Harvasta elokuvasta voidaan sanoa, että sen jännittävin jakso ovat alkutekstit, mutta R. W. Fassbinderin Kolmannen sukupolven (Die dritte Generation, 1979) kohdalla tällainen väite on täysin mahdollinen. Pilvenpiirtäjän ikkunasta yli Berliinin kuvatun otoksen päälle sykkivät vihreät krediitit suggeroivasti sydämenlyöntien tahdissa. Dramaattista tehoa vain lisäävät runsaat tekstikommentit, joissa muun muassa lainataan liittokansleri Helmut Schmidtiä. Vaikutelmasta tulee hakemattakin mieleen Lars von Trier: kuten Trier myöhemmin, Fassbinderkin jakaa teoksensä lukuihin. Niiden otsikot ovat peräisin yleisten miestenhuoneiden seinistä ja sisältävät rasismia, misogyniaa ja muita ihmisluonnolle tyypillisiä viehättävyyksiä.
Tämän kiehtovan alkusoiton jälkeen seuranneesta elokuvasta en ymmärtänyt mitään. Kannattaako siitä silloin puhuakaan? No, jäähän jäljelle edes jonkinlainen kokemus elokuvasta. Epäharmonisessa (tai sekavassa) rakenteessa on kokeilua godardilaiseen suuntaan. Jää todettavaksi, etten tajunnut eri henkilöiden välisiä suhteita lainkaan, vaan ymmärsin ne vasta jälkeenpäin juoniselostuksen tavailtuani; niiden mukaan peruslähtökohta oli se, että liikemiesmoguli rahoittaa länsisaksalaisia terroristeja tietokoneidensa myynnin lisäämiseksi. Kuinka olisin voinut ymmärtää mistään mitään, kun en tajunnut tätä perusseikkaa? Mutta oliko vika minussa vai Fassbinderissä?
Ehkäpä jossain välissämme, sillä elokuvan muotoon sisältyi aineksia, jotka sopivat kehnosti mielenlaadulleni. Häiritsevin näistä oli äärimmäisen disorientoiva ääniraita, jossa Fassbinder kokeili eräänlaista variaatiota altmanilaisesta polyfoniasta, missä päällekkäin puhuvien henkilöiden taustalla lähes katkeamattomana äänimattona soljui radion, television ja klassisen musiikin kakofonia. Tarkoitus oli tietysti selvä, alleviivata näiden kolmannen sukupolven kapinallisten epäkypsyyttä ja arvomaailmallista tyhjyyttä mediamelun kolonialisoimassa todellisuudessa, mutta toteutuksen kömpelyys vesittää Fassbinderin idean. Erittäin kömpelö dialogin jälkiäänitys yhdistettynä paljon Altmania kehnompaan äänimiksaukseen tekivät katsomisesta ennen muuta rasittavaa. Loppujen lopuksi elokuvan päättyminen osoittautui huojennukseksi.
Tämä on sääli, sillä Kolmannessa sukupolvessa on eri toten älyllisellä tasolla ansioita aikalaiskommentaarina saksalaisen terrorismin turhauttavaan järjettömyyteen. Fassbinderin itsensä kuvaama tarkoituksellisen lattea kuvamaailma on naturalistisuudessaan ja varmakätisyydessään miellyttävä. Ja onhan elokuvassa viimeisen sanan saava Eddie Constantinekin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti