Monroen jouluelokuvana itsensä Kuvernaattorin "jouluklassikko"!

Elokuvakerho Monroe esittää Arthouse Cinema Niagarassa 35 mm:n filmiltä Brian Levantin ohjaaman Isäni on Turbomies (Jingle All The Way, 1996) lauantaina 14.12. kello 20.30. Liput vain 9 euroa.

Elokuvakerhomme huippulaadukas joulunäytösten putki saavutti loogisen päätepisteensä jo viime vuonna, kun esitimme filmiltä Stanley Kubrickin joutsenlaulun Eyes Wide Shut, jonka taiteellisia meriittejä ei oikein käy ylittäminen - joten mihin suuntaan jatkaa siitä?

Onneksi jouluelokuvan alagenre on joviaalin joustava, omalakinen, eikä ota itseään turhan vakavasti. Jouluna meillä kaikilla on lupa sonnustautua vähän liian isoon pipoon, joka ei taatusti kiristä. Siksi valitsimme tälle joululle lumisateen keveää, rentoa, hupsua ajanvietettä, joka on Eyes Wide Shutia tunnin lyhyempi ja sisältää 99 % vähemmän taidetta - ja on silti, hyvin tarkkaan määritellyssä diskurssissa, lunastanut itselleen jouluklassikon aseman. Tavallaan. Vaikka sitten vääristä syistä.

Siksi: Isäni on Turbomies. Joka on hieno suomennos, alan klassikkoja.

Jos Eyes Wide Shut tai joulusarjassamme sitä edeltänyt Batman - paluu ovat esimerkkejä auteur-elokuvista, on Isäni on Turbomies auteur-filosofian vastakohta. Ohjaaja Brian Levantilla ei ole kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä, hän on pelkkä palkollinen, tuottajien käsikassara. Koko hankkeen taustalla on ajatus maailman isoimman elokuvatähden valjastamisesta jouluun valmistautuvien lapsiperheiden koko kansan viihdyttäjäksi ilman taka-ajatuksia. Ei taidetta taiteen vuoksi, vaan pikaruokaa pikaruoan vuoksi. Tällaisessa tuotannossa vain päätähti on tärkeä, kaikki muut tekijät ovat korvattavissa ja siksi eräällä lailla anonyymeja.

Mentaliteettia korostaa elokuvan tarina, jota riittää lyhärin tarpeisiin. A.S.:n esittämä isä lupaa pojalleen joulun hittilelun - kuten kaikki muutkin isät, joten lelu loppuu kaupoista, ja viimeisten metsästäminen eskaloituu koko kaupungin kattavaksi "sodaksi", missä isät ovat susia toisilleen. Pääpaino on vankasti toiminnassa ja slapstickissä.

Isäni on Turbomies on kaavamainen tehdastuote, mutta reilu peli, sillä yleisö tietää tämän ja on halukas vaihtokauppaan. Melko rumasti haukuttu elokuva keräsi Pohjois-Amerikassa kuitenkin 130 miljoonan dollarin tulot, mikä ei ole ihan heikosti.

"Klassikoksi" sen ovat kuitenkin nostaneet irvileuat. Vuosien myötä Jingle All The Waystä on tullut rakastettu lempeän ivan kohde. Suurin ansio elokuvan hengissä pysymiselle kollektiivisessa muistissa lankeaa mestarisatiirikko Robert Smigelille (synt. 1960), joka toteutti viime vuonna katsojien sydämet valloittaneen Leo-animaation. Tehdessään töitä Conan O'Brienin ohjelmissa Smigel teki rankkaa poliittista pilaa mm. Arnold Schwarzeneggeristä, joka "haastatteluissaan" Conanin kanssa ei koskaan unohtanut puffata "holiday smash hittiään" Jingle All The Way. Juuri nämä sketsit ovat tehneet elokuvasta unohtumattoman Conan-fanien keskuudessa, mistä vitsi on sitten levinnyt eteenpäin.

Ja nyt tämä komeus on kaiken kansan nähtävillä Pohjoismaiden suurimmassa sisämaakaupungissa. Filmikopiona. Mikä aika olla elossa.

Jos luet tätä esittelyä, kuulut varmuudella niihin, joille elokuva on osa elämäntapaa (tai jopa itse elämäntapa, missä tapauksessa voin vain esittää syvimmät pahoitteluni kohtalotoverilta kohtalotoverille). Kaiva siis tonttulakki vaatehuoneen nurkasta, viskaa vonbaghit varjoihin, kevennä mielesi, ja pakene kanssamme todellisuutta puoleksitoista tunniksi Hollywoodin unimaailmaan. Se on sallittua kerran vuodessa. Kilisee kilisee kulkuset.

Jingle.
All.
The.
Way.

Jouluterveisin

Elokuvakerho Monroe

5 vaihtoehtoista elokuvaa jouluksi

"Jouluelokuva" on muodostunut jouluperinteeksi monessa kodissa. Pyhien aikaan on pakko saada katsella Ihmeellinen on elämä, Grinch, Lumiukko, Love, Actually, Santa Clause, Joulupuu on kärvennetty tai vaikka Tähtien sota. Kukin makunsa mukaan, mutta silloin tällöin tekee hyvää vähän ravistella perinteitä - jouluelokuvavalinnalla voi myös avartaa mieltään. Seuraavat viisi filmiä tarjoavat toivottavasti uutta näkökulmaa joulun aikaan.  

5. Kahdeksan surmanluotia (Mikko Niskanen, Suomi, 1972, 312 min.)

Heille, joille mikään ei ole tarpeeksi vaihtoehtoista, sopii katseltavaksi suomalainen vastine Berlin Alexanderplatzille. Koska suomalaisen joulun ilmapiiri on usein lähempänä Niskasen suurteosta kuin Coca-Cola-mainoksia. Neliosaisena tästä kaikkien aikojen koko perheen hyvän mielen elokuvasta riittää riemua joulun jokaiselle päivälle aaton aatto mukaan laskien.

4. Jesus Christ Superstar (Norman Jewison, 1973, USA, 107 min.)

Tutustu myyttisen päivänsankarin tarun kohokohtiin vasta parikymppisten Lloyd Webberin ja Ricen ensimmäisen yhteistyön myötä. Tommyn lisäksi muita täysin toteutettuja rock-oopperoita ei sitten olekaan. Nasaretilaisen edesottamukset Jerusalemissa nähdään inhimillisyyttään tuhoon tuomitun Juudaksen silmin. Jewisonin elokuva on - kuten itse oopperakin - pikemmin kiinnostava kuin hyvä tai huono: postmoderni lähestymistapa ei ehkä sittenkään ollut paras ratkaisu. Huumori on useammin tahatonta kuin tarkoituksellista eikä kamera varsinaisesti rakasta amatöörimäistä Ted Neeley'ä Jeesuksena. Musiikki on suurimmaksi osaksi mitätöntä, mutta nimikappaleessa on potkua ja hitti I Don't Know How To Love Him on kaunis. Plussan puolelta löytyy Douglas Slocomben (2001: Avaruusseikkailu) komea kuvaus. Parasta on silti teoksen nimi. Atom Egoyanin aution saaren elokuva!

PS. Ooppera on yhä hyvin voimissaan: sitä esitettiin Lahdessa viime elokuussa!

3. Die Hard (John McTiernan, 1988, USA, 131 min.)

Maailmanhistorian paras toimintaelokuva on myös definitiivinen jouluraina. Alan Rickman käy pilaamassa Nakatomi-yhtiön joulupippalot, mutta Bruce Willis tekee Rickmanille saman korkojen kera. Cinefiili voi ihastella muun menon ohessa partaveitsen terävää leikkausta juotettuna Jan De Bontin millintarkkoihin kuvakompositioihin. Let it snow! Let it snow! Let it snow!

2. Fanny ja Alexander (Ingmar Bergman, 1982, Ruotsi, 312 min.)

No, niin...tässä annetaan reilusti myöten traditioille, vaikka vielä pysytäänkin kaukana Tim Allenista ja Jim Carreystä. Suositellaan alkuperäistä tv-versiota, josta riittää santsattavaa koko jouluksi. Joulupitsan lämmittämisen voi ajoittaa siihen, kun Ekdahlin perhe asettuu mahtavasti yhteisen joulupöydän ääreen. Näin voi kuvitella itsensä osaksi juhlaväkeä.

1. Eyes Wide Shut (Stanley Kubrick, 1999, UK/USA, 159 min.)

CRUISE KIDMAN KUBRICK. Yksi kaikkien aikojen suurimmista psykologisista elokuvista on myös erinomainen vaihtoehtoinen jouluelokuva. Koko juttu tapahtuu kolmen päivän aikana joulun alla. Juomapelinä voi ottaa vaikka huikan glögiä joka kerran kun näkee joulukuusen. Lopun joulua voi sitten miettiä, mitä kaikkea joulukuusi tässä mestariteoksessa mahtaa symboloida.

Billy ja Frank, joulun superpsykot

Elokuvantekijät ovat muutaman kerran purkaneet joulunajan traumaattisuutta ja lapsuuden pahoja muistoja, herkullisimmin ehkä John Hughesin kynäilemässä Chevy Chase -klassikossa Joulupuu on kärvennetty. Suoraviivaisempia tapauksia ovat kuitenkin Psyko-variantit Jouluyö, murhayö ja You Better Watch Out.

Näistä ensin mainittu, alkukieliseltä nimeltään Silent Night Deadly Night (1984) jäi vuosikausiksi kriitikoiden lyttäämäksi kulttihehkutteeksi, jonka maine on kasvanut ajan mittaan korkoa siinä määrin, että aiemmin syksyllä järjestetyssä CINEMADROME-yössä se varasti aivan vaivatta show'n kineettisesti alamittaiselta The Disappearance Of Alice Creediltä ja kuriositeetiksi tyytyneeltä Machetelta.

Jouluyö, murhayö kuvaa erään - tai kenen tahansa - yksilön johdonmukaista kehityskaarta mielipuoleksi, kun joulu potkii pikku Billyä joka käänteessä päähän alkaen vanhempien teurastuksesta joulupukiksi naamioituneen rosvopekan toimesta. Seuraa hilpeitä vuosia orpokodissa, jota johtava abbedissa hoitaa Billyn joulufobiaa ruumiillisella kurituksella. Halvoille slashereille poikkeuksellisella perusteellisuudella elokuvassa pohjustetaan Billyn lopullinen napsahtaminen, jonka tapahtuessa Billyä kohtelee tietyllä vinoutuneella myötätunnolla: "No vähemmästäkin..." Kun kirves sitten löytää kotinsa joulupukiksi itseään luulevan Billyn käsistä, ei rangaistukselta säästy lumiukkokaan. Tuhmat lapset on saatava ruotuun.

Aika on tehnyt hyvää Jouluyölle, sillä se mikä 80-luvulla on vaikuttanut rajulta, on pehmentynyt hellyttävän campiksi. Tahallaan ja tahattomasti Jouluyö, murhayö on usein huutavan hauska. Se on myös ihan pätevästi tehty ja päättyy nokkelaan lopetukseen, joka paljastaa tekijöillä olleen myös ajatusta. Robert Brian Wilson ansaitsee pääosasta tunnustusta, jota ei taatusti ole liikaa jaettu. Muuten, CINEMADROME-versiosta oli pätkäisty pois kokonainen useiden minuuttien jakso, jossa tuhma lastenvahti ja hänen poikaystävänsä saavat ansaitsemansa rangaistuksen.

You Better Watch Out (1980), joka tunnetaan myös nimellä Christmas Evil, on Billyn tarinaan nähden laatuelokuvaa, yllättävää kyllä. Sen tuottajana toimi huomattavan uran luonut lelutehtailijoiden lapsi Edward S. Pressman. Huomautus lelutehtailijoista on paikallaan, koska elokuvan päähenkilö Frank työskentelee lelutehtaassa. Eikä ole iloinen. Kuten Billyä, Frankiäkin kiusataan eikä ymmärretä. Toisin kuin Billy, Frank rakastaa joulua enemmän kuin mitään. Hän samastuu sairaalloisesti joulupukkiin ja pitää kirjaa naapuruston hyvistä ja pahoista tytöistä ja pojista. Hän haluaisi muidenkin ymmärtävän joulun ihanuuden ja paasaa työtovereilleen kestävien lelujen merkityksestä. Jos Jouluyö, murhayö näyttää kuinka hulluuteen suistutaan, piirtää You Better Watch Out psykopaatin mielenmaisemaa - tavoilla, jotka eivät ole liian kaukana Taksikuskista.

Psykologisen trillerin ja sairaskertomuksen sekoitus You Better Watch Out on kerronnaltaan huomattavasti kehittyneempää ja kunnianhimoisempaa kuin Jouluyö, murhayö. Jopa siinä määrin, että lyhyet shokkikohtaukset tuntuvat päälleliimatuilta. Tämänkin joulupsykoilun lopetus on klassikko, jonka on vahvoin perustein arveltu antaneen vaikutteita eräälle Steven Spielbergin kuuluisimmista visioista.

Näissä kahdessa on mistä valita joulunajan piristämiseen. You Better Watch Out on joka mielessä "parempi" elokuva, mutta Jouluyö, murhayön kanssa saattaa olla sittenkin hauskempaa.