32-vuotiaan Joseph Gordon-Levittin nousu surkeasta lapsinäyttelijästä ehkäpä ikäluokkansa älykkäimmäksi tähdeksi hakee vertaistaan amerikkalaisessa elokuvassa. Uusin kappale tarinassa on JGL:n esikoinen elokuvantekijänä - ja jälleen kerran todistamme onnistumista.
Don Jonin käsikirjoitus ja ohjaus ovat JGL:n käsialaa, ja hän myös näyttelee nimiosan - joka on paitsi ilmeinen Don Juan -viittaus, saattaa myös juontua sivuhenkilöstä Shakespearen näytelmässä Paljon melua tyhjästä. Tai sitten ei. Joka tapauksessa mainittu Don Jon on parikymppinen newjerseyläinen peruskundi, joka hummaa tarjoilijanpalkkansa joka viikonloppu klubeissa, joista onnistuu aina pokaamaan naisen. Yksikään hoidoista ei vain koskaan vedä vertoja nettipornon äärellä saavutetulle nirvanalle.
Don Jon on suorasukaisin valtavirtalevitykseen tullut elokuva masturboinnista koskaan. Ohjaaja-käsikirjoittaja on löytänyt yhden harvoista elokuvakäsittelyä vaille jääneistä tabuista ja ottaa siitä kaikki mehut irti. Tekemällä päähenkilöstään addiktin, JGL tunnustaa etäistä sukulaisuutta Steve McQueenin Häpeään, mutta ahdistuneeseen pikkuserkkuunsa nähden Don Jon on verrattomasti tyydyttävämpi. JGL:n elokuva on perinteisempi, mutta myös viitseliäämpi, sävykkäämpi ja fiksumpi. Toisin kuin Häpeä, Don Jon on aito kasvutarina.
Joka saapuu myöhässä Don Jonin näytökseen, hukkaa koko elokuvan ytimen, sillä intro-jaksossa ohjaaja näyttää yksinkertaisesti, mutta tehokkaasti, millaisesta maailmasta Jon on itänyt: JGL muistuttaa aiheellisesti television mainoskuvaston seksin räikeydestä ja luonnottomuudesta. Parin ensimmäisen minuutin jälkeen, joissa päähenkilöä ei edes vielä näy, ymmärrämme jo täydellisesti, miten hedonistisesta näkökulmasta Jon ja hänen possensa katsovat klubiluutia nautinnon esineinä.
Jon kohtaa kasvumatkallaan kaksi naisenmuotoista tienristeystä. Ensimmäinen on Scarlett Johanssonin ruumillistama "täydellinen nainen", josta tulee Jonin ensirakastuminen. Toinen on outo vanhempi nainen (Julianne Moore), josta tulee opettaja. Siihen väliin mahtuu vain onania. Katolisen kirkon rippituolia synninpäästökoneena käyttävä Jon tunnustaa harrastaneensa auto-erotiikkaa pakkomielteisimmillään 35 kertaa kahden sunnuntaimessun välissä. Tässä rallissa naiset jäävät väistämättä kakkossijalle, mutta maalikaan ei tule näkyviin. Silti Jon rationalisoi seksitottumuksensa tylysti ja hauskasti sillä, että netin ääressä ei tarvitse tyytyä siihen, "mitä naiset haluavat": kun ei niiltä koskaan saakaan kuin siinä yhdessä asennossa, jossa on mahdotonta edes kosketella paikkoja ja niin edelleen.
JGL sijoittaa tarinansa New Jerseyhin, mikä on verrattoman häijy ratkaisu, sillä hän käyttää kovasti kaltoin kohdeltua beta-ihmisten osavaltiota peilatakseen Jersey Shoren mainostamaa ja trendikkääksi tekemää "tyhmää" elämäntapaa, jossa äly ja tunteet unohtuvat kauas taakse viettien ja egon jyllätessä. Zeitgeist-kritiikki napsahtaa maaliinsa jo kuvattaessa Jonia itseään ja hänen kamujaan, mutta aivan erityisen herkullisesti Jonin sunnuntaipäivällisillä perheensä luona, missä valtaa pitää näkemyksellä roolitetun Tony Danzan hulvattomalla draivilla luonnostelema isä. Äitinä nähdään ER:n ihanana Abby Keatonina unohtumaton Glenne Headley.
Don Jonin käsikirjoitus saattaa olla rakenteeltaan kuin luovan kirjoittamisen kurssin aakkosista, mutta esikoistekijältä se on fiksu ratkaisu, sillä se päästää hänet revittelemään ilman että mopo karkaa käsistä. Huoli pitää juttu kasassa saattaa selittää elokuvan isoimman puutteen, sen, että tarina tuntuu loppuvan kömpelösti kesken. Ohjaaja ikään kuin ehtii aloittaa päähenkilönsä elämässä uuden kappaleen, mutta jättää sen kirjoittamatta loppuun. Lopun laskelmoitu vastakohtaisuus alulle jättää myös pinnalle aikamoisen vanhoillisen arvomaailman tunnustamisen. Oudoksuttava on myös JGL:n ratkaisu elektronisesti muuttaa kertojanääntään, mikä tuntuu pitkän aikaa etäännyttävältä ja perusteettomalta. Ehkä sen viittauspinta jäi tajuamatta?
Näyttelijäohjaajana JGL osoittaa rohkeutta ja yksityiskohtien tajua. Niinpä Scarlett Johansson on aivan parhaimmillaan passiivis-aggressiivisena kympin naisena, jonka mielestä tosi mies ei siivoa. JGL itse on kerrassaan loistava sukeltaessaan jerseyläisen, italialaista verenperintöä kierrättävän hedonistin nahkoihin. Jätetään silti viimeinen sana Julianne Moorelle. Sosiaalisten koodien ulkopuolella vähän hössähtäneen tuntuisesti alkuun palloileva Esther kasvaa mestarinäyttelijän käsissä aidoimmaksi palaseksi ohjaajan peliä. Upea näyttelijä, jolle nuori ohjaaja saa olla kiitollinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti