuria.

Huonompikin ihanne voisi olla?

MINDFUCK hiosti Niagarassa

Viime viikonloppuna lauantain ja sunnuntain välisenä yönä ennakkoon jännittävissä olosuhteissa järjestetty MindFuck-Yö keräsi lopulta yli neljäkymmentä katselijaa Monroen valtaamaan Niagaraan.

Se, että Niagaran aulassa yhä jatkuu remontti, oli pikkujuttu hellittämättömän heinähelteen rinnalla, joka oli hajottaa hermojen lisäksi esitystekniikan Yön aattona. Kuten hyvien ideoiden kanssa yleensä käy, kaikki kääntyi lopulta hyväksi, mutta katsomossa oli varmasti lämpimät tunnelmat. Niitä viilennettiin runsaasti hyödynnetyllä vedellä sekä jäihin isketyllä limsalla. Monroen leivontajaoston MF-mokkapalatkin menivät kaikki.

The Machinist, Viikset ja Naapuri muodostivat hyvin kuumuutta sietäneen trion, jonka aikana jaksoi pysyä kiinnostuneena valkokankaalla aivoja n*******sta tapahtumista. Kovin hyvin ei mennyt yhdelläkään tarinoiden keskusmiehistä syyllisyydentunnon, identiteettikriisin ja naisten kuolettavassa kolmiossa. Todellisuushäiriöistä puhumattakaan.

Kiitoksia kaikille paikalle saapuneille yön hyvistä viboista. Saatamme vielä palata samaan teemaan tulevissa Monroe-tapahtumissa. Seuraavaksi siirrymme Kahvila Valon suojiin ValoKino 2010:n merkeissä. Pysy valppaana.

MINDFUCK
Lopputekstit

Tuotanto
Elokuvakerho Monroe
Tampereen kaupungin kulttuuritoimi

Ohjaus
Brad Anderson, Emmanuel Carrére, Pål Sletaune

Pääosissa
Christian Bale, Vincent Lindon, Kristoffer Joner

Kiitokset
Eräsalon Kirjapaino
Viiden Tähden Elokuvadivari
Ravintola Fall's
Pirkanmaan elokuvakeskus/Art House Cinema Niagara
Yleisö

Sodankylä XXV ja 91. blogikirjoitus

FilmiLiekki täytti vuoden kymmenen päivää sitten. Lienee sopivaa luonnehtia kerhomme blogia kokeilevaksi areenaksi elokuvan tiimoilla pyöriville etsinnöille; se on ollut purkautumistie mieleenjuolahduksille ja ilmoitustaulu kaikenkarvaisille Monroe-uutisille.

FilmiLiekkiin kirjoittamisesta: se on ollut kivaa, mutta jokseenkin ennalta arvattua haastavampaa. Tämän todistavat toisaalta artikkeleiden venymiset suhteellisen pitkiksi ja toisaalta niiden määrä - 90 blogijuttua 365 päivässä ei ole mitätöntä, mutta ei liikaakaan. Luonteenomaisesti kesti puolitoista viikkoa saada aikaan teksti FilmiLiekin vuosipäivästä... Toisena vuonnaan blogimme toivoaksemme saa epäsäännöllisen julkaisutahdin kuriin ja lisää muutenkin puita kaminaan. Ainakin Monroen loppuvuoden toimintasuunnitelma antaa kirjoittamiseen aihetta, kun tulossa on MindFuck-yötä, ValoKinoa, Finnish Cinemathequeta ja Animen Yö 2:sta, leffavisoista ja ex tempore -keksinnöistä puhumattakaan.

Jo neljännessä artikkelissaan FilmiLiekki kosketteli Sodankylän elokuvajuhlia, "Keskiyön Auringon Festivaalia", joka huomenna avaa jälleen portteja ja ikkunoita elokuvataiteen historiaan. Juhlavuonnaan 2010 Sodis ylpeilee aiheellisesti tarjonneensa jo neljännesvuosisadan ajan kenties maailman tinkimättömintä ja korkeatasoisinta elokuvaohjelmistoa sekä kaivattua ravintoa Lapin nääntyville hyttysille. 25 vuotta on merkittävä ajanjakso ja saavutus mille tahansa vuotuiselle tapahtumalle, mutta mikä Sodiksessa on todella "huikaisevaa" ja "ilmestyksenomaista" on, että se on kyennyt pitämään kiinni todella korkeuksiin asettamistaan standardeista. Sodiksen henki heijastelee toivetta sivistyneestä kulttuuri-ihmisestä - mutta, huomatkaa toki, riisuttuna hienostelun ja onton korkealentoisuuden ornamentiikasta -, joka ilmaisee itseään sekä tekijänä että katsojana keskiarvoa korkeammista lähtökohdista. Se ei ole hassumpi visio ja linjassa ideoijiensa elokuvallisen ja kirjallisen sanottavan kanssa: tuskinpa yksikään Sodiksesta kylläisenä pois lähtenyt cinefiili on jättänyt mielessään kiittämättä Anssi Mänttäriä, Kaurismäen veljeksiä ja Peter von Baghia.

Yhtä luonnollista kuin hengittäminen on, että juhlavuonna tamperelaisetkin elokuvakerhot, niin Monroe kuin Charliekin, ovat lähettäneet luotaimensa napapiirin tuolle puolen. Me kotipuoleen jääneet odotamme uutisia ja tunnelmakuvia, joita lähettiläämme sitten joskus tänne kantavat. Niitä saanemme jakaa kesäväreihin sonnustautuneessa FilmiLiekissäkin.

Kaikille Sodankylään matkaaville toivomme rakkautta ilman auringonlaskua. T: Monroen kotipartio