Viime vuosikymmen huipulta huipulle

Sarja taakse jätettyä vuosikymmentä elokuvan näkökulmasta käsitteleviä tekstejä.

JOHDANTO

Muutamia kapallisia rivejä 2000-luvun ensimmäisestä elokuvavuosikymmenestä, kourallinen elokuvia, jotka ovat jääneet elämään katsojan matkassa. Poimintoja. Valintoja.

Lista.

Listoja ei tehdä elokuvan tähden. Listat eivät ole objektiivisia eivätkä ne ole vuoropuhelua niihin päätyneiden elokuvien kanssa. Ei, lista kertoo ennen muuta laatijastaan. Se on henkilökohtainen julistus, jonka allekirjoittaja siten valtaa itselleen paikan Elokuvamaassa. Listaaja valitsee puolensa, ja hän tekee sen mielipiteiden hurjassa ristiaallokossa vältellen kastumista maanmiestensä syljestä. Lista on nimittäin hauras ja haavoittuvainen, kaikesta sen laatijan bravadosta huolimatta. Toisin sanottuna:

"Mitä! Miten joukossa ei ole ainuttakaan Michael Mannin ohjausta?! Imbesilli snobi. TAI: Miten olet voinut ottaa Amélien, mutta jättänyt pois Isän paluun?! Pinnallinen tyhjäntoimittaja."

Ja niin edelleen, ad infinitum. Kuten siis nähdään, on toivoton ja tuomittu yritys kertoa jotain pätevää elokuvasta pelkän listan kautta. Elokuvat ovat yksilöllisiä kuten ihmisetkin, ja muodostavat keskenään kauniita pareja näköjään vailla mitään johdonmukaisuutta. Siksi niitä ei pitäisi tehdä kenenkään muun kuin itsensä tähden. Kun siis katson viime vuosikymmentä ja teen sieltä poimintoja, tulen käsitelleeksi ennen kaikkea omia muistojani ja omaa taatusti kaikesta akateemisuudesta riisuttua "teoriaani" hyvästä elokuvasta. Sitä paitsi näkökenttäni on suomalaisena hyvin rajallinen. Aivan liian moni arvokas teos puuttuu joukosta vain koska minulla ei ole ollut mahdollisuutta nähdä niitä. Puhumattakaan siitä, että jälleen kerran tulee laadittua yksi lista, joka tekee taidemuodolle törkeää vääryyttä sulkemalla kokonaan pois lyhytkuvat ja musiikkivideot.

Oheisessa katsauksessa olen valinnut joka vuodelta yhden elokuvan edustamaan ilmestymisvuottaan. Tuon yhden tulipatsaan varjoksi olen liittänyt esimerkin vuoksi joitakin jokaisen vuoden todellisista kohokohdista antamaan vertailupohjaa omalle, usein kiperälle valinnalleni. Olen lisäksi rohjennut nostaa esiin yhden "Vuosikymmenen Elokuvana". Aloitan siitä: se on vuodelta 2004.



VUOSIKYMMENEN ELOKUVA:
KILL BILL
(ohj. Quentin Tarantino)

Aikansa suurten joukossa hän seisoi muita päätä pidempänä... Sellainen mielipide, jonka mukaan 2000-luvun parhaat elokuvat ovat kaikki yhden ohjaajan tekemiä, ei ole liioittelua, vaan käsitys siitä, mitä elokuvan tulisi olla: väkevää yksilöllisen hengen ilmaisua. Toisaalta on valittaen todettava, että ajallamme ei ole tarjota varteenotettavia haastajia Quentin Tarantinolle; Kubrick ja Bergman elivät Fellinin, Tarkovskin, Hawksin, Altmanin, Renoirin ja lukemattomien muiden mestareiden aikaa. He ovat menneet, lähes kaikki: Rivette, Resnais ja Godard elävät, mutta harvat Suomessa heiltä viime vuosikymmenellä nähdyt teokset saattavat arvokkuudestaan huolimatta kalveta nuoremman kollegan rinnalla. Victor Erice ei ole ohjannut koko illan elokuvaa sitten vuoden 1992. Terrence Malickilta ja Abbas Kiarostamilta nähtiin Suomessa vuosikymmenen aikana vain yksi työ kummaltakin: ne ovatkin ainoita, jotka voidaan nostaa Tarantinon töiden rinnalle.

Täten oikeutan näkemykseni Tarantinosta elokuvataiteen tämänhetkisenä johtotähtenä. Tarantinon teokset ovat niin omaleimaisia, että ne eivät voi millään hyväillä kaikkien makuhermoja. Tässä on tietysti myös niiden vahvuus, ja jos Tarantinon lähestymistapaa ymmärtää, on siinä vaikea nähdä heikkouksia.

Kill Bill, joka julkaistiin kahdessa osassa, on monella tapaa Tarantinon tour de force. Se on hänen hitchcockilaisin elokuvansa siinä mielessä, että se on täynnä tekijän itselleen asettamia teknisiä haasteita, jotka ylitetään suvereniteetilla. Kuva seuraa kuvaa ja jakso toista kuin helmet kaulakorussa. Etenkin saagan ensimmäinen puolisko on dynaamista kerrontaa äärimmilleen viritettynä. Tarantino, legendaarinen filmihullu, ei voi päästää kohtausta käsistään ennen kuin se on täysin hänen mieleisensä. Kill Billiä, joka ottaa nimensä Elmore Leonardin rikosromaanista Tappolasku, leimaa myös hätkähdyttävä lyyrisyys. Kameran liike, ääni, näyttelijöiden ilmeet ja elekieli sekä musiikki eivät ole enää erotettavissa eri aineksiksi, vaan ovat yhtä ja samaa. Koska kaikkea koristaa armoitettu tyylitaju, kokonaisuudesta syntyy elokuvaa, joka on enemmän kuin virheettömien osastensa summa. Tarantino on happi, jonka varassa elokuvaharrastaja hengittää.



2000
IN THE MOOD FOR LOVE
(Fa yeung nin wa, Wong Kar-Wai)

Elokuva runona - runo elokuvana. Haluan nostaa In The Mood For Loven esiin vuosikymmenen jaloimpana elokuvana. Siinä ei ole yhtä ainoaa väärennettyä tai valheellista hetkeä tai tunnetta. Wong Kar-Wain tiiviissä ja ilmavassa romanssissa ihmiset asetetaan ympäristöönsä eikä heitä kertaakaan keinotekoisesti nosteta sen yläpuolelle. In The Mood For Loven kuvat jäävät verkkokalvoille ja musiikki korvakäytäviin kuin hajuvesi kaulukseen.

Muita kohokohtia:

Toisen kerroksen lauluja (Sånger från andra våningen, Roy Andersson)
Voi veljet missä lienet? (O Brother, Where Art Thou?, Joel Coen)
Usko koetuksella (Keeping The Faith, Edward Norton)



2001
AMÉLIE
(Le fabuleux destin d'Amélie Poulain, Jean-Pierre Jeunet)

Vuosikymmenen hienoin elokuvavuosi, minkä tahansa alla mainituista olisi voinut nostaa vuotta 2001 edustamaan, ja niiden lisäksi on vielä koko joukko hienoja elokuvia. Amélie on näistä kaikista rakastettavin. Täynnä kekseliäisyyttä ja uuden löytämisen iloa, Amélie kertoo tarinoiden merkityksestä ihmisten välisissä suhteissa. Koko elokuvan ajan ihmiset kertovat toisilleen tarinoita, joskus piiloutuakseen niiden taakse, joskus saadakseen yhteyden johonkuhun, johon haluavat tutustua paremmin. Ilman tarinoita emme olisi paljonkaan väärttejä. Yann Tiersenin soundtrack on itsellinen mestariteoksensa ainoassa elokuvassa, jonka olen nähnyt valkokankaalta kuusi kertaa.

Kohokohtia:

Kuollut kulma (Im toten Winkel - Hitlers Sekretärin, André Heller & Othmar Schmiderer)
Menen kotiin (Je rentre à la maison, Manoel de Oliveira)
Mies joka ei ollut siellä (The Man Who Wasn't There, Joel Coen)
Pojan huone (La stanza del figlio, Nanni Moretti)
The Royal Tenenbaums (Wes Anderson)



2002
PUNCH DRUNK LOVE
(Paul Thomas Anderson)

Romanttinen komedia, joka päättyy siihen, mistä muut romanttiset komediat aloittavat. Elokuvan keston ajan sen päähenkilöt opettelevat rakastamaan ja tavoittelemaan haluamaansa. Kun he lopulta pääsevät siihen pisteeseen, katsoja on pakahtua rakkaustarinan kauneudesta. Ainutlaatuinen teos.

Kohokohtia:

Mies vailla menneisyyttä (Aki Kaurismäki)
Bowling for Columbine (Michael Moore)
Irreversible (Gaspar Noé)
Bloody Sunday (Paul Greengrass)



2003
ELEPHANT
(Gus Van Sant)

Jos Wong Kar-Wain Chungking Express tiivisti parhaiten 1990-luvun hengen, ehkä Elephantilla on sama merkitys 2000-luvun ensimmäiselle vuosikymmenelle. Alakuloinen ja viipyilevä teos ei selitä eikä manifestoi, vaan tallentaa tunnelmia, jotka johtivat nihilistisiin väkivallantekoihin ympäri maailmaa. Tutustuminen unkarilaisen mestarin Béla Tarrin teoksiin merkitsi käännettä Van Santin ilmaisussa. Elokuvan elefantti olohuoneessa on kulttuurin muutos, joka atomisoi ihmiset yksinäisiksi toimijoiksi vailla kosketusta muihin. Enemmän kuin "mestariteos", Elephant on ilmiömäinen elokuva.

Kohokohtia:

Dogville (Lars von Trier)
Sodan oppitunnit (The Fog of War: Eleven Lessons from the Life of Robert S. McNamara, Errol Morris)
Huutajat (Mika Ronkainen)
Lost In Translation (Sofia Coppola)
The Station Agent (Thomas McCarthy)

2004
KILL BILL
(Quentin Tarantino)

Kohokohtia:

Fahrenheit 9/11 (Michael Moore)



2005
THE NEW WORLD
(Terrence Malick)

Vuosikymmenen kaunein elokuva. 67-vuotias Terrence Malick on sekä Stanley Kubrickin kruununprinssi että hänen antiteesinsä. Hänen perfektionisminsa tavoite on kyllästää elokuvansa jokainen hetki runoudella. Tämän lyyrisyyden hän löytää luonnosta. The New World kuvattiin suurella tuskalla luonnonvalossa ja elokuvan jokainen kuva onkin kuin kourallinen lähdevettä. Eikä historia tunne toista elokuvaa, jossa olisi käytetty Wagneria yhtä suurenmoisesti. Malick on yksi harvoista elokuvantekijöistä, jonka töiden kohdalla on luonnollista väistää kysymys onnistumisesta tai epäonnistumisesta ja keskittyä siihen, mitä kerrotaan ja miten. Hän on niin hyvä.

Kohokohtia:

Grizzly Man (Werner Herzog)
Welt Spiegel Kino (Gustav Deutsch)



2006
MANUFACTURED LANDSCAPES
(Jennifer Baichwal)

Paitsi että Manufactured Landscapes on vuoden 2006 hienoin elokuva, se saa edustaa myös vuosikymmenen kaikkia dokumentteja. Korkeatasoisia dokumentteja tehtiin jatkuvasti pitkin vuosikymmentä, huipputekijöinä mm. Errol Morris, Werner Herzog, Michael Moore ja Kiti Luostarinen. Jennifer Baichwalin elokuva on hyvä esimerkki 2000-lukulaisesta lähestymistavasta dokumentissa. Maailma nähdään kokonaisuutena, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Manufactured Landscapes katsoo sitä, miten päätä huimaavalla tavalla ihminen on muuttanut ympäristöään globaalissa mittakaavassa. Tämän symbolina on suuruudenhullu Kolmen Rotkon Pato Kiinassa. Elokuva on myös täsmällisten, geograafisten otosten taidonnäyte: ensimmäinen, minuuttikaupalla pitkin kiinalaista teollisuushallia liukuva kamera-ajo on puhutteleva lyhytelokuva sinänsä.

Kohokohtia:

Kenen joukoissa seisot (Jouko Aaltonen)
United 93 (Paul Greengrass)



2007
DEATH PROOF
(Quentin Tarantino)

Täydellinen elokuva. Tarantinon kuvia on nautinto katsella, koska ne antavat sävyissään ja aiheissaan niin runsaalla kädellä. Death Proof on antoisa naistutkielma, joka lähes jokaisessa kohtauksessaan esittelee naisten välisten suhteiden variaatioita. Myös on se pistämättömästi rytmitetty (kaikki Tarantinon elokuvat on leikannut Sally Menke, jonka nimen edessä kumarramme syvään), hauska, seksikäs ja loisteliaalla vuoropuhelulla silattu kommentti eksploitaatioleffan perinteestä. Death Proof on myös taatusti ylevin stunt-henkilöille omistettu elokuva - ja Kurt Russellin definitiivinen roolityö.

Kohokohtia:

Sinä elävä (Du Levande, Roy Andersson)
There Will Be Blood (Paul Thomas Anderson)



2008
BERLIN
(Julian Schnabel; elokuva esitettiin muutamalla festivaalilla jo vuoden 2007 puolella, mutta kaupallisen ensi-iltansa se sai alkuvuodesta 2008 - Tampereella, Art House Cinema Niagarassa)

Kts. aiempi blogimerkintä



2009
KUNNIATTOMAT PASKIAISET
(Inglourious Basterds, Quentin Tarantino)

Suurin osa viime vuoden odottamisen arvoisista elokuvista ei tietenkään ole vielä ehtinyt meille, mutta ei ole Tarantinon ylittänyttä. Kunniattomat paskiaiset on toimintaelokuva, jonka luoteina toimivat sanat. Se on myös uniikki elokuva sotaelokuvan historiasta ja neron luomus. Uskomattoman hieno filmi pelkästään katsella. Pienoistutkielma elokuvasta.

Kohokohtia tähän mennessä:

Hassut hurjat hirviöt (Where The Wild Things Are, Spike Jonze)

Sivustakatsojan valinta: Vuosikymmenen parhaat elokuvat

Sarja taakse jätettyä vuosikymmentä elokuvan näkökulmasta tarkastelevia kirjoituksia. Monroen ulkopuolisten kirjoittajien Sivustakatsoja-foorumissa Tomi Peuhkurisen valinnat viime vuosikymmeneltä.

Taakse jäänyt vuosikymmen tuntuu näin jälkikäteen katsottuna sisältävän yllättävän vähän todella suuren vaikutuksen tehneitä elokuvia. Muistikuva on tietysti väärä, oletan, mutta kun suurimman huomion tuntuu varastaneen Taru sormusten herrasta -tyyppiset elokuviksi kutsuttavat katselukelvottomat pökäleet, on katse käännettävä toiseen suuntaan. Ja tietysti yritettävä pitää se siellä. Vuosikymmenen aikana olen katsonut melkoisen määrän elokuvia ja – kuten tapana jostain syystä on – olen palannut niihin jotka ovat todella tuntuneet joltain ja listaamaan niistä kymmenen. Niitä voinee hyvällä syyllä pitää onnistuneina.

Elokuva saattaa tuntua ensikatselulla mestariteokselta, mutta se lunastaa – tai sitten ei - lupauksen vasta toisella tai kolmannella kerralla. Se saattaa tuntua joltain ensimmäisellä kerralla ja potkaista vasta toisella tai kolmannella. Joka tapauksessa elokuvassa on jotain, joka vetoaa palaamaan luoksensa uudelleen, mutta ellen ole sitä ehtinyt/uskaltanut/halunnut vielä tehdä, elokuva ei ole tällä listalla. Se on ainoa sääntö, jonka olen asettanut. Elokuva on pitänyt nähdä ainakin kahdesti. Suurimman osan näistä elokuvista olen nähnyt useamminkin ja kun valinnat olivat selvillä, minut yllätti tunnelman tärkeys ja elokuvien samankaltaisuus. Tässä ne aakkosjärjestyksessä, sen parempaan en niitä pysty laittamaan.

Spike Lee: 25th hour (2002)

Spike Leen paras elokuva, jonka sydämenä sykkii David Benioffin hieno käsikirjoitus. Lee tavoittaa tekstistä taitavasti viimeisen illan tunnelman, niiden muutamien tuntien tärkeyden joiden jälkeen kaikki muuttuu lopullisesti. Edward Nortonin lisäksi kannattaa katsoa Barry Pepperin roolisuoritusta. Viimeiset kymmenen minuuttia ovat varsinkin tekstin tasolla aivan uskomattoman hienoa elokuvaa.

Zach Braff: Garden State (2004)

Garden Staten sydämenä on esikoisohjaaja Zach Braffin erinomainen käsikirjoitus. Braff peilaa lempeän komedian avulla paitsi kasvamista ja menetystä, myös tunteiden ja niiden lääkkeillä tukahduttamisen seurauksia. Kaiken päälle Garden State on kerta toisensa jälkeen itkettävän kaunis rakkaustarina, joka tavoittaa jotain harvinaisen aitoa ja kehottaa katsojaansakin yksinkertaisesti uskaltamaan. Elokuvaan on ripoteltu myös erittäin hyvä soundtrack.

Marc Forster: Monster's Ball (2001)

Marc Forsterin ohjaus vanginvartijasta, joka tutustuu kuolemaantuomitun miehen tummaihoiseen vaimoon, kun taustalla jyllää sukupolvien ikäinen rasismi. Forster lataa kuviinsa vuosien tukahdutettuja tunteita ja niiden rajuja purkauksia. Billy Bob Thornton loistaa pääroolissa, hieno musiikki kuljettaa melankolista, surun ja kaipuun täyttämää, viipyilevin kuvin kerrottua tarinaa. Viimeinen repliikki riipii sielua yksinkertaisessa kauneudessaan.

David Lynch: Mulholland Drive (2001)

David Lynch työstää mestariteoksia vuosikymmenestä toiseen. Ohjaajan ote on hallittu ja erittäin vahva, tarinaa taaskin turha yrittää selittää. Visuaalisesti kaunis, tunnelmaltaan paikoin kiitettävän ahdistava elokuva on kuin hypnoosia, jonka seuraavaa kuvaa ei malttaisi odottaa. Tälläkin elokuvallaan Lynch myllertää katsojan pään sekaisin ja jättää kaipaamaan lisää.

Darren Aronofsky: Requiem For A Dream (2000)

Nuoren polven ohjaajien lupaavimpaan kastiin kuuluvan Darren Aronofskyn ohjaama elokuva yhdestä vuodesta muutaman erilaisen addiktin elämässä. Aronofsky puhaltaa henkilöhahmoihinsa hengen ja vie sitten sellaiseen kurimukseen, että katsoja on harvinaisen hiljaista poikaa tai tyttöä lopputekstien alkaessa. Visuaalista tykitystä höystää Clint Mansellin upea musiikki.

Steven Soderbergh: Solaris (2002)

Valitettavan vähälle huomiolle jäänyt Steven Soderbergin virtuoosimainen taidonnäyte. Soderbergin tulkinta Stanislaw Lemin kirjasta on hypnoottinen kokemus, jonka mystinen tunnelma iskee päälle ensimmäisestä ruudusta lähtien. Komeasti kuvattu ja verkkaiseen tahtiin leikattu elokuva kulkee kuin kaunis, melankolinen uni joka säestyy Cliff Martinezin kertakaikkiaan upealla musiikilla ja loppuu aivan liian pian.

Stephen Gaghan: Syriana (2005)

Jos There Will Be Blood valottaa historiaa ihmiskunnan erään aamunkoiton osalta, maailmankuvaltaan synkeän realistinen Syriana kertoo siitä mihin reilussa sadassa vuodessa on päädytty. Öljy ja sen päällä seisovat henkilöt hallitsevat maailmaa, joka koostuu suuryhtiöistä, rahasta, aseista – eli toisin sanoen vallasta, ja muutamasta miljardista tyypistä, jotka yrittävät selvitä kaiken sen keskellä. Robert Baerin reaalimaailmaan pohjautuvasta kirjasta ohjaaja Stephen Gaghan on kirjoittanut monisyisen käsikirjoituksen, jonka käänteet kutistavat maapallon – ja ihmisen varsinkin - hyvin pieneksi.

Paul Thomas Anderson: There Will Be Blood (2007)

Elokuva joka tullaan ehkä muistamaan parhaiten Daniel Day-Lewisin mestarillisesta roolityöstä. Oleellisempaa on silti käsikirjoittaja/ohjaaja Paul Thomas Andersonin kyky harpata upean Magnolia-elokuvansa modernista maailmasta menneisyyteen ja viedä katsoja mukanaan palaseen historiaa, jonka myötä kuului lähtölaukaus huimaan kehityksen vuosisataan. Täydellisesti kuvitettu tarina, jossa ahneus ja itsekkyys ovat törmäyskurssilla uskonnon kanssa, kun molemmat tuntuvat sietämättömästi tarvitsevan toistensa hyväksyntää.

Béla Tarr: Werckmeister Harmóniák (2000)

Béla Tarrin ohjaama elokuva pienestä unkarilaiskaupungista ja sinne saapuvasta sirkuksesta. Tarrin tyystin omaperäinen lähestymistapa elokuvaan kietoo katsojan mukaansa ensimmäisestä kuvasta alkaen. Elokuvan maailman kylmää realismia voi lähes käsin koskea. Kamera kulkee minuuttikaupalla, maltillisesti kuvasta toiseen. Ääniraidalla soi kaunis musiikki. Mitä näkee kun katsoo kuolleen valaan silmään? Hämmentävän hieno elokuva.

Tomas Alfredson: Ystävät hämärän jälkeen (2008)

Ruotsista saapuu tarina yksinäisistä lapsista, poissaolevista vanhemmista. Kiusaamisesta, vampyyreista ja ystäyydestä. Kaikki tapahtuu lähiössä, joka voisi olla aivan hyvin Suomessakin. Ohjaaja kuljettaa tarinaa aihepiirille poikkeuksellisessa ympäristössä ilman epäuskottavuuden häivääkään. Lapsinäyttelijät kruunaavat elokuvan unenomaisen tunnelman ja kaunis sinisävyinen kuvaus tallentaa lumisen lähiön koko karun arjen.

Kymmenen elokuvan lista on valitettavan lyhyt. Sen ulkopuolelle jäivät täpärästi mm. No Country For Old Men, Wrestler, 4 kuukautta, 3 viikkoa & 2 päivää, Crash, Sideways, Lilja 4-Ever, Million Dollar Baby, Station Agent, The New World, Inland Empire ja Inglourious Basterds.

Paljon on jäänyt katsomattakin, moni muistamisen arvoinen elokuva ei varmasti tullut edes mieleen. Pääasia että lista tuntuu kuitenkin suunnilleen oikealta.

Vuosikymmenen parhaat elokuvat kuten ne muistan

Kulunut vuosikymmen merkitsi minulle elokuvaharrastuksen alkua. Ohessa kymmenen elokuvaa joille sytyin vuosikymmenen mittaan. Paljon jäi pois ja moni hyvä elokuva ei tainnut edes nousta mieleen mutta näillä mennään.

Top 10: 2000- luku

Ingmar Bergman: Sarabande

Hidas, hellä ja armoton. Bergman yhdistää viimeisessä elokuvassaan ( Sarabande on täysverinen elokuva vaikka onkin teeveelle tehty!) nuoruuden kipinän ja ahdistuksen sekä vanhenemisen ja vanhuuden.Traumat säilyvät, uusia syntyy eikä ihminen näytä muuttuvan vanhetessaan. Bergman ei löysäillyt 85- vuotiaanakaan. Liv Ullman, Erland Josephson, kaunis kuvaus ja sellomusiikki. Piste.

Jörn Donner: Kuulustelu

Hallittu, selkeä, Suomen oloille harvinainen tekijänsä näköinen auteur- elokuva, joka pitää yllä jännittettä pirun tehokkaasti. Kuulustelun rakenne, näyttelijät ja Honkasalon kameratyö kiehtoivat minua suunnattomasti. Ne kuvat vänrikki Tuomisen työhuoneesta, jonka ikkunasta näkyy syksyinen meri! Lisäksi elokuvassa poltettiin paljon tupakkaa, mikä on aina eduksi arvioitaessa elokuvan hyvyyttä tai huonoutta.

Aki Kaurismäki- Laitakaupungin valot

Selkeä, suora ja kerrassaan mykistävä kuvaus siitä miten julma maailma voi olla ihmiselle, joka ei pysty eikä halua nostaa kyynärpäitään muiden leukojen tasolle. Suosikkini Kaurismäen tuotannossa Tulitikkutehtaan tytön ja Calamari Unionin ohella.

Lars Von Trier- Dancer in the Dark

Näin elokuvan elokuvan teininä, alle viisitoistavuotiaana jaaikken ole sen koommin yhtään kuvaa Dancer in the Darkista nähnyt, on sen murskaavuus ja paino jättänyt syvät muistikuvat lähes vuosikymmenen takaa. Björkin hauraus ja lopun pysäyttävä kauneus ovat päällimmäiset muistikuvat Trierin elokuvasta.

Wes Andersson- The Life Aquatic with Steve Zissou

Pidän Anderssonin tyylistä ja huumorista. Lisäksi olen pienenä fanittanut Jacques Cousteuata.

Roy Andersson- Sinä elävä

Sinä elävä on mosaiikki elämästä, joka naurattaa ja itkettää. Omaperäisyys ja ideoiden syvällinen rikkaus huokuvat joka otoksesta.

Borat- Cultural Learnings of America for Make Benefit Glorious Nation of Kazakhstan (Sascha Baron Cohen, ohjannut Larry Charles)

Vuosikymmenen kovimmat naurut, jotka olen elokuvateatterissa kokenut. Mausteena yhteiskuntakriittisyyttä ja sympaattiset päähahmot.

Wong Kar-Wai- In the Mood for Love

Kaipausta, kuvien runollista virtaa ja kaunista musiikkia. Nat King Colen laulu yhdessä tupakansavun ja tukahdutettujen sanojen kanssa. Eroottinen jännite, hidastukset, pettymys elämään ja odotus tulevasta. Syksyn lehdet yksinäisinä tuulessa matkalla kohti tuntematonta. In the Mood for Love on jättänyt vahvimmat yksittäiset tunnekuvat kuluneen vuosikymmenen elokuvista.

Paul Thomas Andersson- Punch Drunk Love

Ohjaajansa elokuva. Kertoo tarinan siitä miten suhteen alku saa alkunsa kahden sulkeutuneen ihmisen välillä. Kaunis ja hauska.

Kevin Costner- Armoton Maa

Pidän lännenelokuvista. Armoton Maa on sellainen syvällä kunnioituksella kuvauksensa kohteita ja Hollywoodin perinteitä kohtaan. Jymäkkä ohjaus, jymäkät maisemat, jymäkkää toimintaa ja käsin kosketeltavaa herkkyyttä roolihahmojen tulkinnoissa ja suhteissa. Parhaissa länkkäreissä katseet kertovat eniten (Hawks, Ford, Eastwood, Leone mielessäin). Toivottavasti Costner vääntää vielä ainakin yhden länkkärin tetsonistaan. Samalla Eastwoodkin voisi kaivaa revolverin vielä kerran naftaliinista...

Lisäksi listalle kuuluisivat ainakin Woody Allenin loisteliaat teokset Match Point ja Cassandra´s Dream, Coppolan Lost in Translation ja Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä sekä Trierin Antichrist.