Joen tarina: Nymph()maniac

VASTUUVAPAUSLAUSEKE

Trailereiden ja mainosten jälkeen, ennen Lars von Trierin ohjaaman ja käsikirjoittaman Nymfomaanin (Nymph()maniac, 2013) alkua kankaalle rävähtää englanninkielinen vastuuvapauslauseke (disclaimer) kuin alleviivaamaan von Trierin töiden omalakisuutta elokuvamaailmassa. Lyhyt teksti ilmoittaa, että nähtävä nelituntinen versio on lyhennelty ja sensuroitu leikkaus, tehty auteurin luvalla, mutta ilman häntä. Elokuvan jälkeen ihmettelee, mitä alkuperäissuunnitelmasta on oikein jätetty pois? Tarina kestää neljä tuntia eikä siinä kierrellä eksplisiittisen aineiston reunamilla.

Von Trierille kumartaakseni jätän oman vastuuvapauslausekkeeni koskien Nymfomaani-elokuvan arvostelua:

Alla seuraava arvostelu ei sisällä tarkoituksellista juonen selostusta tai sen käänteiden paljastuksia; kuitenkin sen jälkimmäisessä osassa, otsikoitu "LEIKIN LOPPU", käsitellään välttämättömyydestä Nymfomaanin lopetusta ilman, että mitään suoraan kerrotaan, mutta niin, että lopetuksen sisällöstä voi päätellä yhtä sun toista.

JOEN TARINA, OSAT 1 & 2



On elokuvantekijöitä, jotka kertovat tarinoita ja luovat sitä kautta joko onnistuneita tai epäonnistuneita, mutta yleispäteviä kuvia maailmasta ja Ihmisestä, joka sitä asuttaa. He ovat enemmistö. Heidän lisäkseen on elokuvantekijöitä, jotka kertovat tarinoita kertoakseen itsestään ja omasta suhteestaan maailmaan. He ovat harvalukuiset, ja heidän elokuviaan värittävät tavallisesti hämmennys maailman kaaoksen äärellä sekä sen aiheuttama ahdistus. Parhaat näistä jälkimmäisistä elokuvantekijöistä kuuluvat maailman kiinnostavimpiin. Ja tanskalainen Lars von Trier kuuluu tämän pienen ja valitun joukon parhaisiin.

57-vuotiaan von Trierin elokuvista ei käy puhuminen ilman, että puhuu von Trieristä itsestään. Alusta lähtien omaperäinen auteur on äärimmäisen älykäs ja lahjakas mies, jonka elokuvat ja henkilöhistoria herättävät kysymyksen, olisiko hän ilman elokuvallisia lahjojaan viettänyt koko aikuiselämänsä laitoshoidossa. Luottotuottaja Peter Aalbæk Jensen on pukenut von Trierin paradoksin selkeimpään asuun: von Trier on hullu, joka terästyy tasapainoisimmilleen elokuvia tehdessään. Kuinka monen mielenterveysongelmaisen kohdalla tällainen onnellinen kauhun tasapaino toteutuu? Kun von Trier keskittää laajat henkiset voimavaransa ja asettaa ne elokuvan palvelukseen, syntyy voimakkaita ja kirkkaan selkeitä taideteoksia. Nymfomaani on jälleen yksi niistä.

Nymfomaani osoittaa jälleen kerran, että von Trier ei ole se provokaattori, jollaisena hänet yleisesti nähdään - ja jollaisena hän kenties mielellään näyttäytyykin. Von Trier ei pelleile elokuviensa kanssa; jos edellisen kappaleen arvailu pitää paikkansa, ovat elokuvat liian tärkeä osa häntä itseään, että hänellä olisi varaa leikitellä niiden kanssa. Niinpä meillä on Nymfomaanissa jopa häkellyttävän tyyni, vakava ja tasapainoinen elokuva, kun ottaa huomioon aiheen.

Toki Nymfomaani pitää sisällään tavallista levitykseen tulevaa elokuvaa suorasukaisempia kuvia ja raflaavia teemoja, mutta ohjaajan käsittely on läpeensä kypsää ja intellektuellia. Käsikirjoitus rakentuu tietoisesti kuin vanhanaikainen kertomusromaani, jossa päähenkilö kertaa elämänsä vaiheet sattumalta tielle osuneelle kuulijalle. Nymfomaani poikkeaa kaikista von Trierin aiemmista elokuvista ollen muodoltaan tietoisen perinteinen. Tämä korostuu entisestään Joen (nymfomaanin) ja Seligmanin (kuuntelijan) erittäin kirjallisessa vuoropuhelussa, joka on tuttua ennen kaikkea Dogvillesta ja sen jatko-osasta Manderleysta. Näiden mallin mukaista on myös elokuvan tarinan jakaminen kahdeksaan lukuun. Eikä maailmasta löydy kuin kourallinen elokuvaskenaristeja, jotka kykenevät laatimaan näin taidokkaan ja kieliasultaan kauniin käsikirjoituksen.

Joen vahingoittuneena löytänyt Seligman kuuntelee naisen pitkän tarinan asunnossaan tehden sokratesmaisia huomautuksia; asetelmasta alkaa nopeasti muistuttaa psykologin ja potilaan välistä keskustelua. Nämä kaksi hahmoa edustavat myös ääripäitä: Joe on seksuaalisesti yliaktiivinen, kun Seligman pitää itseään aseksuaalina. Von Trier käynee tässä klassiseen tapaan dialogia itsensä kanssa. Kokonaiskuvassa on kyse ihmisestä omien pakkomielteidensä ja pelkojensa vankina, mitä ikinä ne kullakin ovatkaan. Sekä pelosta. Ehkä voimakkaimpana ihmistä määräävänä voimana seksuaalisuuteen liittyy valtava määrä pelkoa. Nymfomaani kertoo näistä peloista vapautumisen ja itsensä hyväksymisen tarinan - tai ainakin yrityksestä siihen suuntaan.



Nymfomaanin vuosikymmeniä kattava kertomus muotoutuu myös jälleen yhdeksi vontrieriläiseksi pohdinnaksi naisen asemasta miehen katseen ja halujen hallitsemassa yhteiskunnassa. Von Trier on viimeistään Breaking the Wavesista lähtien ollut elokuvan huomattavimpia ja kiistellyimpiä feministejä, ja Nymfomaani on kenties se lopullinen synteesi. Siinä hän puhuu jatkuvasti naisen itsemääräämisoikeudesta ilman häpeää muiden edessä. Vontrieriläinen feminismi ei ole kuitenkaan pullamössöä ja myötäkarvaan silittelyä, vaan vastuunkantoon vaativaa. Joe ei tee aina helppoja ja kivoja valintoja eikä maanikkona joka hetki täysin kontrolloi ratkaisujaan, mutta hän yrittää kohdata seuraukset.

Ehkä Nymfomaanista on löydettävissä muitakin yhteenvedon merkkejä. Ainakin von Trier viittaa harkitusti aiempaan tuotantoonsa. Alun pitkä kuvaton "alkusoitto" muistuttaa Dancer in the Darkin alkuperäistä leikkausta, ja myöhemmin ohjaaja varioi Anti-Christin kuuluisaa alkujaksoa.

Vakavuudestaan ja suhteellisesta ironiattomuudestaan huolimatta Nymfomaani myös viihdyttää, sillä se on eloisa, äkkiväärän nokkela ja luottavaisen hauska elokuva. Muutoin hyvin intiimillä alueella liikkuva Nymfomaani varmaan kääntyisikin ahdistavaksi ja kiusalliseksi. Mutta von Trier löytää luovia ratkaisuja. Esimerkiksi viettelyn mekaniikka rinnastetaan huikealla tavalla perhokalastukseen (jonka äärikeino on "suomalainen ase"!) ja multisuhteet muistuttavat Bachin polyfoniaa. Nymfomaanissa kuullaan myös nerokas teoria sormenkynsien leikkaamisesta.

Periaatteessa tämä on upeaa elokuvaa, joka pitää kiinni katsojasta kaikki neljä tuntia. (Kahtena osana maahantuotava elokuva pitää katsoa peräkkäisissä näytöksissä, sillä toisin kuin esimerkiksi Kill Billissä, Nymfomaanin kahtia jakaminen on tehty täysin keinotekoisesti, ilman minkäänlaista "cliffhangeria".) Nymfomaani on monessa mielessä jopa parasta, mitä von Trieriltä on nähty, mikä on paljon sanottu. Upeaa elokuvaa siis "periaatteessa", sillä sitä vahingoittaa se tuttu sarvipää: digitaalisuus. Digitaalinen elokuvaprosessi sopii huonosti tämänkaltaiseen kamarielokuvaan, jossa ollaan suureksi osaksi sisätiloissa, samoissa huoneissa. Pahimmillaan digi saa laajakuvan näyttämään tv-näytelmältä, mikä on rikos visuaalisesti orientoitunutta elokuvantekijää ja -tekoa kohtaan.

()





Lars von Trierin kuvillakertojan kyvyt, digitaalisuuden laadusta riippumatta, ovat se tekijä, mikä pelastaa Nymfomaanin katselukelpoiseksi. Von Trierhän on tässä elokuvantekijöiden vanhan pulman äärellä: kuinka kuvata seksiä niin, että tasapaino rehellisyyden ja pornografian välillä löytyy? Nymfomaani suoriutuu haasteesta. Se muistuttaa kenties Catherine Breillat'n töitä, mutta von Trier on elokuvantekijänä ranskalaista kollegaansa valovuosia edellä. Olennaista on juuri oikea etäisyys kuvauskohteesta: ei niin kaukana, että sanoma puuroutuu, ei liian lähellä, jotta voyeurismi vältetään. Eikä Nymfomaanissa yllättäen ole alastomuutta ylenpalttisesti, ei näin pitkäksi elokuvaksi. Eksplisiittistä seksiä on vain nimeksi. Kenties vain muutamia kymmeniä sekunteja, vaikka vaikutelma on moninkertainen. Ei voi liikaa korostaa, että Nymfomaanissa on kyse kahdesta ihmisestä puhumassa toisilleen, käyttämässä sanojaan.

Etenkin ensimmäisessä osassa seksin vähyys pistää silmään. Toisessa osassa sitä on selvästi runsaammin, ja se liikkuu myös epämukavuusalueen sisällä: rajuimmassa jaksossa Joe kertoo kokemuksistaan sadomasokismista eikä von Trierin silmä värähdä. Hän säilyttää silti tässäkin malttinsa ja pitää kiinni koko elokuvaa leimaavasta hillitystä sävystä, joka sallii hänen menevän varsin pitkällekin ilman, että sietokyky ylittyy. Nymfomaanin lopputeksteistä löytyy huomautus, että näyttelijöitä ei käytetty eksplisiittisissä seksikohtauksissa. Kaikki on tehty trikeillä ja kuvamanipulaatiolla, joissa stunt-näyttelijöiden vartalot on liitetty näyttelijöiden kehoihin. Temppu on tehty niin äärimmäisellä huolella, että saumoja on käytännössä mahdotonta löytää. Taiturimainen ohjaaja käyttää myös runsaasti hienostuneita kerronnallisia keinoja, joilla hän harhauttaa katsojan luulemaan näkevänsä enemmän kuin mitä kuvassa on ja pehmentämään sitä, mitä kuvassa todella on. Keinovalikoimaan kuuluvat esimerkiksi kuiva huumori, kuvarajaus, leikkaus ja kuvaan lisätty teksti.



Vaan täytyy ihmetellä ääneen Charlotte Gainsbourgia, ranskalaista näyttelijä-laulajaa, jonka pelottomuus ei näköjään tunne mitään rajoja. Joen roolissa hän asettaa itsensä äärimmäisen alttiiksi, mutta säilyttää ammatillisuutensa. Sama koskee Joeta nuorempana esittävää ensikertalaista (!) Stacy Martinia. Eipä ensimmäistä valkokangasrooliaan tekevälle paljon hurjempaa roolia enää löydä. Näyttelijät löytävät von Trierin kameran edessä muutenkin ennennäkemättömiä tasoja. Uma Thurman tekee omassa kohtauksessaan loukatun vaimon muotokuvan tavalla, joka muuttaa itse kunkin käsityksiä tähden taitojen rajoista. Shia LaBeouf kykenee moniulotteisuuteen Joen elämän rakkautena. Eikä Joen isää esittävä Christian Slater ole ollut näin hyvä sitten True Romancen, jos sittenkään. Tunnepaletiltaan "cooliin" Nymfomaaniin tuo harkitun poikkeuksen Slaterin sairasvuodekohtaus, joka tihkuu myötätuntoa. No, tihkuu siinä muutakin, mutta ei siitä sen enempää nyt.

Silti, von Trierin ankkuri ei ole yksikään edellämainituista, vaan hän on suurenmoinen ruotsalaisnäyttelijä Stellan Skarsgård. Seligman pitää itsekin itseään tylsänä kirjatoukkana, mutta Skarsgårdin hienovireinen, syvää ymmärrystä huokuva työskentely paljastaakin kiinnostavan ja monisyisen ihmisen.



LOPUN LEIKKI

Se, että von Trier lopussa pettää katsojan luottamuksen Seligmaniin ja Skarsgårdiin, on virhe, jota on vaikea antaa anteeksi tässä melkein mestariteoksessa. Nymfomaanin lopetuksen puolesta voi puhua paljon, sillä se on täysin johdonmukainen - siinä tietenkin myös sen vika, sillä se on näin ollen ennalta arvattava, "vontriermäinen" ja kyyninen. On vaikea olla kuvittelematta, että työryhmä on käynyt loppuratkaisusta väittelyitä, joissa von Trier on valitettavasti pitänyt oman päänsä. Lisäksi Gainsbourgin esittämä loppubiisi sortuu ulkokohtaiseen vitsailuun ja saa ajattelemaan von Trierin valinneen Gainsbourgin hahmon nimen vain tämän vitsin vuoksi.

Vielä Breaking the Wavesissa von Trier jaksoi uskoa ihmisen mahdollisuuksiin, nyt sitä uskoa ei enää riitä. Mistä voi löytyä hedelmällinen tie eteenpäin näistä lähtökohdista?