Ready Player Spielberg

Steven Spielbergin Ready Player One

1. Berg (der), saks.: vuori
2. Spiel (das), saks.: leikki, peli, näytös
3. Spiel, engl.: vakuutteleva puhe, curling-ottelu, hehkutus (metal.teol.)

Kuinka hehkuttaa RP1:a

Elokuvanteko muodostuu valinnoista, jotka tähtäävät katsojan viekoittelemiseen uskomaan silmien edessä välkkyvään illuusioon. Steven Spielberg suoriutuu tästä tehtävästä Ready Player Onessa ensimmäisellä otoksella. Rauhallinen, mutta samaan aikaan merkillisen dynaaminen kamera-ajo seuraa tarinan päähenkilön lähtöä kotoaan. Vertikaalinen liike kertoo nopeasti millaisessa maailmassa ollaan. Status quo vallitsee, mutta kaikki ei ole tasapainossa. Ihmiset asuvat pinoiksi kasatuissa hökkeleissä ja pakenevat arkea kehittyneeseen virtuaalitodellisuuteen. Todellista maailmaa hallitsevat kasvottomat korporaatiot.

Illuusio futuristisesta maailmasta luodaan kadehdittavalla yksinkertaisuudella. 2040-luvun Columbus, Ohio ei ole niin erilainen omaan maailmaamme nähden, etteikö siihen samastuminen kävisi helposti. Spielberg kuljettaa katsojaa mukanaan mestarin ottein. Epätodennäköiset juonenkäänteet tuntuvat täysin luonnollisilta. Kolmiulotteista tekniikkaa käytetään niin hienostuneesti, että vähän väliä sen unohtaa. Mutta yhtenä ainesosana muiden joukossa se imaisee katsojan elokuvan sisään.

Täydellinen elokuva RP1 ei ole. Vajavaisuuksien luetteleminen käy liiankin helposti. Pituutta on vartti liikaa, tarinasta uupuu syvyyttä, musiikkivalinnat ovat usein liian tuttuja. Harmin paikkoja ovat Alan Silvestrin musiikki, josta puuttuu tarttuva pääteema, ja se, että lopputeksteihin ei ole piilotettu "pääsiäismunaa". Näyttelijät suoriutuvat pikemmin pätevästi kuin ikimuistettavasti, poikkeuksena taas yhden loistoroolin taituroiva Mark Rylance. Tarinan roistoa esittävä Ben Mendelsohn näyttää häiritsevän paljon John Ross Bowielta.

Yksikään edellämainituista ei ole ennenkään haitannut seikkailufantasiaa katsoessa. Ready Player One on paras seikkailuelokuva moniin vuosiin.

Sen tarina ei ehkä ole parasta, mitä genressä on nähty, mutta sen kerronta on. Ne, jotka menevät RP1:iin bongaamaan "pääsiäismunia" ja pop-kulttuuriviittauksia, tulevat katsoneeksi väärän elokuvan. RP1:n reaalimaailman kuvaus vakuuttaa sinänsä, mutta todella fantastisesti sukelletaan tarinan virtuaalimaailmaan, OASIS-nimiseen peliin. "Keidas" on loputtomalta vaikuttava, yksityiskohtien rikkaudella herkutteleva rinnakkaistodellisuus, jossa Spielberg liikkuu kuin kotonaan. Aivan mieletöntä katsottavaa ovat rallikilpailut ja toimintajaksot, joiden kaaos säilyy rautaisesti kurissa. Epäilemättä itsekin videopelejä (mm. Medal of Honor) suunnitellut Spielberg oli ihanteellinen ohjaaja RP1-projektille.

RP1:n hauskuus - ja se on hauskinta, mitä elokuvateatterissa voi tällä hetkellä harrastaa, ainakin yksinään - syntyy ohjaajan visuaalisen "lauseen" kauneudesta. Harmonian ja kokonaisuuden taju tulevat selkärangasta. RP1:ssa ei ole kohtausta, joka ei liittyisi dynaamisesti edeltävään ja seuraavaan. Spielberg on aiemminkin tehnyt megaspektaakkeleita, mutta RP1 tuntuu niistä isoimmalta. Lopputekstit rullaavat loputtomiin. Silti kaikesta huokuu kerronnan taloudellisuus. Vyöryttäessään tuhansien avatarien armeijoitakin, Spielberg keskittää huomion olennaiseen eikä mitään ole lopulta liikaa. RP1:n hyväksi lasketaan sekin, ettei se pääty nykytrendien mukaisesti suureen lopputaistoon, vaan siihen, mihin sen pitääkin.

Valmiina pelaaja yksi

"Kameralla on vain yksi oikea paikka." - Raoul Walsh


On olemassa rohkea teoria, jonka mukaan Steven Spielberg (s. 1946) on elokuvahistorian ainoa todellinen nero^*. Näkemyksen pohjana on "nero" määriteltynä ihmisenä, joka toisaalta tekee helpon tuntuisesti asioita, jotka lahjakkaille ovat vaikeita ja toisaalta näkee, mitä muut eivät. Jos nerous lahjoitti musiikille Mozartin ja shakille Capablancan, antoi se elokuvalle Spielbergin, joka jo 17-vuotiaana toteutti 500 dollarilla yli kaksituntisen scifin Firelight. Nuoruudennäytteestä ei valitettavasti liene säilynyt kuin muutama minuutti. Paljon puhuvasti Firelight tuotti voittoa (ohjaajan mukaan yhden dollarin) yhdellä näytöksellä. Muutamaa vuotta myöhemmin Spielbergistä tuli historian nuorin isolle studiolle pitkäaikaisella sopimuksella kiinnitetty ohjaaja - vaikka häneltä puuttui muodollinen koulutus alalle. Jo alle kolmikymppisenä hän teki historian suurimman kassamagneetin. Kaikki 32 pitkää ohjausta (tai 33, jos upea televisiolle tehty Kauhun kilometrit otetaan mukaan) yhteen laskettuna voidaan todeta Spielbergin tehneen lipputuloissa mitaten historian menestyneimmän uran. Jokainen näistä teoksista on katselun arvoinen, moniin ei väsy millään.

Spielbergin teknistä taituruutta kuvailtiin jo 1970-luvulla henkeäsalpaavaksi. Kaikki mestarin elokuvissa on absoluuttisen selkeätä. Katsojaa ei koskaan pudoteta kärryiltä, vaan tapahtumat seuraavat toisiaan ja kuvat toisia kuvia hengityksen luonnollisuudella. Syntyy assosiaatio helminauhaan. Tämä näkyy RP1:ssakin siinä, miten Spielberg ohjaa katseen aina oikeaan paikkaan eikä ympäriinsä harhailemaan. Näin esimerkiksi täysin villiltä vaikuttava ralliajo räjähdyksineen ja King Kongeineen säilyy helposti seurattavana, vaikka meno on hurjaa.

Se, että kaikki esitetään kankaalla helppona, vaivattomasti ja katsojaa haastamattomasti, ei ole yksinomaan kehu, mutta Spielbergin elokuvista löytyy myös suurta kauneutta. Esimerkiksi Kolmannen asteen yhteyden ja E.T.:n kerronnasta löytyy rakennetta myöten puhtaan elokuvallista hienostuneisuutta, joka sallii dialogin editoinnin minimiin. Näiden elokuvien perusteella Helena Yläsen väite siitä, että Spielberg olisi ensisijaisesti toimintaohjaaja, tuntuu liioittelulta, mutta koko uraa katsoen hän lienee sittenkin oikeassa.


"Toiminta" merkitsee Spielbergille liikkuvuutta, kineettisyyttä. Tappajahai mullisti elokuvaleikkauksen niin perinpohjin, että se tuntuu yhä tuoreelta. RP1 on 100%:sen kineettinen elokuva. Leikkaus ei merkitse silti sitä, että elokuva tehdään leikkauspöydällä. Spielberg lienee maailman kuuluisin "kameralla leikkaava" ohjaaja, mikä tarkoittaa sitä, että hän ei välttämättä kuvaa kohtausta alusta loppuun kaikista mahdollisista kuvakulmista, vaan kuvaa vain sen, mitä tarvitsee sanottavansa välittämiseen. Tämä tekee muun ohessa Spielbergistä maailman nopeimman huippuohjaajan. Näyttelijät Matt Damonista lähtien ovat päivitelleet mestarin vauhtia. Spielberg operoi toisella tasolla kuin muut, vähän kuin shakkinero Magnus Carlsen vain "toimii" tasolla, joka on saavuttamaton muille paitsi kouralliselle vertaisia.

