Aidommaksi ei lauantai-illan huuma voi mennä, kun istuttaa itsensä katsomaan Linda Blairia tosi toimissa tamperelaisdelegaation fanittaessa äänekkäästi tunnuselokuvaansa: tämä on Savage Streets - The Movie.
Lindaa koston enkelinä hekumoivasti kuvaava Savage Streets kuuluu 70- ja 80-lukujen vigilante-elokuvien aaltoon. Stereotypioihin kuuluu järjen heittäminen vähintäänkin puoliväliin mäkeä, liian paljon tukkaa, karkeasti veistetyt tyypit, halpa eksploitaatio ylipäätään ja ainakin riittävästi väkivaltaa. Näistä lähtökohdista ei synny kuin vahingossa ja Paavin kolmesti siunaamana hyvää, mutta hyvä-huono-akselille ei yleensä edes tähtäillä.
Nämä mielessä pitäen voi Savage Streetsistä löytää parikin mielenkiintoa ylläpitävää seikkaa - enkä tarkoita Lindan paidan alle kätkettyjä eipä-niin-salaisuuksia. Yllättävintä on ehkä Danny Steinmannin ohjauksen energisyys. Liian moniin genre-sukulaisiinsa nähden Savage Streets potkii eteenpäin rivakasti ja intensiivisesti. Jopa käsikirjoituksen ja dialogin tyypilliset riman alitukset jäävät usein peittoon Steinmannin isoja vaihteita käyttävässä cruisailussa. Hahmogallerian tyypit ovat pelkistettyjä, mutta ne maalaillaan sen verran holtittomin värein, että tylsää ei tule.
Toinen merkillepantava seikka liittyy mainitun hahmogallerian pahiksiin, jengiin nimeltä Arvet, jota johtaa täysin vinoon kasvanut taimi nimeltä Jake (Patrick Swayzen ja Kurt Russellin geenipoolista jossain halpislaboratoriossa kasvatettu Robert Dryer). Mielenkiintoista Arvissa eivät ole niinkään heidän tekosensa - Lindan kuuromykän herranterttusiskon (Linnea Quigley) raiskaaminen: paha virhe -, vaan Steinmannin surutta esiin nostama tukahdutettu homoseksuaalisuus Jaken Hitler-kompleksin taustalla. Kun Jake paholaismaisesti pakottaa rookie-jengiläisen Vincen raiskaamaan Linnean, on Jaken omien fantasioiden kohde kaikesta päättäen Linnean sijasta Vince. Jos leffassa olisi yhtään enempää yritystä substanssin suuntaan, voisi näistä kuvioista kehittyä jotain pohdittavaakin.
Mutta ei pelkoa, lajilleen ja aikakaudelleen lojaalisti kaikki substanssi korvataan naisalastomuudella. Sitä riittää. Mikä joko on hyvä tai ei.
Sikäli kuin tällaisia elokuvia voi arvioida "virheiden" diskurssissa, voi John Farnhamin musiikin lisäksi nipottaa vain yhdestä asiasta, ja se on lopputaistelun pitkittäminen. Nimittäin juuri kun Linda on jalkajousiampunut yhtä vaille kaikki jengiläiset täältä ikuisuuteen, on havaittu, että kuvauspäiviä löytyisi vielä eikä pyrotekniikalla ole päästy leikkimään. Siksi yhteenotossa Lindan ja Jaken välillä seuraa juuri liian tarpeeton toinen näytös, jossa Linda onkin yhtäkkiä vikisevä hiiri eikä karjuva tigress. Kunnes löytää sytkän ja kaikki on hyvin taas.
Ja sekin on harmi, ettei viimeiseen kohtaukseen löydetty vielä koko leffan bad ass -rehtorina varastavaa John Vernonia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti