Angelopoulos in memoriam: Usvainen maisema

Orionin suppean Theo Angelopoulos -muistosarjan aloitti päätöihin laskettu Usvainen maisema (Topio stin omichli) vuodelta 1988. Tammikuussa järjettömässä liikenneonnettomuudessa kuvauspaikalla menehtyneen kreikkalais-auteurin muistoksi koottu elokuva-arkiston sarja käsittää vain viisi teosta.

Angelopoulos lunasti itselleen kiistattoman paikan modernin taide-elokuvan tärkeänä eurooppalaisedustajana, joka toi keskieurooppalaiseen koulukuntaan eteläisemmän näkökulman, missä Välimerellä, etenkin sen historialla, oli tärkeä sijansa. Kukaan ei kuitenkaan ole koskaan väittänyt Angelopoulosta helpoksi ohjaajaksi. Kolmituntinen Odysseuksen katse nähtynä vuonna 1996 Sodankylän teltan armottomilla puupenkeillä kuuluu piinallisimpien katsomiskokemusteni kolmen kärkeen. Hidasta ja vakavaa, vaikuttavasti toteutettuja kamera-ajoja ilman kokemusta jostakin suuresta.

Béla Tarrin - toisen pitkien ottojen miehen - tapaan Angelopouloskaan ei lähde tarinasta. Sen sijaan hän rakentaa tunnelmia ja välittää yksilöllistä kuvaa kokemastaan maailmasta. Ohjaajalle, joka ilmeisen mielellään nosti keskushenkilöksi keski-ikäisiä miehiä, Usvainen maisema merkitsee poikkeusta sen keskushenkilöiden ollessa nuori sisaruspari. Lähes nimettömiksi jätetyt noin 12-vuotias tyttö ja tämän puolta nuorempi pikkuveli tavoittelevat jonkinlaista haavekuvaa, jossa heidän tuntemattomaksi jäänyt isänsä odottaa heitä jossain Saksassa. Tästä lähtee liikkeelle perinteistä tie-elokuvan mallia varioiva Usvainen maisema. Lapset tekevät sinnikkäästi matkaa kohti Shangri-Lata, jota hyvin todennäköisesti ei ole muualla kuin heidän mielikuvituksessaan, ajautuen aina takaisin anonyymeihin kaupunkeihin. Merkittävin ihmiskontakti syntyy erääseen tuuliajolle joutuneeseen teatteriseurueeseen ja sen hyväsydämiseen roudariin, Orestekseen.



Sen lisäksi, että Usvainen maisema tuo mieleen kosolti muita taide-elokuvan merkkitekijöitä, kuten Miklós Jancsó, Wim Wenders, edellä mainittu Tarr ja koko venäläinen koulukunta, se oli myös suurelta osin sietämätön tavalla, jollaista en ole kokenut sitten edellisen kohtaamiseni Walerian Borowczykin kanssa. Aivan kuin minun ja elokuvan väliin olisi rakennettu läpinäkyvä, mutta ylitsepääsemätön muuri. Toisin kuin Borowczykin kohdalla, Usvainen maisema ei ole suoranaisesti tylsä eikä varsinkaan huonosti tehty. Sitä ei myöskään ollut vaikea seurata tai ymmärtää. Se vain maistui paperille. Kuten sanottu, mieleen nousi runsaasti muita elokuvantekijöitä, minkä voisi tulkita tarkoittavan siitä uupuvan omaperäisyyttä. Angelopoulos näyttää maailman, joka on menettänyt kosketuksensa omaan historiaansa ja sitä myöten nykypäivän realiteetteihin, maailman, jonka ihminen on rakentanut omaksi kuvakseen - eikä se kuva ole kaunis, vaan lohduton ja sieluton, vailla henkeä. Hyvä niinkin, mutta elokuvakin on jäänyt ilman henkeä. Samoista asioista puhuvat Tarr ja Hanekekin, mutta heidän työssään on paloa. Miten ihmeessä voi tehdä näin vakavaa elokuvaa vailla pilkahdustakaan huumorista?

