sunnuntai 11. lokakuuta 2009

R & A:n maakuntasarja - Skeleton crew

Käsikirjoitus: Teemu & Tero Molin
Kuvaus & ohjaus: Tommi Lepola, Tero Molin
Rooleissa: Anna Alkiomaa, Ville Arasalo, Ramo Kalupala, Jani Lahti, John Lenick, Riikka Niemi, Steve Porter, Jonathan Rankle, Rita Suomalainen, David Yoken

Kellopeliappelsiini tuli oikein telkkarista. Se on, monen muun asian ohella, myös kauhuelokuva, omalla tavallaan. Ihmisten pahoinpiteleminen ja raiskaaminen puhtaana ajanvietteenä, yhteiskunta ehdollistamassa ihmisiä pakolla kilteiksi, poliitikkojen kiero pelailu puhtoisen julkisivun tähden ja inhimillisyyden kannattajat vainottuna oppositiona. Kun Dave ja Frank ovat matkalla Jupiteriin, maanpinnalla tapahtuu tällaista. Mahdollinen maailma? Maailma, missä paha selviää ja hyvät kärsivät. Ja katsoja on Alexin, tuon manipuloivan ilkeäkatseisen pedon, puolella?

Hyvä elokuva pistää ajattelemaan. Sen lisäksi, että se on visuaalisesti hieno ja teknisesti tinkimätön. Visuaalisuus ja teknisyys ovat itsestäänselvyyksiä. Niiden kuuluisi olla sivulauseissa käsiteltyä tavaraa. Hienot kuvat voivat säpsäyttää, mutta sellaiset vanhenevat. Jokainen tietokoneavusteinen ruutu filmissä tehdään vuoden päästä paljon paremmin. Elokuvan katsoo kerran, mutta ei toista kertaa. Parhaimmillaankin sitä vain kelailee hyviin kohtiin ja katsoo erikoistehosteita tai seksikohtauksia. En odottanut Skeleton crewsta oikein mitään, joten en voi sanoa pettyneeni.

On 1970-luku. Auto on suistunut tieltä. Mies on tiedottomassa tilassa. Nainen etsii apua ja löytää mielisairaalan luo. Mies viedään parsittavaksi ja naiselle osoitetaan makuusija. Henkilökunta on vähän outoa. Nainen näkee painajaista. Hän lähtee harhailemaan mielisairaalassa. Hän löytää miehensä kellarista sidottuna leikkauspöytään ja kidutettuna. Mies pyytää naista tappamaan itsensä. Lopulta nainen suostuu. Sitten tapahtuu jotain. Selviää, että äskeinen on ollut elokuvaa, jota nykyajassa oleva kuvausryhmä tekee mielisairaalassa.

Leffa ei oikein etene. Nuoria tekijöitä, egoistisia näyttelijöitä jne. Löytyy huone, missä on projektori ja vanhoja kaitafilmejä. Oletetaan, että nämä ovat niitä filmejä, joita 70-luvulla toiminut, itseään auteuriksi kutsunut lääkäri on kuvannut, sama henkilö, josta työryhmä on tullut tekemään tätä elokuvaansa. Pistetään filmi pyörimään. Autenttista ja epäilemättä aitoa snuffia. Muita puistattaa, mutta ohjaaja jää katsomaan.

Sitten jatketaan taas kuvauksia. Ohjaaja on kärsimätön ja tyytymätön, jotenkin sadistisempi ja väkivaltaisempi. (Tässä tapahtuu taas jotain mitä en muista.) Työryhmä liikkuu mielisairaalassa, ohjaaja on omilla teillään. Ihmisiä kuolee. Käy selväksi, että ohjaaja on muuttunut. Porukka etsii muita jäseniään. Ohjaaja tappaa ihmisiä ja kuvaa tapahtumat kaitafilmikameralla. Työryhmä löytää tiensä ullakolle, missä on täysiverinen leikkauspöytä ja äänentoistolaitteisto (miksi?) ja elokuva leikkauspöydällä pyörimässä. Elokuvan henkilöt ovat näitä työryhmäläisiä, ja tapahtuma-aika on sama kuin elokuvassa; yksi keksii että mehän olemme nyt kauhuelokuvassa. Sitten tapetaan taas näitä kuvausryhmäläisiä mielikuvituksellisilla tavoilla. Lopulta päähenkilö on jäljellä. Hän taitaa tappaa ohjaajan, mutta tämä ei kuolekaan. Tai jotain.

Ongelma on sama kuin Kohtalon kirjassa; teknisesti taitava, mutta hengetön. Oikeastaan kirjoittaminen aiheesta tuntuu vähän turhalta, jos Skeleton crew on kerta tarkoitettu parodiaksi, "pilke silmäkulmassa" tehdyksi. Parodianhan ei tarvitse olla pelottava tai hätkähdyttävä, vain kujeilua lajityypin kliseillä. Projektin taiteellinen johto on selvästi katsonut videoita koko ikänsä; Skeleton crewsta löytyy klassista kuvastoa ja kuvakulmastoa, alan vitsejä ja itsestäänselvyyksiä. Lopputulos on kuitenkin halvan oloinen. Ei pelkästään alku- ja lopputekstien, logojen ja animaatioiden osalta, vaan muutenkin. Ehkä se johtuu tästä maasta ja parodioinnin vähäisyydestä ja yksipuolisuudesta, ja mitäpä globaalilla kentällä kosketuspintoja virittelevää tekijäjoukkoa Suomeen sitomaan, mutta tuntuisi, että ennen kuin tehdään parodiaa, tehdään vakavaa. Skeleton crew ei kauhistuta eikä naurata. Se selvästi hauskutti yleisössä olleita (Skeleton crewta tekemässä olleita TTVO:n ja Voionmaan opiston?) nuoria, mutta ei muita. Sama juttu kuin Kohtalon kirjassa; miksi ei yritetä tehdä toimintaelokuvaa tai scifiä, vaan parodiaa siitä, ei kauhua vaan kauhuparodiaa?

Pitkäniemen mielisairaalan käytöstä poistetulle osastolle lavastettu tapahtumaympäristö on hieno. Sokkeloisuus ja ahdistus, sitä on paljon, ja näissä kohdissa katsoja todella imeytyy mukaan elokuvaan. Homma toimii jotenkuten yli puolenvälin, mutta sitten kaikki lässähtää. Yksi työryhmäläisistä keksii, että hei mehän olemme kauhuelokuvassa, ja kauhuelokuvassa tapahtuu sääntöjen mukaan näin ja näin. Elokuva siis pilaa jännityksen itseltään. No, ehkä oli odotettavaa, että ihmisiä tapetaan yksitellen, mutta Skeleton crewssa vain pistetään haisemaan, ei paria elokuvasalin kirkunalla täyttävää, pirullisen nerokkaasti rakennettua teurastusta, vaan läväytetään silmien eteen ilmeisesti kaikki, mitä käsikirjoitusvaiheessa on ideoitu. Lisäksi ajoitus on jotenkin vetelää. Kaikkiin "rankkoihin" kohtiin jäädään patsastelemaan ja ihmettelemään, ikäänkuin istahdetaan alas, annetaan kelan pyöriä ja fiilistellään, että on se elokuvan tekeminen hienoa, hei kattokaa tämmöstä me osataan.

Voisi sanoa, että Skeleton crew on suvereenia ja itsetietoista leikittelyä kauhuelokuvien elementeillä, että uuden sukupolven tekijät, röyhkeät kisällit sirottelevat keitokseen ripauksia sieltä täältä, maustavat perussopan kaikella kokemuksellaan, taidoillaan, visioillaan sekä innolla ja omistautumisen hartaudella. Vähän kuin että nyt on ravintolaan tullut uusi ruokalaji. Mutta se olisi liioittelua. Skeleton crewn olisi halunnut olla pelottavampi ja yllättävämpi. Omaleimaisempi. Oliko se parodia, satiiri vai kauhuelokuva, en tiedä. Ehkä tehtiin vähän kaikkia. Snuff-pätkät olivat kyllä parasta antia. Ihmisen voi tappaa monella tavalla, poraamalla, polttamalla ja vasaralla hakkaamalla. Mutta siinäkin Skeleton crew jää ihastelemaan liian pitkäksi aikaa. Asia tulee selväksi, shokeeraavat kuvat saavuttavat kyllästymispisteensä ja lähinnä haukotuttavat. "Mutta tämähän on parodiaa!" No, kyllä parodiankin pitää olla toimivaa ja juohevaa.

Kauheudet ei kauhistuta eikä hauskuudet naurata. Mutta oli Skeleton crewssa paljon hyvääkin. Syy, miksi tulen ostamaan sen heti Anttilan alennuslaariin ilmestyttyä, ovat komeat Rita Suomalainen ja Karoliina Blackburn.

2 kommenttia:

  1. Ainakin premissi kuulostaa mielenkiintoiselta. Hyviä kotimaisia kauhuelokuvia ei oikein ole. Sauna sentään oli jokseenkin vaikuttava.

    VastaaPoista
  2. Sauna oli hyvä idea jonka paskat tekijät pilasivat. Olisipa Annila vain keskittynyt syventämään hienosti ja ajatuksella näyteltyjen veljesten suhdetta ja näin vienyt elokuvaa painostavaan loppuunsa psykologisesti piinaten ilman pinnallisia höpökauhu elementtejä kuten haamutyttöä suolla tai kasvottomiksi pahiksiksi ilman logiikkaa muuttuvia hemmoja.

    Vaatimuksella logiikkaan tarkoitan vaatimusta elokuvan sisäisen logiikan säilyttämiseen. Tällä ei ole mitään tekemistä oikean maailman lainalaisuuksien kanssa. Loistava esimerkki kauhuelokuvasta joka säilytti sisäisen logiikkansa ja näin ollen painostavuutensa on Lars Von Trierin Antichrist.

    Skeleton Crew muuten oli mielestäni varsin viihdyttävä joskin on todettava, että sen ote veltostui loppua kohden.

    VastaaPoista