In memoriam: Tyttö, josta tuli Lauren Bacall

The Look

Eilen 89-vuotiaana kuollut Lauren Bacall oli tähti 70 vuotta. Hänen ensiesiintymisensä valkokankaalla 19-vuotiaana elokuvassa Kirjava satama (To Have And Have Not, 1944) on kaikkien aikojen elokuvadebyyttejä. Sinkoutuminen tähtitaivaalle tavalla, josta ei ole paluuta.

Sitä ennen oli tyttö nimeltä Betty Joan Perske, yksi monista Manhattanin juutalaistytöistä. Betty osoittaisi elokuvatähden urallaan älykkyyttä, neuvokkuutta ja sinnikkyyttä, joka on vienyt häntä jo teininä ylöspäin kuuluisuuden tikapuilla. Toisen maailmansodan vuosina Betty teki jo tiiviisti mallin töitä, joiden eräästä huipentumasta, Harper's Bazaar -aikakauslehden kansikuvasta Howard Hawks tulevan tähden löysi. Lauren Bacall syntyi, kun Hawks loi "Hemingwayn huonoimman kirjan" pohjalta Kirjavan sataman ja kun Betty ja Humphrey Bogart kohtasivat toisensa. Bogart ja Bacall -elokuvat ovat yhtä kuuluisia kuin Hepburn-Tracy-elokuvat, ehkä kuuluisampiakin. Yli kahdenkymmenen vuoden ikäerosta huolimatta avioliitto kesti yli kymmenen vuotta Bogien kuolemaan asti. Tänä aikana syntyivät - kahden lapsen lisäksi - yhteiset klassikot Syvä uni (The Big Sleep, 1946), Pimeä käytävä (The Dark Passage, 1947) ja Myrskyvaroitus (Key Largo, 1948). Nämä ovat pysyvästi Bacallin legendan ydintä.

Käheä-ääninen, itsevarma Bacall sopi erityisen hyvin film noir -maailmaan, elämää suurempaan kuvitelmaan. Siviilielämässä Bacall osoittautui yhtä vahvaksi kuin hopeakankaalla. Hän protestoi alusta asti ajan kommunistivainoja vastaan - ja sai myös maksaa tästä hintaa. Bacall ei ole näyttelijänä yhtä juhlittu kuin jotkut aikalaisensa, Barbara Stanwyck, Ingrid Bergman, Vivien Leigh tai Marilyn Monroe; kuka tietää, ehkäpä olisi toisin, jos Bacall ei olisi uransa kriittisimpinä vuosina saanut lähes pelkkää B-materiaalia suorapuheisuutensa vuoksi.

Mutta klassikoita löytyy Bacallinkin uralta Bogie-töiden lisäksi: Kuinka miljonääri naidaan (How To Marry a Millionaire, 1953) Marilyn Monroen kanssa sekä Douglas Sirkin suurimpiin kuuluva Tuuleen kirjoitettu (Written on the Wind, 1956). Myöhempien vuosien kaunein työ on John Waynen koskettava jäähyväislänkkäri Revolverimies (The Shootist, 1976), jossa Bacall on vieläkin vasta viisikymppinen.

Ehkäpä suurimmat voitot tulivat silti teatterin puolelta, Broadwayltä, missä Bacall palkittiin kahdesti Tonylla. Oscar-hetki saapui eläkeiässä vuonna 1996 jostain Barbra Streisand -naurettavuudesta, missä ei Bacallin lisäksi muuta nähtävää ollutkaan. Bacall hävisi Juliette Binochelle. Kaikki järkyttyivät (Binochea myöten), koska syynä oli se, että Binoche on parempi näyttelijä...

Lauren Bacall oli Olivia de Havillandin ohella viimeisiä "oikeita Hollywood-tähtiä", ajalta jolloin näyttelijöillä oli vielä kasvot. Ajalta, jolloin elokuvat vielä olivat elämää suurempia.

Elegia naurulle: Robin Williams 1951-2014

Myöhään yöhön valvojat kerjäävät ikävyyksiä. Huonot uutiset saapuvat aina keskellä pimeyttä, kun lukee Neil Gaimanin Death-sarjiksia. Oma vika. Robin Williams on kuollut, vaikka hän on ollut kuolematon jo vuosikymmeniä. Se ei tunnu mahdolliselta, mutta maailma on täynnä virheitä.



