Mitä tiedämme Afrikasta?

AFRIKKA, SARVIKUONOJEN MAA

Kaikista maanosista Afrikka lienee eniten mielikuvien leimaama. Ja kaikista maanosista mielikuviamme Afrikasta lienee elokuva muokannut eniten. Lähtien mustavalkoisista Tarzan-klassikoista, elokuva on manipuloinut kollektiivista tajuntaamme kohti tiettyä kuvaa, jonka tunnusmerkkejä ovat romanttisuus, salaperäisyys, kauneus, uhkaavuus, villeys, primitiivisyys, eksoottisuus ja köyhyys. Länsimaisessa elokuvassa Afrikka on nähty lähes poikkeuksetta valkoihoisen päähenkilön kokemusten läpi. Samoin lähes aina Afrikka on nähty pikemminkin maana kuin manterena.

Kaikki elokuvista ammentamamme mielikuvat Afrikasta ovat väistämättä vääriä - parhaimmillaankin osatotuuksia -, koska niitä hallitsee anglosaksisen näkökulman yksinkertaistava linssi. "Afrikka-elokuvaa" ei ole olemassa eikä "afrikkalainen elokuva" ole sitä, miksi sitä luulemme. Näin on siksi, että kaikkien maanosien lailla Afrikka on monien toisistaan lukemattomin eri tavoin poikkeavien kulttuurien mosaiikki eikä minkäänlainen yhtenäiskulttuuri.

Tämä näkyy heti, kun tarkastelemme afrikkalaista elokuvaa lähemmin. Egyptiläinen, kongolainen, tunisialainen, ghanalainen ja etelä-afrikkalainen elokuva tarkoittavat aivan eri asioita; usein emme edes miellä egyptiläistä ja etelä-afrikkalaista elokuvaa "afrikkalaisiksi", koska ne monesti muistuttavat pinnalta kaukaasialaista elokuvaa ja kulttuuria - ne ovat silti täsmällisesti ilmaistuna afrikkalaista elokuvaa. Nigeriassa puolestaan on jo 70-luvulta lähtien valmistettu videopohjalta elokuvia sellaisella liukuhihnalla, että maan elokuvateollisuutta kutsutaan Nollywoodiksi.

Ei myöskään liene toista maanosaa, jonka elokuva olisi yhtä huonosti tunnettua tai jonka elokuvalla olisi yhtä huonot mahdollisuudet levitä maailman multiplexeihin kuin Afrikka. Harvat poikkeukset ovat lähes aina toimintaelokuvan (District 9) tai jännärin (Tsotsi) kaavaa noudattavia, amerikkalaisrahoitteisia tuotantoja. Toisinaan pohjois-afrikkalaiset "art house"-elokuvat - usein festivaaleilla menestyneet - lyövät läpi eurooppalaiseen makuhermoon. Tästä esimerkkinä tunisialaisen Raja Amarin Satiinin puna - josta on jo 11 vuotta.

Mutta voi tietysti väittää, että on afrikkalaista elokuvaa ja afrikkalaista elokuvaa: afrikkalaista elokuvaa, joka on maanosan alkuperäisväestön tuottamaa ja käsittelee heimokulttuurien jälkeläisten tai edustajien elämää. Mitä tiedämme tästä? Hyvin vähän. Eikä ihme, kun tätä elokuvaa ei tuoda juuri lainkaan esille. Elokuvaa lähemminkin seuraavat voivat päteä tuntemalla nimet Ousmane Sembene ja Souleymane Cissé. Näistä senegalilainen Sembene saattaa olla egyptiläisen Youssef Chahinen ohella hienoin afrikkalaisohjaaja, jonka maailma on nähnyt. Kuusikymmentäluvulla aloittanut, vuonna 2007 kuollut Sembene oli viimeksi esillä, kun vaikuttava Moolaadé - suojelus otettiin ihmeen kaupalla levitykseen vuonna 2004. Malilainen Cissé puolestaan muistetaan käytännössä vain vuonna 1987 Cannesissa palkitusta Yeelenistä, joka on pysynyt "kartalla". Sodankylässä pari vuotta sitten vieraillut seitsemänkymppinen Cissé on voinut ohjata vain seitsemän teosta.


