perjantai 2. lokakuuta 2009

Ensi-iltoja ja impressioita

JULIE VAI JULIA? MERYL!

Monen muun vastakkainasettelun lisäksi Julie & Julia asettaa rinnakkain tytön ja naisen - vaikka molemmat ovat aikuisia.

Amy Adams on niin lahjakas esiintyjä, että hän piirtää Juliesta siedettävämmän kuvan kuin tämä paperilla ansaitsisi. Adams on meidän sukupolvemme Meg Ryan, mutta monipuolisempi. Junebug pitäisi katsoa.

Nora Ephron ei kerro tarinoita amerikkalaisista, vaan newyorkilaisista, jotka hänen elokuvissaan edustavat kuin oman, itsenäisen valtionsa kansalaisia. Ephronin New York -fiksaatio hakee vertaistaan Woody Allenista.

Ephron yrittää parhaansa tuhotakseen monella tapaa miellyttävän, vaikka ylipitkän elokuvansa ajatukset aivan sivuraiteille vievällä ylipirteällä musiikilla. Sääli. Pelkuri. Pelkuri, koska Meryl Streepin työssä on voimaa ja huumoria kantamaan monta vertaa huonompikin elokuva.

Streep kuulostaa aika ajoin Monty Pythonin miesten esittämiltä brittiläisiltä työläisrouvilta. Miksei Stanley Tucci saa näytellä kykyjään vastaavia rooleja? Ja miksei kukaan katso hänen mainioita ohjauksiaan?

AWAY WE GO ELI KOHTI UUTTA

Miksi on yllättävää, että Away We Go osoittautuu yhdeksi vuoden parhaista amerikkalaisista elokuvista? Kaipa siksi, että sitä ei Yhdysvalloissa käynyt katsomassa kukaan. Kiusallista.

Away We Go on parempi kuin Sam Mendesin edellinen, sisällöltään ihoa rikkovan terävä ja muodoltaan konservatiivista makuhermoa hyväillyt älykäs, mutta aavistuksen teennäinen ja ulkokohtainen Revolutionary Road. Mendesin yhteistyö Ellen Kurasin kanssa toimii paremmin kuin Roger Deakinsin. Kuvat hengittävät, lentokoneet muuttuvat ikkunan heijastuksessa hyppiviksi kaloiksi. Elokuva, joka kasvaa edetessään koko ajan paremmaksi. Kuten Maya Rudolphin tulkinta. Teatteriohjaaja Mendesillä on pitkälle kehittynyt kyky ymmärtää ja tulkita tekstiä. Tarinan mies ei kyllä kehity tarpeeksi kiinnostavaksi, mutta isompi vika on tylsä musiikki, josta vastaa ikävystyttävä Nick Drake -wanna-be. George Harrison ja Velvet U. paikkaavat asiaa.

Kuten Rachel Getting Marriedissa, Away We Go on täynnä kauheita ihmisiä. Tätä Amerikkaa me emme halua.

SURROGATES - TAKAISIN IHMISLUONTOON

Puolustuksen puheenvuoro: Surrogates on vuosikymmenen parhaita scifielokuvia.

Hollywoodissa on läpi sen historian työskennellyt tasainen määrä "ammattimiehiä". Heidän töitään ei leimaa omaperäisyys eikä sen puoleen työmiesmäinen suorittaminenkaan, vaan tehokas tekeminen, joka keskittyy olennaiseen. Jonathan Mostow kuuluu jatkumoon. Surrogatesista on riisuttu pois kaikki, mikä ei keskity asiaan: jokainen kohtaus joko vie sinänsä banaalia juonta eteenpäin tai esittää uuden idean tai näkökulman.

Aivan kuten Breakawayssa ja U-571:ssä, vähemmän T3:ssa.

On mahdollista, että elokuva kokonaisuudessaan pohjustetaan jo alkutekstiensä aikana. Surrogates kestää lopputekstit pois lukien 85 minuuttia. Se riittää olennaisen kertomiseen. Ja se, mitä kerrotaan, kerrotaan kuvaan rakennetusti. Juoni ei ole tärkeä, tärkeää on, miten robotti kuvataan ja miten ihminen kuvataan. Miten ympäristö kuvataan. Mostow'n ei tarvitse kuvata valtavia vistoja, jos pari kadunkulmaa riittää.

Surrogates
on kertovinaan ihmisen ohjailemista robotti-alter-egoista, mutta kertoo oikeasti kännyköistä, pelikonsoleista, Habbo-hotellista, Second Lifesta, Facebookista, Irc Galleriasta... Missä kohtaa ihminen unohtaa itsensä, unohtaa olevansa ihminen? Milloin (tieto)kone hallitsee ihmistä eikä päinvastoin? Mostow käsittelee aisteja ja niiden merkitystä terävästi. Minkälainen on pohjana oleva sarjakuvaromaani?

Hauskaa, ironisesti: kertoessaan valheellisista identiteeteistä ja siitä, mitä on olla vastaavasti aito, Surrogates esitetään teatterissa digitaaliprojisointina. Upea jäljitelmä - ja valhe. Kuva on terävä, sävykäs ja kuitenkin aavemaisen luonnoton. Sieluton kopio.

2 kommenttia:

  1. Surrogates on varsin hyvä kyllä. Hauskaa on myös robottien photoshopatun näköiset kasvot, siloitellut rypyt. Ikuisen nuoruuden, vinksahtaneen "täydellisyyden" illuusio, jonka taakse on turvallista piiloutua kun todellinen maailma voi satuttaa, tuntua joltain. Kritiikki nettielämää kohtaa on aiheellista ja osuvaa, mutta jos surrogate-elämä todella olisi mahdollista, se veisi ihmiset mukanaan vähintään yhtä tehokkaasti kuin se on vienyt elokuvankin ihmiset. Plug in and LIVE! Yes sir.
    Ja jos whinetys digiprojisoinnin "sieluttomuudesta" ja aavemaisesta luonnottomuudesta ei hiljalleen lopu, se saanee sitten luvan jatkua. Plug in and LIVE!

    VastaaPoista
  2. Kas, löysinpä tänne taas! Kävin tänään katsomassa Merylin kokkausleffan, kunhan ehdin, kirjoitan siitä Laternassa. Amy Adamsista en oikein pidä... Streepin puhetyyli oli aika rankka! =D Olihan se kivaa ajanvietettä mutta RUUANLAITTO elokuvan aiheena...?! *keittiöaskeetti haukottelee* =)

    VastaaPoista