Kukaan ei ruumiillistanut naurua viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana, "meidän aikanamme", kuten Robin Williams. Paitsi ehkä Jim Carrey, mutta todetkaamme vain kunnioittavasti, että Robin oli kaikista suurin. Hänen naurunsa oli erityistä. Robinin komiikkaa katsellessa ja kuunnellessa nauroi samaan aikaan useammalle kuin yhdelle asialle. Siinä sen erityisyys, hän surffasi naurettavuuksien laineilla aina kahdella laudalla samanaikaisesti: pop-kulttuuriviittaukset naittuivat merkillisesti yhteen jonkin ihmisyyttä koskevan syvällisen huomion kanssa tavalla, jota monet jäljittelivät, mutta mihin kukaan muu ei saanut aivan samaa sävyä.

1987, ensikosketus. Hyvää huomenta, Vietnam -elokuvan julisteet ja videokasettien kansilehdet herättävät jotenkin imelän mielikuvan laimennetusta, geneerisestä sotafarssista. Mutta pääosaa esittävä näyttelijä nykäisee ensi sekunnilla pään puoli metriä lähemmäs teeveetä: nyt on tapahtumassa jotain. Konekiväärin rytmillä sinkoavat letkautukset saavat pään pyörälle. Puoli sekuntia vitsin jälkeen siitä ei enää muista muuta kuin että se oli hauskinta mitä on koskaan kuullut, sillä seuraava vitsi tekee jo tuloaan. "Adrian Cronauerin" radiojuonnot ovat naurun räjähdyspanoksia huumorin miinakentällä komedian tykkien jylistessä. Menee vuosia ennen kuin tajuan, että leffassa näytteli myös Forest Whitaker. Leffan viimeisessä näytöksessä koomikko vie taajuudet aivan huomaamatta vakavammille korkeuksille, minkään todella muuttumatta. Näyttelijän paatoksen vilpittömyys elää syvällä ihon alla ja luo kontrastin alkupuolen keveydelle.

Sama dialektiikka toistuu tämän jälkeen elokuvasta toiseen. The Fisher Kingissä (1991) Williams tasapainoilee kahdella nuoralla esittäessään vaimonsa kuoleman järkyttämää hullua, jolla ei ääripäiden väliin mahdu mitään: elämä on surrealistinen, donquijotemainen fantasia, jonka alla kytee kuolemantoive. Jotenkin Williams saa uskomaan tähän hahmoon sekä maanisen elämänriemun että tuskaisen depression hetkillä. Kun huligaanit saapuvat bensakanistereineen ja tulitikkuineen viimeiseen kohtaamiseen, Williams vain kiittää kyyneleet silmissä...25 vuotta myöhemmin näyttelijä vaikuttaa riistäneen oman henkensä. Jos pystyy nauramaan elämälle niin hillittömästi, kuinka murskaavasti siitä voi myös ahdistua?

James Liptonin haastattelussa, joka on paitsi älykäs ja rehellinen, myös hauskimpia tapauksia, mitä koskaan on tallennettu, Williams vastaa kysymykseen "mitä muuta ammattia näyttelemisen lisäksi voisit harjoittaa": opettaminen. Suurimmassa mestariteoksessaan Kuolleiden runoilijoiden seura (1989), Williams luo opettajakuvan, josta tulee standardi, mihin kaikkia muita verrataan. Jos ikinä näyttelijä oli syntynyt tekemään jotain roolia, niin tässä - mutta Williamsilla oli kyky luoda sama vaikutelma oli rooli mikä tahansa. Tästä esimerkkinä monta luokkaa kevyempi teos Mrs. Doubtfire (1993), jota ei voi kuvitella ilman Williamsia. "Match maker, match maker, make me a match..." Nämä mainitut ovat kaikki aikakautta määrittäviä roolisuorituksia, joista keskusteltiin naurusta tikahtuen. Jumanji (1995) ja Bicentennial Man (1999) muistetaan melkein pelkästään Williamsista. Good Will Hunting (1997) päättää erään vaiheen näyttelijän uralla jonkinlaiseen summaavaan "best of" -suoritukseen. Sitä seuraa usein kireäksi jäävä yritys laajentaa repertuaaria trillerin ja kuolemanvakavan draaman puolelle.

Samaan aikaan kaikelle luomiselle pohjan antava stand up -ura jatkuu koomikon pysyessä voimiensa huipulla. Nauru palaa kirkkaalla liekillä. Robin Williamsin stand up -komiikka on vertaansa vailla olevalle tekniikalle rakentuvaa tajunnanvirtaa, valtava omaksumisen kyky, salamannopeita muuntautumisia ja rytminvaihdoksia, joiden kaltaisia tuskin enää nähdään. Niin paljon hauskaa yhdestä miehestä...

Aah, nekrologien kirjoittaminen imee. Paljon mukavampaa olisi voida kirjoittaa niiden sijasta kaikkitietäviä syntymäuutisia:

"21.7.1951 Chicago, Illinois, Yhdysvallat

Herra ja rouva Robert Williams ovat saaneet poikavauvan, jonka nimeksi annetaan Robin McLaurin. Onnelliset ja ylpeät vanhemmat kertovat Robinin olevan nerokas koomikko ja näyttelijä, joka tuo miljoonille ihmisille miljoonia nauruja ja samastumisen kokemuksia. He iloitsevat vastasyntyneen asemasta yhtenä sukupolvensa merkittävimmistä Hollywood-näyttelijöistä, jonka asema koomikoiden esikuvana on horjumaton..."

PS.

Scarlett & Luc-Y

Ranskalaisen ohjaajagurun Luc Bessonin 16. ohjaustyö Lucy on tieteelliseltä pohjaltaan naurettava ja uskomattoman lapsellinen. Tämän lisäksi se on vuoden paras toiminta- ja scifi-elokuva.



Lucyn idea perustuu rakastettuun myyttiin siitä, että aivomme käyttävät vain murto-osaa kapasiteetistaan. Teoria on L. Ron Hubbard -luokan pseudotiedettä, mutta sen kiehtovuus istuu sitkeässä. Bessonin mukaan jos ihmiset käyttävät tavallisesti 10 prosenttia "aivokapasiteetistaan", heistä tulee käytännössä jumalia tavoittaessaan täydet 100. Pöhkömmistäkin ideoista on tarinaa isketty. Ehkä. Besson leikittelee Lucyssa myös monilla muilla aiheilla: maailmojasyleilevästi hän kysyy heti alkuun, mitä Ihminen on elämällään tehnyt ja mitä hänen pitäisi sillä tehdä. Tämä johtaa melkein hellyttävän korniin lopetukseen.

Aivan sama. Sillä elokuvana Lucy vie katsojansa ajelulle niin kuin ei mikään muu pitkään aikaan. Premissi saa kenties ohimot tykyttämään, mutta toteutus maksaa potut pottuina korkojen kera.

Luc Besson on 55-vuotias, mutta Lucy on 30 vuotta nuoremman miehen työtä. Bessonin kerronta rullaa äärimmäisen tiukalla draivilla - koko elokuvasta saa etsimällä etsiä yhtä ainutta turhaa kuvaa. Eipä ihme, että leffalla on mittaa alle puolitoista tuntia. Ohjaaja-käsikirjoittajaa inspiroinut teoria saattaa rakentua väärille johtopäätöksille, mutta ne ovat innoittaneet tekijää suggeroiviin visioihin, jotka ajetaan kankaalle sellaisella raivolla, kiihkolla ja intohimolla, että älyllisen aineksen olemattomuuden jättää suosiolla omaan arvoonsa. Ja sitä paitsi, ei Lucyn pääteema ole tuulesta temmattu mielikuvitusleikki aivoihin muka sisäänrakennettujen lukkojen murtamisen vaikutuksista fysiikan lakeihin. Lucy käsittelee varsinaisesti valtasuhteiden ylösalaisin kääntymistä.



Lucy Miller on tavallinen nuori nainen, joka joutuu vasten tahtoaan eteläkorealaisen huumesyndikaatin muuliksi. Bessonin yksinkertainen tarina leikkii ajatuksella siitä, mitä tapahtuisi nokkimisjärjestyksen muuttuessa ketjun heikoimman saadessa deus ex machinamaisesti ylivertaiset aseet. Tästä voi vetää sen johtopäätöksen, että vallankäyttäjät (tässä tapauksessa järjestäytynyt rikollisuus) ovat pyramidin huipulla vain kunnes joku vahvempi saapuu. Valta, joka perustuu voimankäytölle, on aina kiikkerä vene.

Se on simppeli, banaali teesi, mutta Bessonin käsittelystä banaalius korkeintaan loistaa poissaolollaan. Lucya leimaa kerronnan innoittunut vapautuneisuus, joka tuo mieleen Danny Boylen elohopeamaisesti liikkuvan tyylin. Lucyn telekineettisten voimien kuvaamisessa Besson tekee eräänlaista lo-fi-Matrixia - yhtään tehoissa häviämättä. Joskin nykyaikainen digitekniikka tekee kuvasta ehkä asteen turhan kirkkaan. Toimintakohtauksissa on synnynnäisen elokuvantekijän otetta. Pariisissa Besson orkestroi vakuuttavan kaahausjakson, jossa on oma twistinsä. Mutta Besson ymmärtää myös toimintaohjaajilta liian usein hukkaan joutuvan säännön: kerronnan dynaamisuuden ei pidä antaa laskea toimintajaksojen välissäkään. Alkukohtaus sopisi tästä oppimateriaaliksi. Besson leikkaa keskelle miehen ja naisen välistä kinaa, jossa elää vahva jännite heti alkuun.

Merkillepantavaa on myös elokuvan sarjakuvamaisuus, joka on taatusti harkittua: Bessonhan sovitti esimerkiksi Adele Blanc-Secin uskomattomissa seikkailuissa (2010) sarjakuvaa kankaalle. Tulos oli sivumennen sanottuna ohjaajan uran pohjanoteeraus.

Jos Bessonia pitää yksinkertaisesti toimintaohjaajana, erottuu hän useimmista vertaisistaan erinomaisena näyttelijöiden ohjaajana. Lucyssakin sivuhenkilöt ovat saamaansa rajalliseen tilaan ja aikaan nähden mieliinpainuvia ja maukkaita. Esimerkiksi brittiläinen kulttikoomikko Julian Rhind-Tutt (Black Books, Green Wing, Notting Hill) tekee verrattoman yhden kohtauksen vierailun syndikaatin "PR-miehenä". Tiedemiestä esittävä Morgan Freeman tuo rooliinsa tuttuakin tutummat maneerinsa, mutta asteen verran keskimääräistä rennommin. Todella inspiroitunut roolitus on eteläkorealainen mestari Choi Min-sik  (Oldboy) pääpahiksena. Rooli on epäkiitollinen yksiulotteisuudessaan, mutta virtuoosi tuo siihen huisia läsnäoloa ja intensiteettiä.



Nimiroolin oli alunperin tarkoitus mennä Angelina Jolielle. Sen sijaan rooli päätyi kymmenen vuotta nuoremmalle Scarlett Johanssonille eikä elokuva olisi voinut kokea suurempaa onnenpotkua. Johansson on ensimmäisen näytöksen aikana järkyttävän hyvä. Rytmitys, herkkyys, äärimmäisten tunteiden autenttisuus - Johansson kantaa elokuvaa vastaansanomattomasti. Vielä elokuvan jälkipuoliskollakin, jossa hänen hahmonsa on kirjoitettu emotionaalisesti passiivisemmaksi, Johansson on suggeroiva.

Luc Besson aloitti 80-luvulla ranskalaisen uuden sukupolven säkenöivimpänä ihmelapsena, jonka uran huippu osui rajuun mestariteokseen Léon (1994), mistä hänet seppelöidään Natalie Portmanin löytäjänä. Suurisuuntaisen Viides elementti -scifi-seikkailun jälkeen Besson muutti suuntaansa ja ryhtyi uskomattomaksi yhden miehen viihdekoneeksi käsikirjoittaen ja tuottaen liukuhihnalta hattarankeveitä kassahittejä (mm. "T"-elokuvasarjat Taxi, Taken ja Transporter), samalla vetäytyen ohjaajana takaviistoon. Hän ei ohjannut kuuteen vuoteen - Bessonin myöhempää uraa ovat leimanneet omituisen väkinäiset Arthur-puolianimaatiot. Viime vuosina Besson on palannut perinteiseen näytelmäelokuvaan, mutta tulokset ovat jättäneet toivomisen varaa. Lucy saattaa olla kevyt ja hölmö kuin mikä, mutta ohjaustyönä se on Bessonin paras sitten Angel-A:n (2005). Eikä Besson-elokuva olisi tietenkään Besson-elokuva, jos kuvaajana ei olisi mestarillinen Thierry Arbogast ja säveltäjänä Eric Serra; etenkin jälkimmäinen tekee yhden parhaista töistään.

Lucysta tuli viikossa Luc Bessonin suurin kassamenestys USA:ssa.

MimiBo cafe esittää: ValoKino 2014!

Ja Kahvila Valon tuhkista nousee...MimiBo cafe! Uusien omistajien vetämä kahvila jatkaa Monroen kanssa siitä, mihin Kahvila Valon kanssa jäimme vuosi sitten: ValoKino palaa!



Monroe teki Valon kanssa useana vuonna suloista eloku(vall)ista yhteistyötä, joka on jättänyt kerhon historiaan tukuttain ihania muistoja. Nyt isännöimme ValoKinoa MimiBo cafen kanssa samalla sisäpihaterassilla kuin aina ennenkin - ja saavumme jälleen 16-millisen filmin kera. Se on suurta. Mutta suurempaa vielä on, että kaikki ValoKino-näytökset ovat ilmaisia!

Tänäkin vuonna ValoKino tapahtuu (säävarauksella, kuten muistanette) elokuun kolmena ensimmäisenä torstaina kello 22.00. Nähtävillä on tälläkin kertaa aarteita neuvostoelokuvan arkistoista mestareiksi tunnustetuilta tekijöiltä. Ehkä ValoKinon historian huikein kattaus näyttää ohjelmistossa tältä:

7.8. Grigori Tšuhrai: Vain neljä päivää (Ballada o soldate, 1959, *88 min.)
14.8. Mihail Kalatozov: Älä odota kirjettä (Neotpravlennoje pismo, 1960, *97 min.)
21.8. Andrei Tarkovski: Ei paluuta (Ivanovo detstvo, 1962, *97 min.)
* plus kelanvaihtotauko

Yllämainituista Grigori Tšuhrai (1921-2001) on ehkä nykyään vähiten tunnettu, mutta hänen nyt nähtävillä oleva pääteoksensa ylsi johonkin, mihin hänen aikalaismaanmiehensä eivät: sille suotiin Oscar-ehdokkuus parhaan alkuperäiskäsikirjoituksen sarjassa. Kyseessä on todellinen saavutus ottaen huomioon, että elettiin kylmän sodan kuumimpia aikoja: puoli vuotta ko. Oscar-gaalan jälkeen maailmanrauhan korttitalo oli luhistumassa USA:n ja NL:n välisen ns. Kuuban kriisin kourissa. Nythän jonkin "parhaan ulkomaalaisen elokuvan" ehdokkuuden saamisessa ei olisi ollut mitään niin tavatonta, koska kyseinen sarja on aina saanut osakseen yliolkaista kohtelua - mutta käsikirjoituksista äänestävät Akatemian kirjoittajajäsenet, siis jonkinlainen "älykkösiipi", joka tietää keskimääräistä paremmin, mitä on tekemässä.



