"Hello darkness, my old friend...": The Sound Of Insects

Kuolemista ei ole. Elämä on, kunnes siinä sinisessä silmänräpäyksessä se ei enää ole. Kuolema on hetki, jolloin henki lakkaa, hetki niin pitkä kuin valokatkaisijan napsahdus, joka sytyttää pimeyden. Hengen haipuminen ei tarkoita tapahtumattomuutta, sillä jäljelle jäävässä ruumiissa on vielä voimaa, joka alkaa paluumatkan luonnon ykseyteen. Lopulta ruumis katoaa lukemattomiksi näkymättömiksi osasiksi, joista osa ehkä osallistuu uuden tietoisuuden rakentamiseen. Mikään aineellinen ei katoa.

Peter Liechtin The Sound Of Insects: A Record Of A Mummy ei ole elokuva kuolemasta. Se on elokuva elämästä. Ja halusta kuolla tai toiveesta lakata elämästä.

Kuten elämällä, elokuvalla on alku ja loppu. Alussa metsästä löytyy ruumis, rauhallisesti muumioituneena, muovipressu mausoleuminaan ja päiväkirja polvien välissä. Liechtin elokuva kestää niin kauan kuin päiväkirjan lukeminen kestää. Päiväkirja on säntillinen kokoelma muistiinmerkintöjä ajalta, jolloin sen kirjoittaja yrittää näännyttää itsensä hengiltä; tuntemattomaksi jäävä nelikymppinen mies matkustaa syksyn lähestyessä lapsuutensa metsään, pystyttää kömpelön majan ja kieltäytyy syömästä. Kirjaseensa hän dokumentoi kaiken, mitä siitä seuraa.

The Sound Of Insects on dokumenttielokuva: European Film Academy palkitsi sen vuoden 2009 parhaana dokumenttielokuvana. Mutta se ei ole dokumentti miehestä, joka kirjoitti päiväkirjaa viikkojen ajan yksinäisyydessä vain radio seuranaan, mitään syömättä. Se saattaa olla dokumentti itse päiväkirjasta, mutta sen varsinainen aihe on maailma. Maailma, joka on kaikki paitsi mies itse.



Liechtin ohjaus muistuttaa pitkälle sofistikoitunutta musiikkivideota. Hän kuvittaa ääniraitaa. Hän kuvittaa ääniraitaa lyyrisillä ja toteavilla havainnoilla maailmasta, jonka osa äänessä oleva mies ei enää ole. Nämä kuvat muodostavat oman, tajunnanvirtamaisen ja päiväkirjasta itsenäisen kokonaisuutensa, joka päiväkirjan lauseisiin liitettynä luo niihin kommentaarisen suhteen: mustavalkoiset, ilottomat sveitsiläiset kasvot bussin ikkunassa ja diskon kovat, sähköiset äänet muistuttavat siitä, minkä luota mies pakenee; kuvat lentävistä linnuista tai kehämäisesti toistuva kuva syksyisestä sekametsästä saavat säälimään miestä, joka on kadottanut silmistään maailman kauniit kasvot. The Sound Of Insects kehittyy kuva kuvalta ja lause lauseelta suggestiiviseksi teokseksi maailmamme ominaispiirteistä.

Mutta yhtä hyvin Liechtin elokuva on essee likaantuvasta muovipressusta, kuluvan ajan vertauskuvasta. Maailman kanssa välinsä katkaisseen miehen pressukatto täyttyy hiljalleen havuneulasista ja tuulenpuuskien tuomista tahroista. Prosessin edetessä, uskomattoman monien päivien ja viikkojen syödessä kuihtuvaa ruumista, on pakko kysyä: jos elämä on noin tiukassa, eikö se ole merkki siitä, että miehen on tarkoitus jatkaa elämäänsä? Että hän on vielä liian vahva voidakseen antaa periksi, vaikka maailmassa oleminen sattuukin? Elokuvan nimeen kätkeytyy nimittäin nokkela kaksoismerkitys: a record tarkoittaa paitsi tallennetta ja raporttia, myös ennätystä; a record of a mummy - muumion ennätys...

Siispä kuolemista ei ole, joten kukaan ei voi tehdä kuolemaa. On vain elämää, joka joko sattuu tai ei satu. The Sound Of Insects kuvaa kiehtovasti ja pakahduttavasti elämää, joka sattuu, ja inhimillisyyttä hylkivää maailmaa, joka tekee kipeää. Jos luopuu toisesta, menettää toisenkin. Vaihtoehtona on hyväksyä molemmat.


PS. Elokuvan loppuun sisältyy yllätys. Lyhyt teksti ilmoittaa, että elokuva perustuu japanilaisen kirjailijan Masahiko Shimadan fiktiiviseen kertomukseen Miira ni naru made. Mutta Shimada kyllä ilmoittaa tekstinsä lähteeksi todelliset asiakirjat. Tapausta, johon Shimadan teos perustuu, en onnistunut jäljittämään.

Peter Liechtin dokumentti The Sound Of Insects: A Record Of A Mummy esitettiin Ravintola Fall'sissa 26.11. osana Doc Lounge -sarjaa.

Coco ennen Chanelia (Teilaus)

Tänään laskeutuu marraskuun harmaa hyhmä katukivien lisäksi valkokankaille ja saapuu iloton toivottomuus ja väritön ankeus. Anne Fontainen Coco avant Chanel tulee ensi-iltaan.

(Katsokaa nyt tuota julistetta, voi kaiken pyhän nimessä!)

On mahdollista vihata elokuvaa alkuteksteistä lähtien. Miten legendaarisen tyylinluojan elämänvaiheista kertovassa elokuvassa voi olla näin tyylittömät palkkitekstit tekijöiden signeerauksina? Huonompaa ennettä voi tuskin kuvitella ja niin käykin, että kysymys tyylistä ja sen puutteesta toistuu katsomossa pitkin matavaa elokuvaa.

On samantekevää piittaako muodista eli ei, Coco Chanelina tunnettu nainen eli joka tapauksessa värikkään ja rikkaan elämän, joka sopii hyvin dramatisoitavaksi. Jan Kounenin Igor Stravinski ja Coco Chanel oli kenties riskittömyydessään tylsä, mutta tyylitajussaan kunnioitettava. Pelkästään siihen verrattunakin Anne Fontainen kertomus on tyystin riisuttu mielikuvituksesta ja on kuvakerronnaltaan amatöörimäinen lapsellisuuteen asti.

Elokuvan aikana katsoja pohtii monenlaista. Millainen ilma ulkona mahtaa olla? Mitä kaupasta täytyy tänään hakea? Onko minulla vielä pulssi? Katse harhaa pitkin salia ja yrittää kiinnostua punaisesta verasta ja kohdelamppujen muotoilusta. Apaattinen melankolia tummenee ahdistuneeksi itsesääliksi. Elämä kadottaa makunsa ja värinsä.

Fontainen elokuva on elokuva vain sikäli, että siinä on filmille tallennettua kuvaa ja jokunen leikkaus siellä täällä. Coco avant Chanelin elokuvallinen "lause" on ikävystyttävä kyyneliin asti. Kompositioissa ja kameran liikkeissä ei ole nokkeluutta, ei energiaa, ei yhtäkään räväkkyyden leimahdusta. Dialogi toimii veturina tarinassa, jossa käsitellään yhtä viime vuosisadan kuuluisinta visualistia. Fontainen kamerakynä ei anna aiheelleen minkäänlaista vastinetta. Sitä myöten sisällöstä valuu kaikki merkitys jonnekin kauas pois. Siten sisällöstä on turha käydä keskustelua. Mitään näin tylsää eivät edes ranskalaiset ole onnistuneet saamaan aikaan sitten Erään joulutarinan.

Näkökulman valinnasta voidaan kuitenkin tehdä joitakin havaintoja. Fontainen lähestymistapa on nimittäin sinällään perusteltu: joistakin yksityiskohdista voi päätellä, että hän on halunnut näyttää, että ennen legendaa on ollut ihminen, jonka on täytynyt tehdä töitä ja oppia kokemuksen kautta, kuinka muuttaa ympäristöään. Ei vain ole Chanelin vika, että Fontaine on saanut hänen nuoruudestaan aikaan vain tylppää kartanoromantiikkaa. Tämän elokuvan perusteella Cocosta tuli kiinnostava vasta Chaneliksi kuoriuduttuaan. Jos kerran niin on ollut, elokuvaa ei olisi kannattanut näistä lähtökohdista käsin lähteä tekemään ensinkään.

Lopulta päätään nostaa viha. Viha kaikkia niitä kohtaan, jotka tekevät ja katsovat tällaisia elokuvia, joissa elokuva on vain sitä, että jotain on kameran edessä sen käydessä. Nämä elokuvat vahvistavat yhteiskunnan peruskonservatiivista ja konformistista pohjavirettä, jossa katsojia ei pyydetä ajattelemaan vaan vain katselemaan sileää ja naarmutonta kuvavirtaa.

Mutta ei pidä antaa vihan ottaa valtaansa. Silloinkin ajattelu yksioikoistuu. Parasta kritiikkiä on vain olla menemättä katsomaan tätä elokuvaa ja sen lajitovereita. Tai kävellä tyynesti keskisormi pystyssä näytöksestä pois.

Turntableing Japanese

Monroen päiväkirjasta, sivu 8

Hayao Miyazaki -repäisymme on jättänyt minuunkin pysyvän jälkensä: J-Pop on jäänyt soimaan soittimeeni. Kyllä, Alice Nine popittaa kuin maissinsiemen kuumassa öljyssä ja Ayabietakin kuuntelee mieluummin kuin Arctic Monkeysia. Japanissa osataan ainakin pitää hauskaa, vaikka sitten tyylitajunkin kustannuksella. Viime viikkoina kuuntelemistani levyistä tämä viehättävä ominaispiirre kristalloituu ennen muuta Yellow Magic Orchestran electro-pop -klassikossa Solid State Survivor vuodelta 1979. Ryuichi Sakamoton vanhan bändin soundissa yhdistyy Jean-Michel Jarre ja Commodore 64 hulvattomaksi syntsadiskoksi, joka nousee päähän nopeammin kuin viikon käynyt omenamehu. Lopputuote on eräänlaista Aavikkoa kauan ennen Aavikkoa, mutta samaan aikaan voi YMO:ta kuunnellessaan pelata erän Sonic The Hedgehogia mielessään ilman konsolia. Parasta.

Soolouralle siirryttyään Sakamotosta tuli kotimaassaan supertähti ja kansainvälisesti huomattava elokuvasäveltäjä. Hänen pysyvin työnsä on Nagisa Oshiman ohjaaman Merry Christmas, Mr. Lawrencen musiikki ja ennen kaikkea sen hypnoottinen tunnusmelodia. Lisäksi Sakamoto nähtiin yhdessä elokuvan päärooleista. Vuonna 1988 Sakamoto voitti parhaan elokuvamusiikin Oscar-palkinnon yhtenä kolmesta Bertoluccin Viimeinen keisari -eepokseen säveltäneestä muusikosta. Ne muut olivat David Byrne ja Cong Su.

Sivustakatsoja: Eräs Halloween-kattaus

Sivustakatsoja on FilmiLiekin vierailevien kirjoittajien foorumi. Viikonlopun kauhutematiikkaa jatkaa Tomi Peuhkurisen (PEK) raportti Halloween-perinteisiin kuuluvasta koko päivän kauhuleffaputkesta, jossa tällä kertaa matkattiin Yhdysvalloista Ranskan kautta Iso-Britanniaan ja taas takaisin Valtoihin. Halloween-putki vuosimallia 2009, olkaa hyvä.

Näyttää siltä että Halloween on tullut Suomeen jäädäkseen ja se sopii kyllä. Pimenevään syksyyn mahtuu vallan mainiosti kauhuiluun perustuva päivä, jonka voi täyttää sopivalla ohjelmistolla. Täydellistä ohjelmistoa on hankala saada kasaan menemättä tyystin itsestäänselvien klassikoiden pariin, joten pari heikkoa kohtaa oli mukana tälläkin kertaa. Kokonaisuus kuitenkin oli vallan mainio ja tunnelma ennen kaikkea: siitä enimmäkseen kiitos kahdelle vierailleelle katsojalle. Nyt leffat on siirretty takaisin kaappiin ja olo on jossain määrin tyhjän tuntuinen, joten tässä vielä pikainen paluu eiliseen ja vilkaisu erääseen Halloween-kattaukseen.

Aamu alkoi elokuvallisesti hienoissa merkeissä. Night Of The Living Dead ei esittelyjä kaipaa. Edelleen voimakas, klaustrofobinen ja paikoin hemmetin jännittävä kauhuelokuvan merkkiteos. Ehkä hieman ”obvious pick”, mutta se yksinkertaisesti toimii. Ainoa vaihtoehto on *****.

Seuraavaksi uudempaa kauhua ja Deadgirl. Herkullisen kieroutunut ja massasta poikkeava teinikauhuilu, joka kulkee tiiviisti, kolkuttelee hyvän maun rajoja kiitettävästi ja on paikoin hilpeän moraaliton. Suosittelen katsomaan. Arvosana ensikatselun jälkeen ***½.

Sitten The Living Dead Girl. Kehno ja kauhuarvoiltaan nollan ansaitseva hölmöily, jossa kiehtoo ohjaaja Jean Rollinille tyypillisesti miljööt enemmän kuin mikään muu. Naiset ovat edelleen alasti ja verta roiskuu ja gore sekä näyttelijätyö on koomista. Parit naurut tahattomasta komiikasta elokuvan lopussa. Toinen tähti tisseistä ja goresta. **.

Lisää uutta kauhua: The Living And The Dead. Useita palkintoja voittanut, rumasti diginä kuvattu kauhuleffa on enemmän draamajännäri joka onnistuu alkupuolella olemaan mukavan ahdistava, mutta yltyy niin älyttömäksi sekoiluksi, että menettää otteensa tyystin. Hyvästä yrityksestä **.

Ja se sanaleikittelystä ja siirrytään itse asiaan.

Buffy The Vampire Slayer -sarjan toisen kauden kuudes jakso: Halloween. Kepeä Halloween-jakso jossa riittää näppärää dialogia, monstereita ja kauniita naisia. Menettelee, vaikka en sarjan ystävä olekaan. ***. [Toimittajan huomautus: jakso kuuluu sarjan kultakauden klassikoihin, johon asiaan vihkiytyneet eivät kyllästy: erinomaisesti ideoitu, kirjoitettu ja rytmitetty tv-helmi.]

The Curse Of Frank Black eli Halloween-jakso loistavasta Millennium-sarjasta. Tyylikäs, tunnelmallinen ja synkkäsävyinen kuvaus. Tarina on kiehtova ja perustuu enemmän kuviin ja Lance Henriksenin karismaan kuin dialogiin. Kerrassaan hieno jakso. ****½.

Popeye: Fright To The Finish. Vauhdikas ja hauska piirretty, jossa pelotellaan urakalla. Kahdeksanminuuttinen kuluu siivillä ja tekee hyvän mielen. ****.

Beavis & Butt-Head - Bungholio: Lord Of The Harvest. Halloween-jakso ehkäpä kaikkien aikojen parhaasta animaatiosarjasta. Naurattaa alusta loppuun, tarina kulkee kuin höyryjuna eikä kulu katsomalla. Yksinkertaisesti mestarin työtä. *****.

Katsomalla ei kulu myöskään Halloweenin jokavuotinen pääelokuva eli Halloween. John Carpenterin paras elokuva on samalla kaikkien aikojen paras teinislasher joka aloitti sen kaiken, vaikka Black Christmas yrittikin näyttää suuntaa joitakin vuosia aiemmin. Sana mestariteos ei tee oikeutta tälle elokuvalle, jonka voi katsoa vuodesta toiseen ja aina yhtä tuoreena. Huolellinen ja maltillinen tunnelman rakennus, cinemascope-kuvaus [Dean Cundey] on millimetrintarkkaa työtä, musiikki kruunaa kaiken. Ei tällaisia enää tehdä. Yksi suurista. *****, mutta se ei tunnu riittävältä.

Loppukuvaksi vielä Frendien The One With The Halloween Party. Taattua Frendit-laatua. Hauska ja siivillä kulkeva jakso tämäkin. ****.

Se siitä. Palataan asiaan taas vuoden kuluttua ja seuraavaksi sitten jouluaiheista elokuvakatselmusta.