HAFF 2013

Huomenna neljättä kertaa käynnistyvä Helsinki African Film Festival tekee jälleen parhaansa tarjotakseen vastalääkettä tajuntaamme hallitsevalle Minun Afrikkani -kuvalle. Ohjelmiston muodostaa yli kaksikymmentä fiktio- ja dokumenttielokuvaa eri puolelta mannerta päänäkökulman ollessa afrikkalaisen nuoren.

Hyvä esimerkki teemasta on kenialainen Nairobi Half Life, jossa näyttelijän urasta haaveileva nuorimies matkaa Nairobiin, jossa pikkurikollispiirit tarjoavat houkuttelevan vaihtoehdon. Tuotannon taustalta löytyy saksalainen huippuohjaaja Tom Tykwer.

Dear Mandela on puolestaan ehkä festivaalin ennakkoon kovimmin odotuksin ladattu dokumentti. Etelä-afrikkalainen, kehuja ja palkintoja kerännyt elokuva kuvaa kolmen nuoren durbanilaisen alkuunpanemaa oikeusprosessia, kun hallitus tuhoaa heidän hökkelikylässä sijainneet kotinsa.

Berliinin Festivalen kilpasarjassa nähty Tey (Tänään) liittyy puolestaan eurooppalais-afrikkalaiseen elokuvatraditioon, tekijänä ranskalais-senegalilainen Alain Gomis.

Sukupolvikuvaus The Children of Troumaron edustaa mauritiuslaista elokuvaa tutkien nuoren sukupolven ja maan taloudellisen nousun välisiä skismoja. Toisaalta, Virgin Margarida saapuu Mosambikista kiinnostaen tarinallaan vuoden 1975 "kasvojenpesusta", jossa tuolloinen vallankumoushallitus kävi kovin ottein siivoamaan katujaan  muun muassa prostituoiduista: Margarida on 16-vuotias tyttö, jota henkilölisyyspaperien puuttuessa erehdytään luulemaan ilotytöksi.

Nämä ja viitisentoista muuta elokuvaa ovat nähtävillä keskiviikosta sunnuntaihin afrikkalaisena puheenvuorona hopeaisten kankaiden välkkeessä.

Vuosituhansien yö - kohtalon elokuva

Äärimmäisen huonosti tunnettu Vuosituhansien yö (El mumia, 1969) seisoo historiassa egyptiläisen elokuvan klassikkona. Käytännössä ainoa tuon maan siittämä nimiohjaaja on viisi vuotta sitten luotamme pois filmannut Youssef Chahine. Hänen eloisalle tyylilleen tuo Shadi Abdel Salamin ainoa ohjaustyö voimakkaan vastapainon.

El mumian taustalla kummittelevat tositapahtumat. Eletään vuotta 1881, ympäri Kairon arkeologiakuumeen huipulla parveilee aarteenetsijöitä. Salaseuramainen Horabat-heimo siirtää sukupolvelta toiselle salaista perimätietoa faaraoiden kohtaloista. Tietämättään eräs nuori mies sattuu historialliseen risteyskohtaan näiden salaisuuksien vaalijana. Lähes eksistentiaalisen elokuvan teemana on valinta menneisyyden ja tulevaisuuden välillä. On kysymys kulttuuri-identiteetin vaalimisesta; laimentuuko se muille jaettaessa?

Yhden vuorokauden sisään sijoittuvaa elokuvaa hallitsee merkillisen jännitteiseksi latautunut tunnelma, mikä lienee tehnyt teoksesta cineastien suosikin. Umpimielisyydessään teos muistuttaa esimerkiksi Theo Angelopouloksen ja toisaalta Miklós Jáncson töitä sekä portugalilaista elokuvaa. Mielenliikkeitä pyritään kuvaamaan elokuvallisesti. Otokset ovat usein pitkiä ja liikkuvia virtuoosimaisella tavalla, mutta jostakin syystä Salamin kamera ei herätä huomiota samalla tavalla kuin edellä mainituilla mestareilla: usein vasta otoksen loppuessa havahtuu tajuamaan keston.

Kiehtova elokuva on samalla etäännyttäväkin. Valittu tyyli perii hintansa, niinpä esimerkiksi henkilöt jäävät yksiulotteisiksi ja persoonattomiksi, kenties ainoana poikkeuksena pelkurimainen Mouyad, kaupanhieroja. Myös tarinankerronta jää implisiittisempien tavoitteiden alistamaksi, mikä tekee elokuvasta väliin kiinnostavamman, väliin vähemmän. Yhä kauemmaksi elokuvasta vie ajalle niin tavallinen c-luokan jälkiäänitys, missä kaikki dialogi tulee samalta tasolta etäisyyksistä piittaamatta. Toisinaan ainoa koossa pitävä kude on Mario Nascimbenen askeettinen, jopa vain yhdelle pitkälle nuotille perustuva musiikki. Mieliinpainuvalla tavalla se tukee Salamin tehokkaasti luomaa kohtalon tunnetta läpi elokuvan.

World Cinema Foundation on Martin Scorsesen vuonna 1990 käynnistämä säätiö, joka tähtää elokuvaperinnön säilyttämiseen. Sen ansiota on pitkälti El mumiankin saapuminen katsottavaksi filmikopiona Pohjolaan. Elokuva on huolellisesti restauroitu, ja tulos on kaunis, vaikka digitaalisen käsittelyn sivumaku onkin havaittavissa väripaletissa. Afrikkalaisen elokuvan edustajana El mumia tuntuu joka tapauksessa patsastelevan uniikkikappaleena, aivan oman ovensa avaajana.

Science ja Fiction ja District 9

Tärkein kysymys, minkä District 9 herättää on: ovatko 2000-luku ja me sen lapsina saaneet elokuvan, jonka ansaitsemme? Optimisti ja idealisti vastaa ei, uskossaan Ihmisen korkeammalle kurottaviin pyrkimyksiin. Pessimistit voidaan sulkea keskustelun ulkopuolelle, sillä jo realisti on taipuvainen vastaamaan kyllä esitettyyn kysymykseen. Tätä kantaa tukee realistin luoma katsaus elokuvan laajalti kritiikittömään vastaanottoon ja sen ympärillä käyvän keskustelun samansuuntaiseen luonteeseen.

Kysymys esitetään, koska District 9 poikkeaa tavanomaisesta ohjelmistosta. Se on puhuttelemaan pyrkivä scifi-allegoria pakolaisuudesta ja muukalaisvihasta. Jo näiden aiheiden esiin nostaminen näyttää riittävän valtaosalle. Jonkun matkaa se toki riittääkin tekemään ainakin yrityksestä kunnioitettavan. Mutta kantaako pelkkä yritys myös lopputulokseen?

Stimuloivinta elokuvassa on sen alkuasetelma. Ollaan suurin piirtein nykyhetkessä, jossa ollaan ehditty elää jo 20 vuotta todellisuutta missä Etelä-Afrikan Johannesburgin ylle on ilmestynyt vieras alus avaruudesta. Alus on joutunut epäkuntoon ja sen miljoonapäinen asujaimisto avuttomia muukalaisrodun edustajia on sijoitettu keskitysleirimäiseen ghettoon, "Alue 9:ään". Katkaravut mieleen tuovilla Muukalaisilla ei ole kauppatavaraa eivätkä he voi tai heidän ei anneta tehdä työtä, joten heidän huolenpitonsa on kokonaan ihmisten vieraanvaraisuuden varassa. Tämä vieraanvaraisuus vaatii huomattavia resursseja, mikä aiheuttaa vastalauseita Etelä-Afrikan omissa köyhyydestä kärsivissä kansalaisissa. Samalla hallituksen agentuurit yrittävät päästä perille sotateollisuudelle äärimmäisen arvokkaasta vieraasta teknologiasta.

Asetelma on nokkela. Allegoria kuvitteellisen tarinan ja todellisen maailman ilmiöiden välillä on selvä. Elokuvalla on kaikki mahdollisuudet puhua suunsa puhtaaksi.

Sen edetessä alkaa kuitenkin tuntua siltä, että tekijät eivät kykene enempään kuin pintahuomioiden tekemiseen. Huomioissa on oma arvonsa: esimerkiksi kuvio, jossa rikollisliigat (oma vähemmistönsä) käyvät mustan pörssin kauppaa Muukalaisten kanssa osoittaa realiteettien tajua. Lopulta teos ei kuitenkaan kerro kovin paljon itse asiasta, se ei tarjoa ehdotuksia miten tulisi toimia. Ihminen nähdään itsekkäänä oman edun tavoittelijana eikä Muukalaisia nähdä yksilöinä lainkaan. Henkilögalleriaan ei kuulu aktivisteja, jotka toimisivat Muukalaisten edun puolesta.

Tämä johtuu siitä, että kertomus kääntyy kuvaamaan yhtä miestä, joka toimii hallituksen edustajana Muukalaisten ja Ihmisten välissä. Sharlto Copleyn omaperäisesti esittämä Wikus van de Merwe (etelä-afrikkalaiset nimet tämän elokuvan yhteydessä ansaitsisivat oman esseensä) aloittaa Muukalaisten uudelleensijoittamisoperaation johtajana ja päätyy tarinan edetessä takaa-ajetuksi mieheksi. Miksi, se ei ole tässä tärkeää. Oleellista on, että hänen tarinansa kuvaaminen imee kaiken huomion itseensä. Ja häntä kuvatessaan elokuvantekijät eivät oikein voi sanoa mitään perusteemasta.

Viimeistään puolessa välissä käykin ilmi, että District 9 on suunniteltu toimintaelokuvaksi. Ohjaajilla, jotka tahtovat tarjota katsojalle "ajelun" (a ride) on rajoituksensa. Mitä näyttävyydessä saavutetaan, yleensä syvyyssuunnassa menetetään. Poliittista potentiaalia sisältävässä elokuvassa, jollainen District 9 on, tämä on heikkous.

Toimintaelokuvana District 9 on ansiokas. Se on ensinnäkin teknisesti erittäin korkeatasoinen: leikkaus sykkii tehokkaasti ja tietokonetehosteet ovat poikkeuksellisen saumattomasti osa kokonaisuutta. Etenkin Muukalaiset ovat hämmästyttäviä, niin luonnollisia että toistuvasti unohtaa niiden olevan animaatiota. Neill Blomkamp osaa jo esikoisessaan tehdä elokuvaa ja kuljettaa tapahtumia. District 9 on viihdyttävä.

Samalla se tuntuu myös tavallaan huijaukselta. Kuin tässä edettäisiin muualle kuin oli tarkoitus. Sillä se, mitä Blomkampilla ehkä on apartheidista ja pakolaisleireistä sanottavaa, jää puolitiehen ja lopputaistelu tuntuu suhteettoman pitkältä (ellei kokonaan tarpeettomalta, jos niin halutaan ajatella). Lupaavan alkuasetelman ja häikäisevän teknisen toteutuksen alta paljastuvista yksityiskohdista alkaa löytyä tuttuja kliseitä. Van de Merwen läpikäymä muutos on tuttu idea monista tieteistarinoista ja aivan erityisesti David Cronenbergin Kärpäsestä. Tulitaisteluissa käytetty aseistus muistuttaa Matrix Revolutionsista tai Halo-pelistä. Vieraiden avaruusalusten sulautuminen ajan myötä osaksi kaupunkimaisemaa on sekin nähty ja koettu. Tämä ei ole Blomkampin vika, mutta se, että hän ei tuo tuoreutta moniin kliseisiinsä, on. District 9 on vähemmän kuin osasiensa summa ja mahdollisuudet huomioon ottaen se on sääli.

Tässä on tehtävä tietty varaus. District 9 on tehty mukadokumentin tyyliin, genrelle tyypillisesti "haastatteluja" ja "arkistomateriaalia" mukaan ympäten. Näiden rivien kirjoittaja sattuu olemaan kovin kyllästynyt tähän tekniikkaan itselleen mitään voimatta. On kuitenkin kommentoitava, että teos päätyy rikkomaan omia sääntöjään: yhtäkkiä elokuvaan tulee mukaan myös perinteistä fiktiivistä kerrontaa, joka tosin sekin on dokumenttiaineistoa muistuttavasti toteutettu. Tämä kielii laiskuudesta tai keinojen loppumisesta kesken.

Onko tämä siis kantaaottava elokuva, jonka aikamme ansaitsee?