Minä en halua kiduksia enkä olla tyly ketään kohtaan. Se tekee minusta yhteensopimattoman 2000-luvun kanssa, myönnetään, mutta en halua myöskään antaa periksi. Kubrick tietää, että elokuvahullu on näinä päivinä joutunut antamaan periksi jo ihan tarpeeksi. Rapistelijat ovat se viimeinen rintama, jonka edessä en peräänny - tai kuten Holly Hunter sanoo O Brother Where Art Thou?ssa: "I'm putting my foot down."
Vasta päättynyt Rakkautta ja Anarkiaa -festivaali oli viimeinen pisara. Ja ennen kuin kukaan alkaa loiventelemaan väitteillä leffanörtin yliherkkyydestä, muutama esimerkki Rapistelijoiden parhaimmistosta noilla elokuvajuhlilla:
- parin metrin päässä istunut Rapistelija, joka söi kääreellisiä tikkukaramellejä
- pienen salin toisella laidalla istunut Rapistelija, joka söi kääreellisiä karamellejä muovipussista
- pari riviä taaksepäin viistosti istunut Rapistelijoiden joukko, joka söi sipsejä ja pussin tyhjennettyään rutisti sen palloksi ja sulloi laukkuunsa
- joka toisessa leffassa paikalle ilmaantuneet Rapistelijat, jotka sihauttivat juomatölkin/tölkkejä auki kesken leffan
- Rapistelija, jolla oli eväinä muovipussillinen omenoita; samassa näytöksessä Rapistelija, joka kaivoi leffan puolivälissä käsilaukustaan ylikansallisen pikaruokaketjun täytetyn patongin täysissä kääreissä
- erikoismaininta Rapistelijalle, joka Le grand soirin näytöksessä hoksasi, että sormien työntäminen valokiilan ja kankaan väliin on hassua - paitsi ettei ole
Tästä on raakattu jo pois tavanomaiset Rapistelijat tavanomaisine karkkipusseineen ja tavanomaisine popcorn-laatikoineen. Hekin nimittäin ylittävät jo kipukynnyksen (tiedän, tulee yllätyksenä, eikö!), joten voi vain kuvitella yllä mainittujen esimerkkien vaikutuksen. Tärkeää on myös huomata, että jokaisessa mainitussa tapauksessa kyseessä oli täysi tai lähes täysi sali, jossa metelin aiheuttajia oli yksi tai kaksi, korkeintaan muutama. Elokuvissakävijöiden suuri enemmistö on sivistynyttä - ja kaunista - väkeä.
Eräs asia, jonka päälle Rapistelijat eivät näet ymmärrä, on akustiikka. Elokuvateattereiden suunnittelussa kiinnitetään suurta huomiota mahdollisimman edulliseen akustiikkaan. Sen ansiosta kuuluvat kirkkaasti paitsi nautittavaksi tarjotun elokuvan äänet, myös salin penkkiriveiltä kuuluvat toiset äänet. Olohuoneensa rauhaan tottunut Rapistelija luulee vain pitävänsä karkkipussia sylissään. Todellisuudessa se on minun, joka istun jollain Rapistelijan edessä olevilla kolmella penkillä, korvastani vajaan metrin päässä. Se on useamman metrin lähempänä kuin teatterin kaiuttimet. Joten totta helvetissä minä kuulen joka ikisen nyanssin, minkä pakkausinsinöörin mestariluomus itsestään päästää! Ja ihmeellisen ilmiön nimeltä akustiikka takia rapinan kuulee myös 20 metrin päässä istuva.
Tämä saarnahan on monelle silkkaa ilon pilaamista. Pitääkö teatterissa sitten istua tikkusuorana hengittämättä? No, minulle elokuvissa käyminen on sittenkin myös sosiaalinen kokemus. Minusta on mukavaa olla tietoinen muista samassa tilassa olevista, samaa katselevista, jotka reagoivat näkemäänsä - vaikkapa toisinkin kuin minä: nauramalla, kun minä tuhahtelen, asentoaan vaihtaen, kun minä puristan kädensijoja. Ei minulla ole edes mitään elokuvissa syömistä vastaan. Vaikka itse en sitä enää harrastakaan, ei se tarkoita sitä, että haluaisin sen sinulta kieltää - kunhan hallitset peruskäytössäännöt.
Nyrkkisääntö on itse yksinkertaisuus ja hyvin kohtuullinen: jos sitä ei voi tehdä teatterissa, Tampere-talon konsertissa tai oopperassa, älä tee sitä elokuvissakaan. Elokuvantekijät ovat taiteilijoita (noh, jotkut heistä vain hyvällä tahdolla - Michael Bay, kuumottaako korviasi?) siinä missä säveltäjät ja näytelmäkirjailijat, ja he ansaitsevat saman kunnioituksen. He ansaitsevat korkeakulttuuristen kollegojensa lailla tulla KUULLUIKSI. Ja jos eivät ansaitse, voi leffasta kävellä kesken ulos. Se ei ole rikos. Taiteilijoille kuuluva kunnioitus kuuluu myös heidän yleisölleen, joten ole ihminen ja ota muut ihmiset ympärilläsi huomioon.
Mikä sitten on äänekästä ja häiritsevää? Pitäisikö popcorn kieltää elokuvateattereissa? Noh, tavallaan... Mutta popparit ovat juurtuneet niin olennaiseksi osaksi elokuvissa käymisen rituaaleja - ja teattereiden kassavirtaa -, että voimme alkaa keskustelun kiellon toimeenpanemisesta, kun 99 % elokuvissakävijöistä sitä vaatii. (Mutulla prosentti on jo nyt jossain 60-70 tienoilla, että varoitus vaan.) Asian ydin tässä on se, että eivät popparit, eivät karkit, pähkinät, omenat tai voikkaritkaan ole ongelma, jos on opetellut syömään niitä sivistyneesti. SIPSIT ovat kiellettyjä, aina. Mutta sipsejä lukuunottamatta lähes kaikkea voi popsia elokuvan aikana muita häiritsemättä. Popcornejakaan ei tarvitse kauhoa laatikostaan pattonilaisesti hyökäten koko koura täyteen, vaan muutama kerrallaan riittää ihan hyvin. Ennen elokuvan alkua, siis mainosten aikana, sen sekalaispussin voi taitella syliinsä baskerin muotoiseksi, avosuiseksi astiaksi, josta ammattitaitoisesti valmisteltuna lähtee ääntä tuskin vahingossakaan. Jos sinulla on kaupasta ostettuja, superrapisevia karkkipusseja, nappaa niille leffateatterin aulasta yhteinen tyhjä pussi, tai tuo kotoa sopiva astia (käytetyt sukkahousut! eläköön niksipirkka!) tai ole vain tosi taitava. Jos kuulostaa kohtuuttomalta, ikävät sulle. Leffateatterissa et ole yksin. Samojen mainosten aikana myös tölkit aukaistaan ja pullot sihautetaan. Ja niin eteenpäin, maalaisjärkeä käyttäen. Jos et tiedä, mitä se on, kysy äidiltäs.
En nyt puutu syvällisemmin rapistelun muihin muotoihin, kuten keskusteluun, myöhässä saapumiseen, puhelimeen vastaamiseen tai sen sulkematta jättämiseen, koska ne ovat tänä päivänä joko harvinaisia tai yksittäisiä vahinkotapauksia. Mutta lyhyesti mainittakoon kännyköiden ja mobiililaitteiden aiheuttamasta valosaasteesta, joka häiritsee paljon yleisesti kuviteltua enemmän. Älä twiittaa leffassa. Älä tarkista kelloa kännykästä. Älä tekstaa. Pimennetyssä salissa taskukamusi valo loistaa majakkana ja vituttaa ympärilläsi olijoita laajalti. Jos istut salin perimmäisellä rivillä yksin, go nuts. Mutta älä muuten.
Rapistelijat ovat elokuvayhteisön syöpä. Mutta toisin kuin oikeasta, inhimillisesti paljon vakavammasta sairaudesta, elokuvateatterisyövästä pääsee tehokkaasti eroon valistuksella. Eikö se ole lohduttavaa? Sen se vaatii, että elokuvissakävijöiden sivistyneen enemmistön on aktivoiduttava, ja oman elämyksensäkin riskeeraten huomautettava Rapistelijalle tämän aiheuttamasta häiriöstä. Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä kansalainen on Rapistelija pelkkää ajattelemattomuuttaan ja muuttuu sivistyneeksi - ja kauniiksi - elokuvissakävijäksi silmänräpäyksessä.
Rapistelusta huomauttaminen ei ole helppoa, mutta se on tehtävä. Ensisijainen vastuu on Rapistelijasta kosketusetäisyydellä istuvilla, mutta jos nämä paljastuvat vellihousuiksi, on jonkun käytävä toimeen. Hyssyttely on peruskeino ja usein tehokas. Tilanteesta riippuen sopiva on myös lyhyt, ytimekäs kommentti tyyliin "Hiljaisuutta, pyydän", "Elokuva on jo alkanut", "Tuo (rapistelu) on häiritsevää" tai "Hiljaa!". Vaikeissa tapauksissa suora, äkäinenkin puhuttelu voi olla tarpeen. Vaikka se aiheuttaa itsessään meteliä, ovat yleisön sympatiat silti huomauttajan puolella. ÄLÄ nosta meteliä enää leffan päätyttyä, siitä seuraa liian helposti eskalaatiota.
Pituudestaan huolimatta tässäkään artikkelissa tuskin käsiteltiin aihetta tyhjentävästi. Peräänkuulutetun valistamisen hengessä haastankin ensinnäkin kaikki kolme tämän lukenutta kommentoimaan haluamastaan näkökulmasta JA jokaista tähän juttuun mahdollisesti törmännyttä leffabloggaria kirjoittamaan omassa blogissaan rapistelusta. Tyyli on vapaa. Ja, lukija, jos rapistelu ei häiritse sinua yhtä paljon kuin allekirjoittanutta, olisin kiinnostunut kuulemaan, miksei. Lupaan, etten hyökkää Cujona kimppuusi.
Joillekin elokuva on taidetta, joillekin viihdettä. Joillekin se on yksi perjantai-ilta vuodessa, joillekin elämäntapa. Asenteista ja merkityksistä riippumatta, elokuva on samanveroinen elämys kuin kaikki muutkin taiteet ja sitä koskevat samat pelisäännöt. Paitsi ehkä Riminillä, jonne toisin ajattelevat voivat rauhassa painella. Tämä huikean kömpelö aasinsilta vain sen tähden, että saan tähänkin blogaukseen ympättyä niin parasta musiikkia ikinä, Le grand soirin hengessä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti