"Mutta sen kynnet ovat kovat ja sen henki sitkeässä, ja se pelastuu kaatumasta, vaikka taipuukin vinoksi ja kasvaa kenokaulaksi."
- Juhani Aho
The Revenant edustaa elokuvatyyppiä, jota voisi kutsua art house tentpole -elokuvaksi. Se merkitsee amerikkalaisen elokuvan prestiisi-puolelle samaa kuin Star Wars VII sen kaupalliselle puolelle: dollareiden sijasta (vaikka nekin toki kelpaavat 135 miljoonan dollarin tuotannolle) The Revenant hamuaa mainetta, kunniaa ja palkintoja. Siksipä sillä on nyt plakkarissaan 12 Oscar-ehdokkuutta. Todettakoon tämä vain tilastollisena tosiasiana, sillä sitä, miten hyvin The Revenant on nämä huomionosoitukset ansainnut on sinällään mahdotonta arvioida.
Ehkä jotain The Revenantin lopullisesta vaikutuksesta kertoo tämä: se tositarina eränkävijä Hugh Glassista, jota elokuva vapaasti tulkitsee, on kuultuna vielä hurjempi ja mielikuvitusta kiihottavampi kuin leffa itse. Hugh Glass siis todella eli vuosina 1780-1833. Ja hän todella päätyi karhun hyökkäyksen jäljiltä henkihieveriin ja ryömi vammoineen turvaan kuuden viikon ajan yli kolmensadan kilometrin matkan. Ja lähti sen jälkeen ajamaan takaa niitä miehiä, joita piti vastuussa heitteille jätöstään.
Se on huikea tarina, ehkä yhdysvaltalaisten selviytymistarinoiden suurin legenda - monessakin mielessä -, joten vähän pistää raapimaan päätä, miksi Iñárritu ja kumppanit ovat katsoneet tarpeelliseksi dramatisoida sitä vielä edelleen. Varsinaisten faktojen puute Glassin odysseian liepeiltä antaa paljonkin pelivaraa, mutta elokuvantekijät haukkaavat enemmänkin kuin saavat nieltyä - tai saavat katsojan nielemään.
Mukana tarinassa ovat retkikunta, jonka jäljestäjänä Glass toimii, heitä takaa ajavat ree-intiaanit, Glassin mitä todennäköisimmin tuulesta temmattu poika Hawk, kilpaileva ranskalainen metsästysseurue, jolla on vankina intiaaniprinsessa, sekä Glassin koston kohteena toimivat kaksi miestä. Tässä on jo lähtökohtaisesti niin paljon kerrottavaa, että inhimillistä uteliaisuutta eniten kutitteleva tarinalanka, Glassin uskomaton selviytymiskamppailu ei saa tarpeeksi tilaa. Sekä Glass hahmona että Leonardo DiCaprio näyttelijänä ovat ylivoimaisesti kiinnostavinta elokuvassa, joten on turhauttavaa, kun Iñárritu vähän väliä leikkaa tarinansa muihin säikeisiin. Sen sijaan Iñárritu uhraa liikaa aikaa kostoteemalle (vaikka elokuvan nimi tarkoittaakin kostajaa, joka on palannut kuoleman porteilta), mihin hänellä ei vaan ole Tarantinon jäljiltä mitään lisättävää. On silmiinpistävää, että The Revenantin ehdokkuusläjästä puuttuu käsikirjoitus.
Parhaiten The Revenantin on tiivistänyt Varietyn Justin Chang:
Tähdätessään synkän, fatalistisen visionsa kohden jotakin aidosti mietteliästä ja katarttista, Iñárritu on onnistunut lähestymään Malickin teosten kauneutta, mutta ei niiden ylevyyttä - mikä voisi olla toinen sana nöyryydelle.
Chang ei ole ainoa, joka on verrannut The Revenantia - jossa työskentelevät The New Worldin kuvaaja, tuotantosuunnittelija ja puvustaja - Terrence Malickin töihin. Viisikymppinen Iñárritu on tekninen taituri, joka hallitsee mestarin lailla elokuvanteon periaatteet, mutta Malickiin verrattuna The Revenant on kuin köyhän miehen vastine aidolle asialle. Elokuvan luontokuvaus, näkemys luonnosta ihmisen ympärillä, on upeaa, mutta ihmisyyttä käsitellessään Iñárritu on paljon Malickiä pinnallisempi, minkä huomaa yrittämättäkin. Esimerkiksi The Revenantin dialogi on pelkkä varjo, jos sitäkään, suurmestarin lyyrisyydestä - ja yksi tekijä kudoksessa, joka tekee isoja myönnytyksiä valtavirtakerronnan konventioille. Dialogin latteus korostaa entisestään DiCaprion pitkälti sanattomien kohtausten voimaa.
Paljon vaikuttavaa sisällään pitävä The Revenant saa koko ajan kysymään "olisiko tämän voinut tehdä paremminkin?" Esimerkiksi keskeinen jakso, missä poikasiaan puolustava karhu näyttää Glassille kuka määrää, on komea, mutta silti jotenkin...sieluton. Eikä se johdu siitä, että animoitu karhu näyttää melkein oikealta. (Vaikka visuaaliset efektit ovatkin muuten todella hienoja.) On kuin meidän ja valkokankaan tapahtumien välissä olisi jotain, mikä tekee meistä pelkkiä katsojia eikä osallistujia raa'assa tapahtumassa. Mystinen inhimillinen kytkös, mitä Malickin elokuvat ovat pullollaan, puuttuu. Ja tämä pätee The Revenantiin kokonaisuudessaan. Iñárritu kertoo meille, että nämä ovat ihmisiä, mutta ei millaisia ihmisiä. Hän yrittää kyllä, mutta sortuu tällöin kikkailuun: välillä The Revenant hyppää Glassin muisti- ja unikuviin, jotka päätyvät tuntumaan vain päälleliimatuilta. Sitten tulee loppukohtaus, joka on niin kulunut kliimaksiksi, että se tuntuu antikliimaksilta. Jakso on tyhmä ja saa ihmettelemään, miten tähän asti niin neuvokas Glass voi toimia taktisesti niin avuttomasti. Loppukuva suorastaan kumisee tyhjyyttään.
Vaikka se onkin muodollisesti kaunis. Ennen kaikkea The Revenant on visuaalinen elämys. Iñárritu käyttää jälleen luonnonvalon ykkösmestaria, maanmiestään Emmanuel Lubezkia. Lubezki on lähempänä kuin kukaan kuvaaja historiassa tulla Oscar-palkituksi kolmena peräkkäisenä vuonna. The Revenantin kahteen ja puoleen tuntiin mahtuu lukuisia upeita kuvia ja otoksia. Lubezki kuvaa syvätarkalla scopella usein alaviistosta, kuin kiinni luonnossa. Toisaalla hän maalaa talvisen Missouri-joen ympäristöstä valtavia vistoja, jotka eivät taatusti näytä telkkarissa miltään. Monet toimintajaksot on toteutettu yhdellä taitavalla otoksella tai muutamalla pitkällä tracking shotilla. Lubezkin työtä tukee vahva äänimaailma (ja Alva Noton & Ryûichi Sakamoton taidokkaasti kokonaisuutta tukeva musiikki), joka tosin on tavallaan lainaa Malickiltä sekin. En silti henkilökohtaisesti toivo Lubezkille menestystä palkintogaalassa, lähinnä kahdesta syystä. Nimittäin, ehkä, kuten Vilmos Zsigmond vannoi, kuvaaja voi olla vain yhtä hyvä kuin ohjaajansa. Lubezkin luontokuvat ovat mahtavia, mutta hänkään ei saa puhallettua tarpeeksi henkeä ihmisiin. Ja toiseksi, muutaman kerran ohjaaja ja kuvaaja sallivat vesiroiskeet linsseissä ja linssiheijastumat, flaret. Tämä kikka alkaa olla kulunut eikä minussa saanut aikaan muuta kuin illuusion rikkovan, etäännyttävän tietoisuuden kameran läsnäolosta.
Kaiken keskellä Leonardo DiCaprio tekee oman työnsä hallitusti ja paisuttelematta, päätä muita korkeammalla operoiden. Rooli on soolo siinä missä esimerkiksi Tom Hanksin suoritus Cast Awayssä tai Adrien Brodyn Pianistissa. Siitä puuttuu kuitenkin ensin mainitun huumori ja jälkimmäisen hädän ja kauhun tunne. Ehkä koska Iñárritu ei pysy yhdessä asiassa, tilalla ei ole tarpeeksi jotain muuta, jotta todella vahva inhimillinen yhteys syntyisi. Läheisimmin rooli muistuttaa Vincent Gallon työtä Jerzy Skolimowskin eri lailla virtuoosisessa Essential Killingissä (2010), missä Gallo teki koko roolin ilman ainuttakaan sanaa. Gallo ei ole DiCapriota parempi näyttelijä, mutta ero syntyy Gallon hyväksi paremmasta ohjauksesta.
The Revenantissa on merkitsevä kohtaus, missä Leonardo DiCaprio tekee kallionkielekkeeltä rambot, mutta vielä vähemmin haavoin. Tämä kohtaus paljastaa lyyrisyyttä kuin kaukaista aarretta ihailevan Iñárritun pohjimmiltaan latinalaiseksi romantikoksi, jolla on poikamainen fetissi fyysisiin ylilyönteihin ja dramaturgisiin cliffhangereihin. Tällaisessa viitekehyksessä, jolla on juuret todellisuudessa, se vain tuntuu kovin pinnalliselta. Kuin Iñárritu ei olisi lopulta oppinut Hugh Glassin kamppailusta mitään.
Tai sitten tämä versio legendaarisesta seikkailusta ei vain ollut se versio, minkä minä halusin nähdä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti