Monroe raportoi maailmalta: Cannes Film Festival 2018

Reilu viikko on vierähtänyt siitä, kun Kultainen palmu jaettiin jälleen kerran. Punainen matto on kääritty rullalle, pikkumusta ripustettu henkariin ja allekirjoittanutkin ehtinyt nukkua univelat pois. Nyt pölyn laskeuduttua onkin hyvä hetki vielä palata muistelemaan kaikkea sitä, mitä tuli nähtyä ja koettua.

Vuoden 2018 virallisessa julisteessa nähdään pusu Jean-Luc Godardin elokuvasta Hullu Pierrot vuodelta 1965

#metoo

Cannesin elokuvajuhlat on yksi maailman pitkäikäisimmistä ja elitistisimmistä elokuvatapahtumista, jonka varmaan suunnilleen kaikki länsimaiset elokuvaihmiset tietävät. Kultainen palmu -palkinto, punaisella matolla näyttäytyvät tähdet, Ranskan Riviera palmuineen ja asuurinsinisine Välimerineen ovat tosia kliseitä. Elokuvajuhlaan kuuluvat olennaisena osana myös erilaiset ”skandaalit”. Milloin joku on päättänyt ottaa kengät pois punaisella matolla kommentoidakseen festivaalin tiukkaa pukukoodia (tänä vuonna se oli Kristen Stewart, vuonna 2016 Susan Sarandon puolestaan kohahdutti saapumalla matolle smokissa ja matalakantaisissa tossuissa), milloin taas jonkun tähden mekkoon taiten ommellut paljetit tai harsokankaat eivät toimikaan näkösuojana, vaan yleisölle vilahtaa kappale tissiä tai takapuolta (näyttelijätär Bobbie Breseen öh…asu vuonna 1980 esimerkiksi. Tiedän, aloit heti googlata).

Tänä vuonna lähemmäs oikean maailman ongelmia lähestyttiin siten, että #metoo oli aivan erityisesti huomioitu jo järjestäjien taholta. Ennakkotiedotteissa kerrottiin, että ahdistelu on pahasta ja ilmoitettiin puhelinnumero, johon voi soittaa koska tahansa, mikäli kokee festivaalin aikana seksuaalista häirintää ja kaipaa asiallista tukea, ”appropriate support”.  Lisäksi 82 elokuva-alan naista, mukana tekijöitä Agnès Vardasta Salma Hayekiin, nousi barrikadeille (eli punaisella messumatolla päällystetyn konferenssipalatsin portaille) kiinnittääkseen kaikkien huomion siihen tosiasiaan, että koko Cannesin elokuvajuhlien historian aikana on palkintomittelöissä kamppaillut vain 82 naisohjaajan elokuvaa, kun miesten ohjaamia filmejä on ollut tyrkyllä peräti 1645. Ainoa naisohjaajan tekemälle elokuvalle myönnetty kultainen palmu on jaettu vuonna 1993, jolloin Jane Campion Piano pokkasi pääpalkinnon.

Ammattilaiskävijöiden goody bagissä oli lisäksi elokuvalipun näköinen lappunen, jossa oli mukailtu kutsuvierasnäytösten tekstiä ”Tenue correcte exigée”, asiaankuuluva pukeutuminen vaadittu, muotoon ”Comportement correct exigé” – asiallinen käytös vaadittu. Asiallisen käytöksen rajoja koetteli ennalta sovitusta käsikirjoituksesta ansiokkaasti poikennut italialaisnäyttelijä Asia Argento, noustessaan lavalle jakamaan parhaan naisnäyttelijän palkintoa. ”I have a few words to say. In 1997 I was raped by Harvey Weinstein here at Cannes. I was 21 years old”. Tämä ei sinänsä ollut uutta tietoa, sillä Argento on ollut asian suhteen aktiivisesti esillä viime syksystä saakka, mutta jossain määrin juhlatunnelma viileni pari astetta ja juryn puheenjohtaja Cate Blanchett hymyili aavistuksen jäykemmin kuin aiemmin. Kukaan ei kommentoinut yllättävää puheenvuoroa, juhlat jatkuivat.

Muutama hajahuomio

Kulta- ja timanttikerrosta raaputtamalla löytyy toki paljon muutakin kuin virallisen historiankirjoituksen tarjoilemaa tietoa. Tällä kertaa joku oli yrittänyt kritisoida systeemiä sisältä käsin levittelemällä pressialueille flyereitä, joissa tuotiin esille eri pressipassien epäreilu hierarkia. Alemman tason pressit joutuvat pahimmassa tapauksessa odottamaan tunteja päästäkseen elokuvanäytöksiin, kun ravintoketjun huipulla mehevimpiä jutunjuuria metsästävät suurten tv-kanavien ja sanomalehtien sankarit pääsevät kävelemään saleihin ensimmäisten joukossa. 

"Kastijärjestelmästä" huolimatta pressit passin väriin katsomatta saivat mm. ilmaisia virvokkeita pressiloungessa.

Itse sain keploteltua itselleni audiovisuaalisen pressin valokuvaajapassin (joka oli kuulemma ihan uusi keksintö), jonka avulla pääsi hieman aiempien vuosieni cinefiilipassia paremmin kilpailusarjan näytöksiin, mutta viekkautta, tarkkaa reittisuunnittelua ja viikon mittaista Nespressopaastoa sekin vaati. Kaikkiaan ehdin istua 20 näytöksessä, joista yhdeksän oli virallisen kilpasarjan, kuusi Un Certain Regard -kategorian elokuvia ja loput erikois- ja lyhärinäytöksiä. Ihan hyvin siis. Alla vielä joitakin poimintoja festivaalimuistiinpanoistani:

1)      Unenomaista kokeellisuutta edusti kiinalaisohjaaja Gan Bin Di qiu zui hou de ye wan (Long Day's Journey into Night): noin puolet elokuvasta katsottiin 3D-lasien läpi.  Heti elokuvan alussa katsojalle kerrottiin ystävällisesti, miten tulee toimia. “This is not a 3D film, but please join the protagonist in putting the 3D glasses on when he does”. Toisaalta jossain määrin totutusta poikettiin myös Andréa Bescondin ja Éric Métayerin elokuvassa Les Chatouilles (Little Tickles), jossa takaumia ja etenkin nykytanssia käytettiin yllättävinä kerronnan keinoina käsitellä pedofiliaa ja traumoja. Pierre Deladonchamps tekee todella onnistuneen roolisuorituksen vastenmielisenä kutittaja-Gilbertinä.

2)      ”Toi tyyppi näyttää ihan Jasper Pääkköseltä”. Seuralaiseni punaiselta matolta bongaama geelitukkainen viiksimies osoittautui myöhemmin Jasper Pääkköseksi. Eräässä näytöksessä vieressäni istunut ranskalais-amerikkalainen setä ei ollut uskoa kun kerroin Pääkkösen esittävän KKK-nilkkiä Felix Kendricksonia Spike Leen BlacKkKlansmanissa ”But he had such an Alabama accent!”. Muut voitokkaat suomalaiset: 209-senttinen Joonas Suotamo herkkänä Chewbaccana Solo: A Star Wars Storyssa ja aivan käsittämättömän epämiellyttävän oloiseksi maskeerattu Eero Milonoff Un Certain Regard -palkinnon voittaneessa Ali Abbasin elokuvassa Gräns! Mikko Myllylahden lyhytelokuva Tiikeri jäi harmi kyllä näkemättä, mutta onnistuin sentään pääsemään kosketusetäisyydelle ohjaajan kanssa ryysiessäni töykeästi ohi ahtaassa elokuvasalissa.

Nopeimmat pääsivät maton reunaan kärkylle. Itse en kuulunut heihin.

3)      Mahdollisesti koko festivaalien tunteikkain hetki koettiin Nicholas Champeaux'n ja Gilles Porten dokumentin The State Against Mandela and the Others esityksen jälkeen. Erikoisnäytöksessä olivat paikalla paitsi elokuvan tekijät myös 27 vuotta vankilassa virunut vapaustaistelija, nyt 92-vuotias Andrew Mlageni, ja toisen vangitun vallankumouksellisen Ahmed Kathradan nuoruudenrakkaus Sylvia Neame, joita myös haastateltiin elokuvassa. Aplodit kestivät varmaan vartin ja aika harva silmäkulma siinä salissa taisi jäädä kuivaksi. Kauhea maailma, josta nekin tyypit tekivät omilla teoillaan lopulta hieman paremman, vaikka siinä samalla menettivät vuosikymmeniksi vapautensa.

Andrew Mlageni ja Sylvia Neame kättelevät yleisön osoittaessa suosiotaan

4)      Yksi parhaista elokuvista oli Sergei Dvortsevoin ohjaama Ayka, josta kazakstanilainen Samal Yeslyamova onneksi sai parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Juttelin ennen palkinnonjakoa erään venäläisen elokuva-ammattilaisen kanssa, joka oli sitä mieltä, että laittomien kirgiisisiirtolaisten ankean elämän kuvaaminen lumimyrskyisessä Moskovassa ”ei ole yhtään kiinnostavaa”. En tiedä, kertoiko tämä siitä venäläisestä vai yleisemmästä suhtautumisesta likaisia töitä ja hanttihommia tekeviin kaukasialaisiin Venäjällä, mutta ihan todella huikea elokuva, joka tunki heti iholle, eikä armoton kamera päästänyt katsojaa epämukavasta otteestaan hetkeksikään (yhdessäkään muussa näytöksessä en muuten nähnyt yhtä monen mieskatsojan poistuvan salista kesken elokuvan #naistenvaivat #kipupillussa #synnyttämisenjälkeen #haaroistavaluvaveri)

 Lopuksi: BINGO!

Eri kategorioiden elokuvat valinnut komitea olisi voinut tuoda lisäulottuvuuden katsomiskokemukseen julkaisemalla oheisen Cannes2018-bingon jo etukäteen. Nyt allekirjoittanut joutui laatimaan sen vasta festivaalin loputtua, olkaa hyvä. 

Tulosta talteen ja pelaa katsoessasi kaikki Cannes 2018 -kilpailusarjojen elokuvat!

Trump/viittaus USA:n nykypolitiikkaan. Metsässä tarpominen. Unet/mystisyys/tunnelit. Mukana suomalainen näyttelijä. Tuhopoltto (bensalla). Villieläin lähestyy ihmistä. Mies etsii unen naista/kadonnutta naista. ”did you understand?”.  Elokuva kestää yli 2,5h. Vauvat. Ihminen haukkuu tai murahtelee kuin koira. Poika lähtee maaseudulle etsimään isäänsä.

Vuoden 2018 tarjonta oli yllättävän homogeenistä mitä tiettyihin teemoihin tuli. Ruudukosta uupuvat vielä lukuisat viittaukset länsimaiseen kulttuuriin, taiteeseen ja kirjallisuuteen. Esimerkiksi yritettiinkö Adilkhan Yerzhanovin kazakstanilaisessa elokuvassa Laskovoe Bazrazlichie Mira (The Gentle Indifference Of The World) kosiskella ranskalaisia käyttämällä kokonainen kohtaus Camus’n kehumiseen tai olivatko useammassa elokuvassa (esim. Lee Chang-dongin Burning ja David Robert Mitchellin Under the Silver Lake) ilmi tulleet The Great Gatsby -maininnat sattumaa, sitä ei tarina kerro. Suurimman viittausten ilotulituksen ainakin itse koin kuitenkin Lars von Trierin uusinta, kilpailusarjojen ulkopuolella näytettyä, House That Jack Built -elokuvaa katsoessa. Pitäisi varmaan, jos suinkin pystyisi, katsoa kyseinen elokuva aika monta kertaa uudestaan, että ehtisi tajuta ”kaiken”. Esim. suoria kuvakaappauksia ohjaajan omasta tuotannosta voivat reippaimmat bongailla.

Yllättäen Hirokazu Kore-edan voittajaelokuva Manbiki Kazoku (Shoplifters) ei tainnut tuoda yhtäkään rastia bingoruudukkoon. Itse en olisi veikannut kyseistä elokuvaa voittajaksi, mutta ehkä se oli riittävän tasalaatuinen niin käsikirjoituksen kuin elokuvallisenkin puolen osalta, että juryn kesken syntyi konsensus. Perinteisesti voittajat eivät ole tainneet ollakaan niitä festivaalin räväkimmin erottuvimpia elokuvia, mutta joskus voittoon vaadittu vaikuttavuus hiipii katsojan luokse hiljaa ja paljastaa jotain olennaista maailman tilasta ja ihmisyydestä vaivihkaa, itsestään turhaa melua pitämättä.

Leffavisa Artturissa 16.05.

Monroen leffavisan kevätkauden finaali Ravintola Artturissa keskiviikkona 16.5. klo 18:30! Kerta vielä! Ja syksyllä jatketaan!

Espoo Ciné 2.2: Koiran vuosi

Wes Andersonin Koirien saari (Isle of Dogs)

Koirien saari                             蜻蛉
räjähdyttää tajunnan.               狂ひしづま
Kevät on täällä.                        三日の月

Japanissa on oikeasti kissojen saari. Itse asiassa kaksikin, mutta näistä maan keskiosan itäpuolella, Tyynessä valtameressä sijaitseva Tashirojima on se kuuluisa turistikatiska. Sen tuhatta katukissaa ruokkii väki, joka uskoo kissojen syöttämisen tuovan onnea.


Ei ole liian kaukaa haettu ajatus, että Wes Andersonin visionäärinen Koirien saari on saanut innoituksensa Tashirojimasta kääntäen asetelman niin nurin kuin mahdollista. Anderson sijoittaa tarinansa 20 vuoden päähän, jolloin eräässä Japanin prefektuurissa kissaihmiset ajavat todella kovaa koiralinjaa. Populistinen pormestari tekee kuonokuumeesta ja koiranuhasta (mitä termejä!) kärsivistä koirista syntipukkeja, jotka saavat kannettavakseen kansalaisten tyytymättömyyden. Viattomat ihmisen parhaat ystävät karkotetaan internoidaan Roskasaarelle odottamaan lopullista ratkaisua. Eräänä päivänä saarelle kirjaimellisesti rysähtää pormestarin ottopoika Akira etsimään omaa karvaturriaan.

Näin. Haluan uskoa, että Peter Greenaway hyväksyisi Koirien saaren, sillä vaikka se kertoo tarinan - vieläpä hyvin suoraviivaisen sellaisen -, teoksen sanoma, ajatus, ydin löytyy sen ei-tarinallisesta ilmaisuvoimasta. Joka on ilmiömäisyydessään täysin tyrmäävä. Berlíinissä elokuva palkittiin ohjauksestaan. Muita vaihtoehtoja - Kultaista Karhua lukuun ottamatta - tuomaristolla tuskin olikaan. Koirien saari, joka on upeampi kuin yksikään viime vuonna vuonna julkaistu amerikkalaiselokuva, ällistyttää nimenomaan mestarillisena ohjauksena.

Koirien saaressa Andersonin pikkutarkka kuvasuunnittelu naittuu unelmaliittoon hurjalla sykkeellä juoksevan kerronnan kanssa tavalla, joka käy ohjaajan eetoksen synteesistä. Joku suurista ranskalaiskriitikoista sanoi 1950-luvulla Aldrichin Kiss Me Deadlystä, että sen jokainen kuva sisälsi uuden idean. Samansuuntaisesti Koirien saari yllättää leikkauksesta toiseen yhä uusilla sommitelmilla ja rajauksilla. Näin visuaalisesti rikkaasta ja anteliaasta elokuvasta pääsee nauttimaan vain harvoin. Samalla Andersonin edellinen animaatio, Fantastinen Mr. Fox, paljastuu pelkäksi harjoitelmaksi. Siihenkin - isoista studioanimaatioista puhumattakaan - verrattuna Koirien saaren estetiikka käy epäröimättä vastahankaan genrelle tyypillisen makeilevuuden kanssa. Yksistään Koirien saaren väripaletti herättää turtuneet aistit kokemaan jotain tavallisesta poikkeavaa. Ja leffalla on vetää hihastaan valtavan paljon muutakin ihailtavaa.

Koirien saaren rytmi puolestaan perustuu taiko-rummutukseen. Hengästyttävän musiikkimaiseman elokuvaan luonut Alexandre Desplat käyttää esikuvanaan taiko-mestari Kaoru Watanaben lyhyttä ja iskevää bagatellia, joka elokuvassa kuullaan kolmesti. Musiikki seuraa ja kehystää animaatiota lähes yhtäjaksoisesti huumaavalla tavalla.

Lopputulos on sanalla sanoen mestariteos. Olen nähnyt elokuvan kahdesti, ja voisin käydä katsomassa sen kerran viikossa, helposti. Näennäisestä yksinkertaisuudestaan huolimatta Koirien saaresta kuoriutuu parhaiden elokuvien lailla yhä uusia kerroksia. Yhtäältä Koirien saari on simppeli vähemmistöjen puolustus ja vertauskuva rasismin seurauksista. Samalla se on 2000-lukua piinaavan poliittisen oikeistopopulismin ja massojen sumutustekniikoiden analyysi. Yhtä hyvin Koirien saari käy tarinasta ihmisen ja koiran välisestä siteestä, joka juontuu vuosituhansien taakse, sekä kunnianosoituksesta japanilaisen elokuvan verrattomalle perinteelle. Joka tapauksessa, Koirien saari on painavien teemojensa päällä mielettömän hauska, kekseliäs mielikuvituksen ja pilojen runsaudensarvi. Lisäksi se on kaunis, kuten kaikki koiria kuvaava lähtökohtaisesti on.

Jos koira on poissa, onko ihmisellä toivoa?


Marginalia

1) Aivan kestämätöntä massojen sumutusta on sekin, että Koirien saari tuodaan Suomeen kääntämättä sen otsikkoa. Suomalaisten elokuvalevittäjien on omalta osaltaan aika ottaa vastuu siitä, että englanti ei ole yksi maamme virallisista kielistä.
2) Huomionarvoisena voi pitää sitä, että Yhdysvalloissa Koirien saari tuotti avausviikonloppunaan ällistyttävät 1,5 miljoonaa dollaria vain 27 teatterissa. Per teatteri -tuotoissa se haastaa jopa uusimman Marvel-tankin. Melkoista, vaikka nämä luvut eivät suoraan verrannollisia olekaan.
3) Valkokankaan jokaisen neliösentin hyödyntävä Koirien saari projisoidaan poikkeuksellisella tavalla, jotta tekstitys saadaan kokonaan kuvan ulkopuolelle. Hieno juttu. Koirien saari on kääntäjän painajainen, ja Marko Hartamo (?) tekee erinomaisen työn.

Espoo Ciné 2.2: Elokuvaa ei saa jättää tarinankertojille

Saskia Boddeken "Greenaway-aakkoset" (The Greenaway Alphabet)
Hafsteinn Gunnar Sigurðssonin "Puun alla" (Undir trénu)

Paluu Tapiolaan, metsän herran ja elokuvan pyhättöön: viime vuonna Espoon omat leffafestarit päivittivät itsensä alkusyksystä kevääseen. Silloin taivaalta satoi lunta. Nyt on onnekkaampaa, ja filmihullut toivottaa perille lämmin kevätaurinko. Sitä on hyvä paeta pimeään, ikkunattomaan huoneeseen.


Tämänvuotisten juhlien sankareihin lukeutuu Peter Greenaway, joka on saanut oman dokumenttielokuvansa. Vuoden kulttuuritekoihin kuuluvan Greenaway-aakkosten takana on oma vaimo, Saskia.