Kun elokuvan nimi on Usvainen maisema voisi luulla saavansa nauttia kuvakauneudesta, jos ei muusta. Varsinkin elokuvan ensimmäisellä puoliskolla Angelopoulos kuvaa kuitenkin paljon kaupunkeja ja sisätiloja käyttäen ahtaita rajauksia. Koska hän, ehkä tarkoituksella, pyrkii etäännyttämään meidät kuvaamistaan henkilöistä, mitä ihmettä jää enää katseltavaksi ja koettavaksi? Myöhemmin ohjaaja kuvaa laajempia näkymiä, mutta jotain peruuttamatonta on jo tapahtunut eikä katsoja enää pääse sisälle maisemaan. Usvainen maisema jää vaille kosketuspintaa hämmästyttävällä tavalla, jopa ja ennen kaikkea pitkässä otoksessa, jonka aikana - vaikkei itse kuvassa - rekkakuski raiskaa isosiskon.

Runoilijaksi mainittu Angelopoulos vaikuttaa pikemminkin teoreetikolta, joka on tutkinut ja opettanut elokuvaa ennen työhön käsiksi ryhtymistä. On helppo lukea, mitä elokuvia ja keitä tekijöitä Angelopoulos on katsonut. Teoriassa Usvainen maisema onkin hieno elokuva. Se ei tarvitsisi lentoon noustakseen kuin inhimillisen kosketuksen, tunteen aidosta myötäelämisestä. Tätä meille ei tarjota. Vallitsee tunne epäaitoudesta, akateemisesta näkökulmasta. Tätä alleviivaa ohjaajan tapa näyttää ihmisiä pysähtyneenä kesken liikkeen: elokuvan alkukuvassa lapset yrittävät nousta ensimmäiseen junaansa, mutta heidän juuri saapuessa vaunun oven eteen, juna nitkahtaa liikkeelle. Lapset jäävät paikoilleen, eteensä tuijottaen, kunnes juna kaikkine vaunuineen on kulkenut ohi. Se, mitä tällä pysähtyneisyydellä tahdotaan ilmaista, jää vaille voimaa. Kulunut neljännesvuosisata lienee syönyt edelleen Angelopouloksen sanottavaa: suuri osa elokuvasta tuntuu ennen nähdyltä, koetulta, ajatellulta. Usvaista maisemaa katsoo vaivattomasti, mutta suuren etäisyyden päästä.

Usvainen maisema ei viittaakaan maailmalliseen, vaan abstraktioon, siihen, miten vaikeata tässä ajassa on nähdä eteensä, miten epäselviltä syy-seuraussuhteet näyttävät. Tie on olemassa, kyllä, mutta minne se johtaa, jää sumun peittoon. Lapset tosin päätyvät lopulta jonnekin elokuvan vahvimmassa jaksossa, jonka jälkeen kaikki on kerrottu. Sumusta pilkistää jotakin, tyypillistä kyllä sillä ei ole merkitystä, mitä, sehän, tässä loputtomien symbolien teoksessa, edustaa kuitenkin toivoa.

Tämän verran voidaan elokuvasta sanoa. Siihen voidaan lisätä vielä ajatelma, että Usvaisesta maisemasta saisi aikaan nyrkinpaksuisen pinkan komeita still-kuvia. Henkiin herätettyinä ne eivät ole niin kiinnostavia.

Sivustakatsoja: Tony Scott in memoriam

FilmiLiekissä jatkuu Tony Scottin muisteleminen, nyt Sivustakatsojan lehtereiltä. Tomi Peuhkurinen (Pirkanmaan elokuvakeskus, Cinemadrome-festivaali) tuo poismenneen action-maestron kuvaan aidon fanin ja toimintaleffan asiantuntijan näkökulmaa porautuessaan syvemmälle Scottin elämäntyöhön.

Tony Scott on ollut yksi lempiohjaajistani jo ainakin parinkymmenen vuoden ajan. Uskoisin, että tuona aikana on hyvin vähän ajanjaksoja jolloin olisi kulunut muutamaa kuukautta kauempaa siitä, kun olen viimeksi katsonut jonkun Tony Scottin elokuvan. Ehkä siksikin uutinen tämän suuren ohjaajan kuolemasta yllätti todella voimakkaasti. Oli saman tien selvää, että uutista seuraava ilta on pyhitetty parille Scottin elokuvalle ja ehkä jokusen ajatuksen muistiinmerkitsemiselle. Tämä on luksusta, johon vain minimaalisesti, jos ollenkaan, sosiaalista elämää omaavilla elokuvanörteillä on mahdollisuus ilman kummempia järjestelyjä. Tällä kertaa en osaa olla siitä edes pahoillani.

Tony Scottin elokuvien pinosta valikoituu katseluun ensin Crimson Tide vuodelta 1995. Hienosti näytelty ja pirullisen jännittävä tarina kapinasta ydinsukellusveneellä. Crimson Tide merkitsee Scottin ja Denzel Washingtonin kaikkiaan viisi elokuvaa kattaneen yhteistyön alkua. Samalla se on vakaasti laadukasta viihdettä tehtailleen Scottin komea paluu yhteistyöhön tuottaja Jerry Bruckheimerin kanssa monen vuoden tauon jälkeen, edellisen ollessa Days Of Thunder (1990).

Kun 80-luku jää taakse, Scottilla on vyön alla kolme elokuvaa. Esikoisena valmistunut vampyyritarina Hunger (1983), jonka tähtinä nähdään Susan Sarandon ja David Bowie, on samalla toiminut pääsylippuna Hollywoodiin. Bruckheimer/Simpson -tallissa syntynyt Top Gun (1986) menee yleisöön kuin häkä, tekee rahaa ihan helvetisti ja Tom Cruisesta supertähden. Scott kuvaa antaumuksella auringonlaskuja ja hävittäjiä ja sotkee sekaan menevää kasaripoppia ja alkaa tuoda musiikkivideoestetiikkaa elokuviin. Lopputulos on hulvattoman komean näköinen ja cool. Beverly Hills Cop II (1987) jatkaa samalla linjalla, ulkoasu on viimeisen päälle sliipattu ja elokuva tuon trilogian paras.

Vuonna 1990 alkaa Scottin uran elokuvallisesti mielenkiintoisin aika ja hän ohjaa sellaiset elokuvat kuin Revenge (1990), The Last Boy Scout (1991) ja True Romance (1993). Kevin Costnerin ja Madeleine Stowen tähdittämä Revenge on väkivaltainen ja seksikäs kostotarina. The Last Boy Scout puolestaan on yksi Scottin kolmesta parhaasta elokuvasta. Shane Blackin käsikirjoitttama yksityisetsivätarina pursuaa miehistä huumoria ja roisia väkivaltaa, pääosassa Bruce Willis. True Romance taas tunnetaan Quentin Tarantinon kässäristä ja luetaan useimpien mielestä Scottin parhaaksi elokuvaksi, ihan hyvästä syystäkin.

90-luvun loppupuolella Scott tekee vielä yhden elokuvan Bruckheimerin kanssa. Enemy Of The State (1998) on mainio teknotrilleri, joka jo antaa vinkkejä hänen tulevasta tyylistään. Sitä ennen Scott on ohjannut tuotantonsa häntäpäähän luokiteltavan leffan, The Fan (1996).

Scottin visuaalinen tyyli jatkaa hioutumistaan elokuvassa Spy Game (2001), jonka voi myös helposti laskea Scottin tuotannon kärkipäähän. Kyseessä on kerrassaan hienosti kulkeva toimintadraama, jossa vanhempi agentti junailee vapaaksi vangiksi joutunutta oppipoikaansa. Vuonna 2004 valmistunut Man On Fire repäiseekin sitten pellit auki. Meksikoon sijoittuvassa tarinassa Denzel Washington esittää henkivartijaa, jonka suojattina oleva pikkutyttö kidnapataan lunnaiden toivossa ja edessä on kostoretki.

 

Fasistiseksikin haukuttu elokuva on oikeasti vain oikeudenmukainen. Lapsia kidnappaavat hemmot kun eivät juuri muuta ansaitsekaan kuin kuolemaa hieman hitaamman kaavan kautta. Eri mieltä olevat voivat mennä vaikka halaamaan jotain puuta.

Ja sitten Domino (2006), joka valikoituu katsottavaksi Crimson Tiden jälkeen. Enimmäkseen haukuttu elokuva kärsii kieltämättä haparoivasta käsikirjoituksesta, mutta on hankala väittää etteikö se olisi virtuoosimainen elokuvantekemisen taidonnäyte ohjaajalta, joka hallitsee täydellisesti työvälineensä. Kuudella kameralla jatkuvasti kuvattu elokuva on kerronnaltaan pirstaleinen ja kuvaan sekä kerrontaan on käytetty vähääkään liioittelematta kaikkia mahdollisia tehokeinoja. Eikä pääosassa hienon työn tekevä Keira Knightley ole koskaan ollut seksikkäämpi.

Scottin viimeiset kolme elokuvaa ovat Déjà Vu (2006), The Taking Of Pelham 1 2 3 (2009) ja Unstoppable (2010). Ne ovat meneviä, tyylipuhtaita toimintaelokuvia, jotka ulkoasultaan muistuttavat 90-luvun loppupuolen Tony Scottia. Niissä kaikissa pääosaa esittää Denzel Washington.

Ohjaajana Tony Scott myönsi omat heikkoutensa henkilöhahmojen suhteen eikä häpeillyt tehdä sitä mitä osasi, eli puhdasta viihdettä. Kiistattoman lahjakkaana ammattilaisena hän pystyi tekemään huonommastakin käsikirjoituksesta kohtuullisen elokuvan. Hän jalosti energisesti liikkuvan kameratyöskentelyn ja kiivasrytmisen leikkauksen huippuunsa - usein yhdessä leikkaajina toimivien Chris Lebenonin ja Christian Wagnerin sekä kuvaaja Dan Mindelin kanssa - luoden elokuviinsa esimerkillisen rytmin. Lopputuloksena hänen käsistään lähti aina viimeisen päälle hiottu tuote. Katsojalle se näkyy laadukkaana, millimetrin tarkasti kuvattuna ja leikattuna, ammattitaidolla tehtynä elokuvana.

Hänen vaikutuksensa näkyy selvimmin kenties Michael Bayn elokuvissa, mutta monet nuoremman polven toimintaohjaajat ovat ison osan urastaan velkaa juuri Scottille, jonka valitettava poismeno jättää valtavan kuopan jo ennestäänkin huonosti voivan toimintagenren kentälle.

Tony Scott, 1944-2012

On epäilyttävää, voiko pelkin sanoin saada ilmaistua mitään olennaista yksittäisestä ihmisolennosta. Tai hänen elämäntyöstään. Tämä dilemma vainoaa kaikkia kirjailijoita, jotka ottavat yrittääkseen laatia elämäkertaa jostakusta elämäkerran arvoiseksi katsomastaan. Sillä jotkut sanovat, että ihmisen ja hänen työnsä merkityksen oppii tuntemaan vain henkilökohtaisen kosketuksen, keskustelun ja jaetun ajan myötä. Toiset kiistävät vielä tämänkin ja sanovat, että kukaan ei voi todella oppia tuntemaan toista ihmistä - paras mihin kykenemme, on epävarma ymmärrys, empatia, rakkaus ja tieto-opillinen illuusio toisen tuntemisesta.

Mutta meillä ei ole sanoja parempaa välinettä tietojemme, ajatuksiemme ja tunteidemme jakamiseen muiden kanssa. On vain ymmärrettävä, että sikäli kuin nämä sanat koskevat jotakuta toista ihmistä, tuloksena on pelkkiä skeemoja, osumatarkkuudeltaan joskus parempia, joskus huonompia. Niinpä eri sanat kuvaavat (tai tuntuvat kuvaavan) eri ihmisiä osuvammin kuin muut.

Toissapäivänä itsemurhaan päivänsä päättänyt Anthony D.L. Scott (s. 1944) jätti kommentaattorit yhteisönä hämmennyksen tilaan. Tony Scott ei ollut kaikkien kritiikittömästi arvostama auteur, vaan tekijä, joka jätti jälkeensä sekä laumoittain ihailijoita että joukoittain hänet merkityksettömyyteen viskanneita leffafriikkejä. Vain kahdesta asiasta nämä ryhmät ovat samaa mieltä: siitä, että Scott oli menestynyt; ja että hänellä oli taitoja. Kun hänen kuudentoista elokuvan filmografiaansa katsoo nyt kokonaisuutena, löytyy häntä kuvaamaan sana "turhauttava".

Turhauttava ei kuvaa yksinomaan negatiivisia attribuutteja. Itse asiassa se pitää aksiomaattisesti sisällään lupauksen käsitteen: turhauttava voi kuvata esimerkiksi lahjansa hukkaan heittäjiä tai suuren ja täyttymättömän potentiaalin omistavia ihmisiä. Tony Scottin tapauksessa tämä tarkoittaa sitä, että hän oli kiistatta lahjakas ja erittäin taidokas, jopa innovatiivinen elokuvantekijä, mutta että lopputulos hyvin harvoin vastasi tätä lahjojen runsautta.

FilmiLiekissä on viimeksi muistettu nekrologilla ranskalaista dokumentaristia Chris Markeria, joka oli mittaamattomasti Tony Scottia merkittävämpi ohjaaja. Mutta Scottin elokuvat tavoittivat huikaisevasti suuremman määrän ihmisiä onnistuen tuomaan heidän elämäänsä viihdettä ja nautintoa. Molemmilla elokuvantekijöillä on huomattava määrä faneja, ja molemmat olivat myös omilla tavoillaan virtuooseja. Muuta yhteistä heillä ei juuri ollutkaan.

Top Gun (1986) on yksi historian vähämielisimpiä elokuvia. Mutta tunsin kerran, vuosia sitten, erään portsarin, joka kertoi nähneensä sen 52 kertaa. Olen nähnyt Tony Scottin elokuvista yhdeksän: sekin kertoo jotain niiden houkutuksesta ja niihin kohdistetuista toiveista. Mutta Top Gunia en ole koskaan kyennyt katsomaan Goosen kuolemaa pidemmälle.

Tony Scottin nimikkoelokuvaksi noussut Top Gun oli ohjaajansa toinen pitkä elokuva, ja se tuotti tuotantokustannuksensa pelkästään teatterikierroksellaan 23-kertaisesti takaisin. Melko nopeasti siitä kasvoi enemmän kuin pelkkä elokuva, se näyttäytyi erään ajan räikeimpänä muotokuvana. 1980-luku on monessa yhteydessä yhtä kuin Top Gun ja Maverick ja Goose ja Ice Man. Missään nimessä se ei kuitenkaan ole ohjaajansa paras elokuva. Ikävä kyllä, se ei myöskään ole huonoin.

Beverly Hills kyttä II, Days of Thunder, Viimeinen partiopoika - jolla on oma leegionsa faneja. Missä on näiden elokuvien sielu ja persoona? Ei sellaista ole, tilalla on vain mainosten draivia jäljittelevää nopeaa kerrontaa, sliipattuja, teknisesti ammattitaitoisia kuvia ja huonoja käsikirjoituksia. Sitten, ainoan kerran urallaan, Tony Scott saa kuvattavakseen kunnon käsikirjoituksen, ja tuloksena on True Romance.

True Romance (1993) on yksi historian virheettömimmistä elokuvista. Toisin kuin sitä edeltäneissä töissä, True Romancessa keskipisteessä ovat sen henkilöt. Scott kunnioitti Quentin Tarantinon alkuperäistekstiä (koska se oli täydellinen). Tarantino on omasta puolestaan kertonut, että Scott otti häneen yhteyttä ja kertoi kokeilleensa käsikirjoituksen alkuperäistä rikottua rakennetta, mutta hänelle se ei toiminut, joten hän leikkasi sen lineaarisesti. Tarantino ei ole protestoinut.

Samalla kun True Romance on elokuvan suuria romansseja (Christian Slaterin ja Patricia Arquetten toteuttamana), se on myös jännittävä, hauska ja verevä trilleri, jonka keskeinen pahoinpitelykohtaus, missä Arquette ennakoi Beatrix Kiddoa, herätti jopa laajaa kauhistelua ja (absurdeja) syytöksiä misogyniasta.

Tony Scott on Oliver Stonen ja Robert Rodriguezin ohella ainoa "ulkopuolinen" ohjaaja, jolle Tarantino on antanut tekstiään.

Mitään tämän veroista ei Scott enää saanut aikaan, mutta Purppuravyöhyke ja Valtion vihollinen ovat vielä toimivia jännäreitä. Spy Game (2001) ennakoi jo vahvasti ohjaajan viimeistä vaihetta. Kelvollinen käsikirjoitus ja erinomainen Robert Redford, mutta agenttigenrelle vieras hyperaktiivinen ohjaus tekee koko jutusta keskittymätöntä sillisalaattia.

Valtion vihollinen oli jo kielinyt Scottin kiinnostuksesta kokeiluun ja yhä sirpaleisempaan kerrontaan. Spy Gamen aihe ei antanut mahdollisuuksia vielä jatkaa tällä linjalla, mutta seuranneet Koston liekki ja varsinkin Domino veivät tämän linjan päätepisteeseensä. Siinä missä Koston liekissä on vielä seesteisiä - ja kontekstistaan irrotettuna sydämellisiä - kohtauksia Denzel Washingtonin ja Dakota Fanningin välillä, Domino on kuin kaksi tuntia kestävä sarja ultrafiltteröityjä kolmenkymmenen sekunnin mainoksia. Molemmat - etenkin Koston liekki - ovat myös peittelemättömän fasistisia elokuvia, heijastaen molempien Scottin veljesten konservatiivisia poliittisia näkemyksiä ja silmä silmästä -periaatteen allekirjoittamista ilman reunaehtoja. Nämä mainitut elokuvat olen nähnyt alusta loppuun vain, koska esitystilanne oli sellainen, ettei kesken voinut lähteä. Poliittisesti neutraaleille elokuvahulluille nämä eivät merkitse muuta kuin viihdyttäviä kostotarinoita, joissa kiistattomat tekniset innovaatiot ajavat syvyyden ohitse.

Kaksi päivää kuolemansa jälkeen, Tony Scottin itsemurhan syyt pysyvät epäselvinä, mutta Koston liekki ja Domino eivät ole tasapainoisen, rauhanjanoisen mielen aikaansaannoksia. Viimeisissä elokuvissaan Scott vetäytyi hiukan takaisinpäin Dominon ultrarauhattomasta kokeilusta.

Elokuvan lisäksi Tony Scottin panos modernin amerikkalaisen tv-draaman tuottajana on enemmän kuin huomionarvoinen. Hänen CV:nsä sisältää mm. sarjat The Good Wife, The Pillars of the Earth ja Num3rot. Veljensä kanssa omistamansa Scott Free -yhtiön kautta hän oli tuottamassa esimerkiksi sellaisia elokuvia kuin The Grey, Jesse Jamesin salamurha pelkuri Robert Fordin toimesta ja Prometheus.

Tämä on Orion

Tämä on Orion. Keihäänmitan päässä Helsingin keskustasta tylyssä kivitalossa makoileva, sisältä punaisella verhoiltu elokuvakeidas.

Tämä on Orion. Suomen paras elokuvateatteri. Astu sisään lasi-ikkunoin varustetuista puisista kaksoisovista, laskeudu kolme porrasta aulaan. Seinille viskatut vintage-julisteet tuovat tunnelmaa paljaaksi jätettyyn funkkis-atriumiin. Lippua (5,50e, kausikortilla 4,50e) ostaessasi voit olla lähes varma, että jo tiskin toiselta puolelta löytyy silmäniloa. Heitä joutavuudet kuitenkin mielestäsi, tee täyskäännös ja astu itse teatteriin.

Vielä kolmekymmentä vuotta sitten Orionin sisuskalut eivät olisi erottuneet maan muista leffataivaista. Nyt sen vanhanaikaisena säilytetyt interiöörit leveine reunakäytävineen ja koristeellisine parvineen saavat filmifriikin tuntemaan itsensä aikamatkustajaksi. Mutta paras on vielä edessä: Suomen mukavimmat leffatuolit. Kokeneemmat orionistit ovat oppineet jo varomaan näiden pehmeiden, täyteläisesti nojautuvien laiskanlinnojen petollisuutta: monet ovat ne sielut, jotka Orionin penkit ovat tuudittaneet uneen kesken elokuvan. Lievän harmistuneisuuden tilassa näemme heidän jättävän Orionin, kenties jotakin oppineena.

Suomen mukavimmilla leffapenkeillä voi nauttia sadoista FILMEISTÄ vuosittain. Tämä painotus on tärkeä näinä mauttomina digitaalisuuden päivinä: Orionin ohjelmat heijastuvat aitoina filmiprojektioina, joissa on naarmujen ja rätisevien kelanvaihtojen lisäksi liikkuvaa kuvaa, jonka eloisuutta, tekstuuria ja sävyrikkautta ei voi verratakaan nykyisiin multiplex-heijastuksiin. Täällä vuosikymmeniä vanhat klassikot (ja joskus vähemmän klassikot) vielä hengittävät, niin kuin niiden tekijät tarkoittivat niiden hengittävän joskus silloin, kun "video" ja "dvd" eivät vielä löytyneet mistään sanakirjoista.

Tämä on Orion. Suomen paras elokuvateatteri. Siitäkin huolimatta, että elokuva-arkiston tilalla on nyt audio-visuaalinen arkisto. Siitäkin huolimatta, että kaksoisprojektorien takia kuvan toinen laita on aina hieman pehmeä. Siitäkin huolimatta, että kuvaportti näyttää aivan koko ruudun, jolloin, toisinaan, saattaa nähdä mikkipuomin heiluskelevan kankaan ylälaidassa, vaikka ohjaaja oli luottanut tuon osan piiloutuvan maskeihin. Ja huolimatta siitä, että yläparvella on ehkä kolme paikkaa, joista kankaan näkee kokonaan ja mukavasti. Ja vielä siitäkin huolimatta, että toiletit ovat aivan liian pienet ja nuhjuiset. Ja vieläpä siitäkin huolimatta, että täälläkään ei ole säästytty tapakasvatukselta säästyneiden pussinrapistelijoiden ja tölkkien sihauttelijoiden invaasiolta.

Tämä on Orion. Suomen paras elokuvateatteri.

Orionin syyskausi 2012 alkaa huomenna, 21.8. Pääteemoja ovat mm. Olivier Assayas, Alfred Hitchcock, Teuvo Tulio, virolainen elokuva, Theo Angelopoulos, Ken Loach ja Arnold Schwarzenegger.