"Sotilaan balladin" näennäisen yksinkertainen, pasifistinen perusvakaumus onkin varmasti jo käsikirjoitustasolla (à la Tšuhrai & Valentin Ezhov) tehnyt suuren vaikutuksen. Suuri Isänmaallinen Sota on neuvostoelokuvan, ja -taiteen yleensäkin, perusaiheita, ja Tšuhrain teos kuuluu tässä joukossa aivan kärkijoukkoon. Erityisen vaikuttavan siitä tekee se, että se liikkuu poissa taistelutantereilta kuvatessaan lomille päässeen solttupojan matkaa kauas kotipuoleen. Tämän matkan kautta ohjaaja näyttää lämpimästi ja viisaasti kotirintaman todellisuuden: Vain neljä päivää on sekä suurta kansanelokuvaa että hienoa taide-elokuvaa. Yhdellä luennan tasolla kyse on myös Odysseus-myytin variaatiosta, missä katsojan sydän alkaa pamppailla päähenkilön mukana toivoen hänen matkansa etenevän ripeästi niin, että hän ehtisi viettää mahdollisimman paljon aikaa perheensä luona - kukaties viimeistä kertaa... Aivan yhtä tärkeiksi muodostuvat sotilaan matkallaan kohtaamat ihmiset, sydämeenkäyvästi kuvatut.



Erinomaisen kontrastin tarjoaa Mihail Kalatozovin (1903-73) Älä odota kirjettä, jossa ei taatusti ole ainakaan visuaalisesti mitään edes näennäisesti yksinkertaista. Kalatozov on koko elokuvahistorian hurjimpia visuaalisia hurjastelijoita ja tämän johdosta moniaalla jumaloitu. Älä odota kirjettä valmistui Kalatozovin kuuluisimman ja palvotuimman teoksen, Kultaisen Palmun voittaneen Kurjet lentävät -mestariteoksen jälkeen. Naispääosassa on jälleen huikea Tatjana Samoilova, miespääosassa toinen legenda, Innokenti Smoktunovski, ja kameraa käyttelee itseoikeutetusti Kalatozovin tärkein yhteistyökumppani, Sergei Urusevski, nero ja taatusti kiltansa top 5 -jäsen maailmassa koskaan. Tarinassa neljän geologin kopla etsii jalokiviä Siperiassa. Keskeiseksi dramaattiseksi jännitteeksi nousee ihmisen taistelu luonnonvoimia vastaan.



ValoKinon neuvostotrilogia päättyy Andrei Tarkovskin (1932-86) esikoispitkään. Sen myötä sekä jatketaan äärimmäisen esteettisen vaikuttavuuden tiellä että palataan toiseen maailmansotaan. Tällä kertaa näkökulma on lapsen: alkukieltä tarkemmin peilaava Ivanin lapsuus olisi nimenä parempi kuin dramaattinen Ei paluuta. Tarkovski aloitti tästä turhan hankalaksi osoittautuneen taipaleensa kohti alansa huippua, jonne monet eivät ole valmiita ketään muuta rinnalle nostamaankaan. Ja Tarkovski ylsi tähän asemaan vain seitsemällä elokuvalla. Jokainen näistä on kuitenkin vastaansanomaton pala elokuvan kehitystä yhä sofistikoituneemmaksi taidemuodoksi. Tarkovski oli elokuvan hellittämättömimpiä ja kompromissittomimpia totuuden etsijöitä. Hän sukelsi syvissä vesissä, minkä vuoksi monet hänen elokuvansa saattavat vaikuttaa alkuun vaikeasti vastaanotettavilta tarinoinnin tasolla. Tarkovskin elokuvat kelpaavat kuitenkin hyvin puhtaaksi esteettiseksi nautinnoksikin. Kiintoisaa on silti, että nimenomaan "kansan syvät rivit" ottivat Tarkovskin omakseen ja auttoivat häntä rikkomaan kassaennätyksiä Neuvostoliitossa, missä Puolue ei suostunut markkinoimaan ohjaajan "epäilyttävän individualistisia" töitä millään lailla. "Ivanin lapsuus" on elokuvahistorian syvimpiä sukelluksia sodan vaikutuksista paitsi kaikkeen konkreettiseen myös ihmisen psyykeen. Heikoimmat kärsivät aina ensimmäisinä ja eniten.

Näissä iloisissa tunnelmissa toivotammekin teidät nauttimaan kanssamme leppeistä elokuun öistä taivasalla juotavan ja syötävän kera, alkaen Tapahtumien Yönä tulevana torstaina!