Tämä selittää, miksi Spielberg on kyennyt useamman kerran urallaan työstämään kahta elokuvaa samaan aikaan. Kuuluisimpana esimerkkinä Schindlerin lista, joka valmisteltiin ja kuvattiin Jurassic Parkin jälkitöiden aikana. Samalla tavalla suuritöisen RP1:n lomassa kuvattiin  pikavauhtia The Post. Molemmat myös onnistuivat, The Postin edustaessa varmaa laatua, RP1:n ollessa hieno saavutus.

Spielbergin nopeus tekee hänen elokuvistaan halvempia kuin uskoisi. Kymmenien miljoonien dollarien eron Marvel-tuotantoihin selittää tietenkin se, ettei RP1:n näyttelijöille ole tarvinnut maksaa supertähtien palkkioita, mutta Spielbergin kuvaukset ovat todennäköisesti olleet paljon yksinkertaisemmatkin. Ilmiömäisen visuaalisen silmän omistava Spielberg sijoittaa kameran erehtymättömästi oikeaan paikkaan. Olennaista on harmonia syvyyssuunnassa: kameran etäisyys kohteestaan on oikea, jolloin taustatkin pääsevät oikeuksiinsa. Spielbergin ilmaisun ytimestä löytyy lopulta suuri klassisisti, jonka tyyli on jatketta John Fordille, Howard Hawksille ja Raoul Walshille.

Ready Player One sijoittuu ohjaajan tuotannossa toiseen kahdesta valtateemasta. Lähes kaikki Spielbergin elokuvat ovat joko scifiä tai käsittelevät sotaa. Scifi-ohjaajana Spielberg voidaan ilman muuta nostaa aikamme merkittävimmäksi. Sotaelokuvan genressä hän on monipuolisin. Esimerkiksi The Post käsittelee Vietnamin sodan zeitgeistia. Jopa Terminaali käsitteli sotimisen yksilövaikutuksia globalisoituvassa, kutistuvassa maailmassa. (Tom Hanksin hahmolle maailma kutistui kirjaimellisesti.) Scifi-aiheissa nuori Spielberg oli optimisti, vanhempana sävyt ovat yleensä olleet huolestuneempia. RP1 kuuluu tietyistä painotuksistaan huolimatta kevyempään ja valoisampaan luokkaan. Sen johtopäätökset uskovat nuoren sukupolven solidaarisuuteen ja oikeamielisyyteen yltiöpäisestikin, mutta elokuvan hengessä uskottavasti. Eikä myönteisessä tulevaisuudenuskossa sinänsä mitään pahaa ole. Jos toiveikkuus synnyttää toivoa, ehkä myönteisyys tarttuu. Sehän olisi sangen hyvä.

^{* Asikainen, 2010}

Spielberg autopilotilla

Steven Spielbergin The Post


The Post käy Hollywood-draaman kiiltävästä muotovaliosta. Pääosissa asemansa vakiinnuttaneet tutun turvalliset supertähdet, ja kaikki toimii napakasta käsikirjoituksesta helminauhamaisesti soljuvaan leikkaukseen. Tämä alkaa kuulostaa luksusjahdilta, varsinkin, kun kapteenina toimii megatähti itsekin. Kokemus tässä kyydissä jää kuitenkin yllättävän laimeaksi, kun mereltä puuttuvat vatsanpohjassa tuntuvat aallot eikä vauhti huimaa päätä. Käy ilmi, että paatti kulkee automaattiohjauksella.

Leffa on kyllä kaikin puolin hyvä, mutta ei vaan hetkauta tai jää päiväkausiksi muhimaan päähän. Sen kestäessä, kuitenkin, The Post kiehtoo epookkina, joka kommentoi suorasti nykyaikaa.

The Postin tekoprosessi oli poikkeuksellinen. Käsikirjoituksen alkuun siittämisestä ensi-iltaan kului isolta tehdastuotteelta nippa nappa vuosi. Aihe oli otettu Yhdysvaltain lähihistoriasta. Niin sanotut "Pentagonin paperit" räjäyttivät Vietnamin sodan Richard Nixonin republikaanihallinnon naamalle. Papereiden vuodettua kävi ilmi, että Valtio oli valehdellut kansalaisilleen Vietnamista aina Toisen maailmansodan päättymisestä lähtien.

Tendenssimäisyydessään The Post on itse asiassa aika hienostunut. Avointa sotaa vapaata lehdistöä vastaan käyvän USA:n nykyhallinnon kritiikkinä The Post on Hollywoodin liberaalin, puoluepoliittisesti demokraattisen ja eetokseltaan konformistisen siiven älykäs ja tyylikäs vastalause. Ehkä mise-en-scènen tavanomaisuutta selittää osaltaan pyrkimys selkeyteen, missä tekijät kyllä onnistuvat. The Post toteuttaa laskutikkumaisesti ajatusta siitä, miten ja mistä syistä historia toistaa itseään. Elokuvana siinä ei tosin ole tarpeeksi voimaa muuttaa maailmaa. Harvalla tietty onkaan.


Tom Hanks ja Meryl Streep astuvat kuvaan sananvapautta käsittelevän puhedraaman päätähtinä. The Post korostaa voimakkaasti lehtimaailman bisnespuolta ja Streepin esittämän Kay Grahamin tilannetta maan ensimmäisenä naispuolisena lehtikustantajana aviomiehen kuoltua yllättäen. Jälkeenpäin tuntuu siltä, että ratkaisu etäännyttää pääasiasta. Vaikutelmaa vahvistaa Streepin ontto suoritus, joka perustuu kokonaan yhden luonteenpiirteen, epävarmuuden, alleviivaamiseen. Ylipalvotun virtuoosin kriitikot ovat huomautelleet vastaavasta jo vuosikymmeniä. Jos Kay Grahamia vertaa esimerkiksi Karen Silkwoodiin, huomaa Streepin menettäneen paljon alkuperäisestä pelottomuudestaan. Samoin on käynyt Hanksille, vaikka hänen Ben Bradleestään löytyykin enemmän kitkaa ja pippuria. Joka tapauksessa, Hanks tuo kohtauksiinsa eloa ja energiaa pysyen alati kiinnostavana.

Tällaisen tarinan Spielberg, Hanks, Streep ja Spotlightin kirjoittanut Josh Singer valitsivat kertoa. Vaikka onkin täysin mahdollista, että The Post paranee uusintakatselussa, jäävät mieltä askarruttamaan ne muut vaihtoehdot. Jos tarinaksi olisikin valittu Paperit vuotanut Daniel Ellsberg ja New York Timesin toimittaja Neil Sheehan, joka ensimmäisenä kävi niihin käsiksi, olisi tulokseksi saatu trilleri. Näillä voimilla se olisi voinut olla melkoista katsottavaa.

Erään armomurhan anatomia

Teemu Nikin Armomurhaaja

Kissan luonnollinen reviiri on neliökilometri.

Armomurhaaja tekee toisenlaisen vaikutuksen kuin muut elokuvat. Sen varsinainen aihe on moraali, jota elokuva ei yleensä käsittele, koska sen visualisointi vaatii mielikuvitusta. Mitä Teemu Nikiltä löytyy. Liekö viimeksi moraalia käsitellyt yhtä suorasti Krzysztof Kieslowski Dekalogin aikoihin. Lyhyt elokuva tappamisesta ilmestyi 1987. Sitä on kyllä kovin vaikeaa sekoittaa Armomurhaajaan.

Armomurhaajassa sanotaan (loistavan) Matti Onnismaan suulla asioita, joista yleensä vaietaan. Miksi? En tiedä. Eikä tiedä Nikkikään. Veikko Haukka on suomalaisen elokuvan omintakeisimpia neronleimauksia, arpeutunut ja tyly mies, joka voi - vain koska ei ole mitään velkaa kenellekään - tuomita kenet tahansa arvorelativismista. Mekaanikon sivutyö lemmikkien lopettajana antaa tähän runsaasti tilaisuuksia, kun lemmikkejään kulutustavaroina pitävät pässinpäät jättävät kissoja ja koiria Veikolle kuin kierrätyskeskukseen. Eikä Veikolla ole mitään vaikeuksia sivaltaa muutamia henkisiä arpia kuolemaantuomittujen luontokappaleiden itsekeskeisillä "omistajille". Eläinten oikeuksilla ei ole ikinä ollut yhtä hyvää elokuvaystävää.

Veikolle etiikka ei ole joustava käsite. Moraali on itseisarvo, ihmistä suurempi ja ihmisen ulkopuolella, kuten sanoo Immanuel Kant. Tässä sirpaloituneessa, repaleisessa maailmassa Veikko Haukan kategorisen imperatiivin sisäistänyt elämänkatsomus vaikuttaa anakronismilta ja Veikko itse ulkopuoliselta. Se ei ole Veikon häpeä.

Armomurhaaja alkaa mustana komediana ja kehittyy komediallista virettään hukkaamatta trilleriksi. Mutta todellinen trilleri ei välttämättä koske Veikon ja paikkakunnan kansallissosialistien kahakkaa, vaan Veikkoa itseään. Me emme odota niinkään sitä mitä tapahtuu, vaan sitä mitä Veikko seuraavaksi tekee. Kaiken takana vaikuttava kitka aiheutuu siitä, että vaikka moraali on olemassa ihmisen ulkopuolella, se ei merkitse mitään ilman rakkautta ihmiseen. Eikä Veikolla tätä ole. Kunnes saapuu epätodennäköinen nainen.


Naisen saapuessa Veikko huomaa hiljalleen, ettei voi enää jatkaa valitsemallaan tiellä. Nainen pakottaa katsomaan peiliin ja huomaamaan, että mies elää itsekin kuplassa siinä missä natsistiset antipodinsakin. En ole täysin varma siitä, löytääkö Nikki parhaan mahdollisen ulospääsyn Veikolle, mutta ennen loppuratkaisua kaikki olennainen on tullut sanottua.

Armomurhaaja on tavallaan viimevuotisen Tuntemattoman sotilaan vastakohta. Ensinnäkin se on hyvä elokuva, mutta olennaisemmin se sanoo sanottavansa ekonomisemmin ja tehokkaammin. Armomurhaaja ei ole millään muotoa täydellinen elokuva, mutta tekemisen palo liekehtii sen jokaisesta otoksesta. Armomurhaaja tehtiin käytännöllisesti katsoen ilman rahaa. Ohjaajasta kertoo paljon, että näyttelijät ja muut työryhmäläiset lähtivät töihin periaatteessa talkoohengessä. Loppujen lopuksi elokuvaan upposi tuskin viidettäosaa keskiverto suomalaisen elokuvan budjetista. Siksi se ei ole ainakaan keskiverto.

Teemu Nikki osaa tehdä leffaa. Kamera on aina oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Armomurhaaja näyttää hyvältä ja se kuulostaa hyvältä: musiikkiraita palkittiin syystäkin Jussilla. Nikin omaperäinen huumorintaju säväyttää myös. Raflaavimmillaan Armomurhaaja tuo kotimaisen elokuvan kuvastoon jotain ihan uutta: hypoksifiliaa ei liene aiemmin nähty valkokankaalla näillä lakeuksilla. Se, että kohtaus on samaan aikaan häiriintynyt, hauska ja koskettava, on temppu sinänsä.

Loppujen lopuksi Veikko Haukka on liian särkynyt aikamme sankariksi eikä hänen kaikkia toimiaan voi hyväksyä yleisiksi laeiksi. Mutta niistä voi ottaa oppia. Ainakin ne pakottavat kysymään, miksi sinun kissasi tuijottaa kerrostaloyksiön suljetusta ikkunasta ulos.

Kommentti: Aku Louhimies, maskuliini/toksiini

Kuinka YLE varasti valokeilan Jusseilta

Kotimaisella elokuvarintamalla tämän viikon piti huipentua tilaisuuteen, missä tuntemattomista sotilaista leivotaan tunnettuja: Jussi-gaalaan. Valkoisen kaupungin kirkkaimmat kohdevalot anasti kuitenkin Yleisradio.

Jusseille perinteisesti omistetun viikon maanantaina Yleisradio julkisti kotisivuillaan raporttinsa ohjaaja Aku Louhimiehen käyttämistä työskentelytavoista. Raportointi oli laaja ja huolellisesti valmisteltu. Päivän aikana pääjuttu sai liitteekseen jutun taustoja selvittelevän artikkelin ja erillisiä raporttia kommentoivia artikkeleita. Nämä lukemalla on selvää, että aihetta oli valmisteltu ajan kanssa, mikä muun muassa pani ajattelemaan, että myös ajoitus Jussien alla oli harkittu.

Uutisoinnin mukaan Louhimies oli näyttelijäohjaajana turvautunut epätavallisiin keinoihin, jotka muuttuivat käytännössä alistaviksi, alentaviksi ja vaaralliksi. Tästä todistivat lukuisat Louhimiehen kanssa työskennelleet, niin nais- kuin miesnäyttelijät sekä muuhun työryhmään kuuluvat.

Suomalaisessa julkisessa elokuvakeskustelussa aihe on uusi, ja se on tärkeä. Mutta.

Mikä YLEn uutisoinnissa meni vikaan?

Aivan ensimmäisenä silmään pisti silkka volyymi. Pääjuttu on pitkä ja sitä säestivät heti alkuun hämmennystä herättävän monet lisäartikkelit. Hetken tuntui siltä, että Yleisradio oli valjastanut kaikki voimansa palvelemaan juuri tätä juttua, mikä sai katsomaan ympärilleen ja ihmettelemään eikö missään muualla maailmassa tapahtunut mitään. YLE pelasi pelinsä kuin olisi halunnut pussittaa kiven, 8-pallon ja kaikki muutkin pallot yhdellä lyönnillä. Mutta tämä vain sivulauseena.

Itse uutisoinnissa kriittistä silmää hiertää näkökulman rajaus. Sen sijaan, että päähuomio olisi alan yleisissä käytännöissä Louhimies esitettynä varoittavana esimerkkinä, tämä kyseinen ohjaaja poimittiin silmätikuksi, jonka edesottamukset huolellisesti listattiin anekdootti anekdootilta. Näin uutisointiin tuli henkilökohtaisen hyökkäyksen aromi, mikä ei voinut olla alkuperäinen tarkoitus. Sillä sellaista taktiikkaahan harrastavat vain levottomat iltapäivälehdet, joiden täytyy liiketaloudellisista syistä myydä tuotettaan.

Vaikka Yleisradiolla on omat taloudelliset paineensa, ei sitä sentään ohjaa mainostajille ja tilaajille perustuvan markkinakoneiston käsky. Mutta kun se Louhimiehen tapauksessa näytti alentuvan tabloidien tasolle, se avasi oven vakavammillekin seurauksille.

Siitäkin huolimatta, että YLE vakuutti tehneensä taustatutkimuksensa huolella, jää juttuun väitteen tuntu. Tämä johtuu siitä, että vaikka Louhimiehen annetaan vastata häntä kohtaan esitettyihin syytöksiin, ei todellista keskustelua synny. Näennäisen paradoksaalisesti jutusta välittyvää väitteiden heittämisen makua voimistaa se, ettei kertomusten väiteluonnetta erikseen korosteta. Toimituskunta lyö raporttinsa tiskiin tosiasioina, mitä ne eivät faktisesti ole.

Ei ole mitään syytä epäillä, etteikö savu olisi lähtöisin tulesta. Mutta käsinkosketeltavan todistusaineiston puuttuessa jokaisen anekdootin voi irrottaa tarkasteltavaksi erillään ja todeta epäilyttäväksi. Pääartikkeliin on mahdutettu lukuisa määrä esimerkkejä Louhimiehen asiattomasta käytöksestä; ongelma on siinä, että mitä enemmän näitä on sitä todennäköisemmin jokin niistä ei, tavalla tai toisella, pidä paikkaansa.

Esimerkki: on täysin mahdollista, että Louhimies houkutteli lapsinäyttelijän itkemään kertomalla tämän vanhempien kuolleen. Mutta Louhimiehen selitys siitä, että kyseessä oli väärinkäsitys, ja että hän oli keskustellut lapsen kanssa orvoksi jäämisen merkityksestä, on aivan yhtä uskottava, sillä jos aikuiset pystyvät ymmärtämään asioita väärin, pystyy pieni lapsi siihen kaksin verroin. Tällöinkin Louhimies on ohjaajana epäonnistunut kommunikoinnissa, mikä tuntuu olevan hänen todellinen helmasyntinsä. (Tässä anekdootissa on sekin erikoinen piirre, että sille toisaalta ilmaantuu kaksi ensi käden todistajaa, mutta toisaalta annetaan kuva, että Louhimies on ollut lapsen kanssa kahden, mikä olisikin luonnollinen ohjausmetodi herkässä tilanteessa. Mihin uskoa?)

Kokonaan toinen asia on se, että keskeisen huonoja kokemuksia tuottaneen elokuvan, Käskyn, tekemisestä on jo 10 vuotta. Ihmisen muisti on mitä on. Silloinkin kun se muistaa oikeita asioita, se usein muistaa nekin puutteellisesti.

Yleisradion Louhimies-tutkimuksen perusvika on siinä, että vaikka pääasia eittämättä pitää paikkaansa, yksityiskohdista mikä vain voi osoittautua perättömäksi. Ja mikä tällöin on jutun, tai juttusuman, lopullinen arvo? Tätä ongelmaa ei olisi, jos YLE olisi lähtenyt tutkimaan elokuvaa-alaa laajemmassa kontekstissa käyttäen Aku Louhimiestä vain esimerkkinä siitä, mitä ääritapauksessa voi tapahtua.

Koska agendaa on lähdetty kuitenkin luomaan yksilön väärinkäytöksiä tuomiten, on pääjuttuun unohtunut merkillisiä lapsuksia.

Näistä näkyvin on haastatellun Eero Ahon vakaumus siitä, että vastanäyttelijän turvallisuus on itsestäänselvyys. Mutta vain muutamaa kappaletta myöhemmin kerrotaan tapauksesta, missä Käskyä kuvatessa Aho on vahingossa lyönyt Pihla Viitalaa, jonka otsa on auennut. Toimittaja ei tunnu edes tajunneen tätä ristiriitaa.

Hän ei ole myöskään lähtenyt kyseenalaistamaan syytöksiä esittäneitä. Jopa toistakymmentä vuotta sitten tapahtuneiden asioiden suhteen olisi ollut täysin ymmärrettävää pyytää selventämään yksityiskohtia ja niiden pohjalta tehdä omat johtopäätöksensä. Matleena Kuusniemeltä olisi voinut edes kysyä vaikuttimista tehdä Louhimiehen kanssa kaikkiaan viisi elokuvaa jo ensimmäisen oltua epämiellyttävä. On helppo kuvitella tähän useitakin täysin järkeenkäypiä syitä.

Tietenkin maanantaiset artikkelit johtivat jatkokeskusteluun muissa medioissa. Riisuttu mies sai mm. huomata olevansa pääuutislähetyksen pääaiheita. Muuten näihin puuttumatta nostettakoon esiin muuan yksityiskohta.

Louhimies, joka tietenkin tiesi tekeillä olevasta jutusta, esitti välittömästi ja useaan kertaa anteeksipyyntönsä. Keskustelun johtajana YLE on koko ajan määrännyt keskustelun agendan, ja tässä kohdassa se erehtyi alittamaan journalistiset standardit, sillä tiistain artikkeli oli otsikoitu: "Aku Louhimiehen anteeksipyyntö ei vakuuttanut". Tämä on kyyninen ja dialogin torppaava vastaus, joka vie keskustelun vertauskuvallisesti Pasilasta Vuosaareen. Otsikko on jotain muutakin: juttua varten on haastateltu vain kahta henkilöä, joista vain toinen esittää epäilynsä anteeksipyynnön vilpittömyydestä. Sen toisen kiittäessä Louhimiehen esiintymistä hyvin tyylikkääksi.

Anteeksi pyytämisen vilpittömyyttä tai vilpillisyyttä käsiteltiin vielä perjantainakin. Puolia ottamatta, tämä näkökulma sai toivottavasti surmansa illan Jussi-gaalassa, missä Louhimies pyysi anteeksi kameroiden ja kollegoidensa edessä. Nimittäin, anteeksipyyntökin on teko, riippumatta vaikuttimista. Sitä ei voi perua ja kaikkien muiden tekojen lailla sillä on seurauksensa.

Mitä tästä opimme?

Opimme, jos opimme, ainakin lähdekritiikkiä, mikä on aina hyvästä. Opimme myös pettymään Yleisradion ammattitaidon tasoon. YLEllä oli käsissään erinomainen aihe, mutta lopputulos jättää enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Ja vaikka Louhimies on ollut kova myös miesnäyttelijöitään kohtaan, on koko asia ikävästi sukupuolittunut. Toivottavasti tämä ei ole vaikuttanut uutisoinnin taustalla, sillä jokaisen tähän artikkeliin linkatuista jutuista on toimittanut nainen.

Tapa, millä Yleisradio toimitti uutisoinnin raportoimalla anekdootit lähdekritiikittä, on esimerkkinä vaarallinen. Nykyisessä mediaympäristössä kun ihminen voi joutua tuomituksi pelkkien huhujen perusteella ja esiintymättä laillisen tuomarin ja juryn edessä. Koko kansan Yleisradion täytyy ymmärtää muita paremmin nämä vaarat ja vastuun, joka tällaisen vallan käyttämiseen liittyy.

Opimme myös sen, että Aku Louhimies on huono ohjaaja. Tämän voi todeta tosiasiana riippumatta siitä, miten suhtautuu hänen lopputuotteisiinsa. Louhimies on itsekin todennut epäonnistuneensa, jos ihmisillä ei ole hyvä olla hänen kuvauksissaan. Mutta Louhimiehen epäonnistuminen menee syvemmälle.

Aku Louhimies on huono elokuvaohjaaja, koska hän ei usko mielikuvituksen voimaan. Kaikkien todistajanlausuntojen perusteella hän ei ymmärrä näyttelijän prosessia. Siksi hän hakee autenttisuutta kaikenlaisista tempuista ja tekee senkin väärin. Kun hän esimerkiksi sijoittaa kuvaushetkellä näyttelijän iholle toukkia, on hän jo eksynyt pahalle maalle. Näyttelijällä on lihasmuisti. Ja tuntomuisti. Näyttelijän voi harjoituksissa laittaa vaikka uimaan torakoissa. Kuvaushetkellä hän pystyy kyllä palauttamaan mieleensä ne tuntemukset. Koska on koulutettu. Ja ihminen. Louhimies on ymmärtänyt metodinäyttelemisen idean väärin. Ajatuksena ei ole kameran edessä kokea jotain todellista, vaan omia muistojaan ja kokemuksiaan hyödyntämällä ilmentää sitä mitä kuvitteelliselle hahmolle tapahtuu. Mysteeriksi jää, miksi kukaan koulutetuista näyttelijöistä ei ole vastannut Louhimiehen vaatimuksiin tämän suuntaisesti. Ehkä suomalaisen näyttelijäkunnankin pitäisi katsoa peiliin. Varsinkin, kun vielä 24-vuotiaanakaan sen jäsenille ei ole opetettu edes perusasioita siitä, mikä on ohjaajan puolelta asiallista käytöstä kuvauspaikalla.

Tärkeimpänä kaikista olemmekin oppineet sen, että suomalainen elokuva-ala on pettänyt yleisönsä luottamuksen. Koko tämä aihe olisi pitänyt pystyä käsittelemään alan sisällä. Ainoa syy, miksi Yleisradio tarttui väärinkäytöksien vyyhtiin on se, ettei aivan kuutamolla oleva ala itse siihen pystynyt. Tämän pitäisi nolottaa kollektiivisesti ihan kaikkia alalla työskenteleviä.

Vaikka miten pahasti YLE sitten ryssikin aiheen käsittelyn, kissa on nyt nostettu pöydälle. Eikä pidä sallia sitä sieltä pois kantaa ennen kuin jok'ikinen takku on turkista harjattu.