"Elokuva on liian hienostunut väline jätettäväksi tarinankertojien käsiin". Näin toteaa brittimestari, ja hänen sanansa kelpaisivat minkä tahansa elokuvafestivaalin tai elokuvakerhon motoksi. Lausuma on kuitenkin pelkkä alkupiste uralle, johon kuuluu niin paljon muutakin kuin elokuvien tekeminen. Vaikka Greenaway on saavuttanut suurimman maineen elokuvantekijänä, hän on lähtökohtaisesti kuvataiteilija, kuten Peter Weir ja David Lynch. Tämä kiinnostus valkokankaan ulkopuolelle selittää osaltaan sekä pitkät tauot kaikkien mainittujen elokuvaurilla että heitä yhdistävän omintakeisen muotokielen. Greenawayn ollessa herrasmiehistä omalla tasollaan muodon uudistajana.

Vaikka Greenaway on lakkaamatta työskentelevä kuvataiteilija, ja lisäksi vielä grafomaaninen kirjoittaja, viettää Greenaway-aakkoset paljon aikaa nimenomaan elokuvien parissa. Innovatiivisen ja kohteensa näköisen teoksen rakenne lähtee kuitenkin sanoista. Sukellus taiteilijan mieleen ja sieluun tehdään kirjaimellisesti aakkosten kautta. Mihin sanoihin Greenaway yhdistää kunkin aakkosiston kirjaimen, on peruskysymys, jonka kautta päästään käsiksi haastateltavan vaikeaan lapsuuteen, työhön ja maailmankuvaan. Jännitteen näihin aivoituksiin synnyttää 16-vuotiaan Pip-tyttären mukana olo keskustelukumppanina. Greenawayn suhtautuminen lapsiinsa ei ole tavanomaisimpia.

Mutta elokuvan kohde onkin syvästi originelli ihminen. Koko hankkeen motivaatio lähtee nähtävästi 75-vuotiaan Greenawayn suunnitelmasta luopua elämästä omakätisesti 80 täytettyään. Miksi, se selviää katsomalla Saskia Boddeken ensiluokkainen, palkitseva dokumentti.

Samaan aikaan Islannissa puhutaan tarinankerronnan puolesta, sillä viime vuoden puhutuimmassa islantilaiselokuvassa, Puun alla, parasta on loistava käsikirjoitus.


Pelkästään tekstin perusteella voisi epäillä käsikirjoittajien tulevan teatterin puolelta. Niin terävää on dialogi, niin hyvin jäsennelty elokuvan rakenne, joka seuraa luontevasti useita tarinalinjoja, joita yhdistää muuan lähiönaapurusto. Elokuvan varsinainen motiivi onkin naapuriviha, joka saa psykologisesti pirullisen oivaltavan käsittelyn. Hienointa tässä ei ole se, että kaikki alkaa isosta lehtipuusta, joka luo ikävän varjon naapurin kuistille lyhyen kesän aikana, vaan se, miten vihailun kierteeseen osallistuvien syyt eritellään. Pääagitaattori sodassa on poikansa katoamisesta silmin nähden traumatisoitunut eläkeläisrouva, jota kukaan ei jaksa tulla puolitiehen vastaan. Sen sijaan jokainen jää vain onanoimaan omaa egoaan. Seuraukset koituvat melko äärimmäisiksi.

Tekstin lisäksi myös näyttelijät loistavat. Mikä jättää ongelmaksi ohjauksen. Pinnalta katsoen pätevä ohjaus ei lopulta saa kaikkea irti aiheesta. Observoiva, hitaasti hahmoja kohti hiipivä kamera on kuin köyhän miehen Yorgos Lanthimosia paitsi riistäytyessään vapaaksi, jolloin paljastuu ettei ohjaaja hallitse käsivarakuvauksen tuottamista scopena. Muuan seuraus tästä on, ettei Puun alla ole koskaan niin hauska kuin se voisi olla. Mustana komediana mainostettu leffa jää turhan usein pelkästään mustaksi.

Ehkä tämän voisi tuoda Suomeen lavan kautta?