sunnuntai 6. joulukuuta 2009

"Hello darkness, my old friend...": The Sound Of Insects


Kuolemista ei ole. Elämä on, kunnes siinä sinisessä silmänräpäyksessä se ei enää ole. Kuolema on hetki, jolloin henki lakkaa, hetki niin pitkä kuin valokatkaisijan napsahdus, joka sytyttää pimeyden. Hengen haipuminen ei tarkoita tapahtumattomuutta, sillä jäljelle jäävässä ruumiissa on vielä voimaa, joka alkaa paluumatkan luonnon ykseyteen. Lopulta ruumis katoaa lukemattomiksi näkymättömiksi osasiksi, joista osa ehkä osallistuu uuden tietoisuuden rakentamiseen. Mikään aineellinen ei katoa.

Peter Liechtin The Sound Of Insects: A Record Of A Mummy ei ole elokuva kuolemasta. Se on elokuva elämästä. Ja halusta kuolla tai toiveesta lakata elämästä.

Kuten elämällä, elokuvalla on alku ja loppu. Alussa metsästä löytyy ruumis, rauhallisesti muumioituneena, muovipressu mausoleuminaan ja päiväkirja polvien välissä. Liechtin elokuva kestää niin kauan kuin päiväkirjan lukeminen kestää. Päiväkirja on säntillinen kokoelma muistiinmerkintöjä ajalta, jolloin sen kirjoittaja yrittää näännyttää itsensä hengiltä; tuntemattomaksi jäävä nelikymppinen mies matkustaa syksyn lähestyessä lapsuutensa metsään, pystyttää kömpelön majan ja kieltäytyy syömästä. Kirjaseensa hän dokumentoi kaiken, mitä siitä seuraa.

The Sound Of Insects on dokumenttielokuva: European Film Academy palkitsi sen vuoden 2009 parhaana dokumenttielokuvana. Mutta se ei ole dokumentti miehestä, joka kirjoitti päiväkirjaa viikkojen ajan yksinäisyydessä vain radio seuranaan, mitään syömättä. Se saattaa olla dokumentti itse päiväkirjasta, mutta sen varsinainen aihe on maailma. Maailma, joka on kaikki paitsi mies itse.



Liechtin ohjaus muistuttaa pitkälle sofistikoitunutta musiikkivideota. Hän kuvittaa ääniraitaa. Hän kuvittaa ääniraitaa lyyrisillä ja toteavilla havainnoilla maailmasta, jonka osa äänessä oleva mies ei enää ole. Nämä kuvat muodostavat oman, tajunnanvirtamaisen ja päiväkirjasta itsenäisen kokonaisuutensa, joka päiväkirjan lauseisiin liitettynä luo niihin kommentaarisen suhteen: mustavalkoiset, ilottomat sveitsiläiset kasvot bussin ikkunassa ja diskon kovat, sähköiset äänet muistuttavat siitä, minkä luota mies pakenee; kuvat lentävistä linnuista tai kehämäisesti toistuva kuva syksyisestä sekametsästä saavat säälimään miestä, joka on kadottanut silmistään maailman kauniit kasvot. The Sound Of Insects kehittyy kuva kuvalta ja lause lauseelta suggestiiviseksi teokseksi maailmamme ominaispiirteistä.

Mutta yhtä hyvin Liechtin elokuva on essee likaantuvasta muovipressusta, kuluvan ajan vertauskuvasta. Maailman kanssa välinsä katkaisseen miehen pressukatto täyttyy hiljalleen havuneulasista ja tuulenpuuskien tuomista tahroista. Prosessin edetessä, uskomattoman monien päivien ja viikkojen syödessä kuihtuvaa ruumista, on pakko kysyä: jos elämä on noin tiukassa, eikö se ole merkki siitä, että miehen on tarkoitus jatkaa elämäänsä? Että hän on vielä liian vahva voidakseen antaa periksi, vaikka maailmassa oleminen sattuukin? Elokuvan nimeen kätkeytyy nimittäin nokkela kaksoismerkitys: a record tarkoittaa paitsi tallennetta ja raporttia, myös ennätystä; a record of a mummy - muumion ennätys...

Siispä kuolemista ei ole, joten kukaan ei voi tehdä kuolemaa. On vain elämää, joka joko sattuu tai ei satu. The Sound Of Insects kuvaa kiehtovasti ja pakahduttavasti elämää, joka sattuu, ja inhimillisyyttä hylkivää maailmaa, joka tekee kipeää. Jos luopuu toisesta, menettää toisenkin. Vaihtoehtona on hyväksyä molemmat.


PS. Elokuvan loppuun sisältyy yllätys. Lyhyt teksti ilmoittaa, että elokuva perustuu japanilaisen kirjailijan Masahiko Shimadan fiktiiviseen kertomukseen Miira ni naru made. Mutta Shimada kyllä ilmoittaa tekstinsä lähteeksi todelliset asiakirjat. Tapausta, johon Shimadan teos perustuu, en onnistunut jäljittämään.

Peter Liechtin dokumentti The Sound Of Insects: A Record Of A Mummy esitettiin Ravintola Fall'sissa 26.11. osana Doc Lounge -sarjaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti