Anguish sähköisti Dromeweenauksen

Eilinen Halloween-ilta Niagarassa vahvisti ennakkokäsitystä, että tämänsyksyinen kolmiosainen Cinemadrome näyttää festivaalin olevan vahvimmillaan. Tunnelmat tapahtumakokonaisuuden ensimmäisen kahden ja puolen elokuvan aikana liikkuivat pääosin vahvojen perustunteiden äärellä.

Bigas Luna: Angustia (Anguish/Ahdistus, 1987)

Tässä on elokuva, joka ensinnäkin on sitä parempi, mitä vähemmän siitä etukäteen tietää, ja joka siksi toisekseen aivan erityisen kipeästi vaatisi elokuvateatterin katsomispaikakseen. Sen vuoksi niitä, jotka eivät ole teosta nähneet, kehotetaan lukemaan alla seuraavasta vain "lyhyt arvio" ja jättämään pidempi pohdinta väliin. Siispä:

Lyhyt arvio: Upea elokuva.

Pitkä arvio: Anguish, joka sijoittuu valtaosin elokuvateatteriympäristöön, käsittelee niitä tunnesalamoita, joita elokuva parhaimmillaan kykenee herättelemään ihmisessä. Pikkunokkelasta lähtökohdasta kasvaa poikkeuksellisen älykäs ja syvästi inspiroitunut tutkimusmatka niihin vastaanottotapoihin, joita elokuvan kokeminen eri ihmisissä nostattaa.

Ensimmäisen kelan ajan Bigas Luna pitää valttikorttinsa tarkkaan piilossa. Seuraamme bisarria kauhutarinaa keski-ikäisestä optikosta, jolla on aivan hivenen tärähtänyt äitisuhde: mammanpoika pitää emoonsa telepaattista yhteyttä ja kuljeskelee tämän opastamana kartuttamassa silmämunakokoelmaansa ei-niin-vapaaehtoisilta luovuttajilta. Tämä on erinomaisen viihdyttävää kaikessa c-elokuvamaisessa outoudessaan.

Toisen kelan pyörähtäessä liikkeelle Luna tekee yhtäkkisen voimasiirtonsa ja siirtää tapahtumien keskiön elokuvateatteriin, jossa muiden muassa kaksi teinityttöä katselee murhaoptikon seikkailuja Anul Sagibin ohjaamassa The Mommy -pätkässä, missä silmätohtori on etsiytynyt saalistamaan elokuvateatteriin. Lunan ohjaus giallolta kovasti maistuvan kauhuilun aikana on ollut niin vahvaa, että siirtymä toiselle kerronnan tasolle tulee aitona järkytyksenä. Luna ei kuitenkaan tee metaelokuvaa vitsin vuoksi. Anguishia ei voi tutkailla muuna kuin kokonaisuutena vasta sen alusta loppuun nähtyään ja sisäistettyään.

The Mommya katsoo siis kaksi nuorta naista. Toinen heistä on popkorneineen aivan elementissään, mutta hänen ystävättärensä ei kestä valkokankaan kauheuksia ja rukoilee bestistään jättämään kanssaan leffan kesken. Lunan katse (ilman muuta elokuvassa, jonka keskushenkilö on silmälääkäri, keskeinen motiivi on katse) kääntyy näin kohti yleisöä, jonka ääripäät hän hahmottelee tytöissä. Mutta seuraa enemmän, Lunan varsinainen aihe. The Mommyn yleisön joukossa on nimittäin häiriintynyt, kovasti Dylan Bakerin näköinen yksilö, jolla todellisuuden ja fiktion tasot eivät enää pysy hallussa. Tämä mielipuoli kuvittelee valkokankaan Äidin puhuvan hänelle. Ja koska valkokankaalla tapahtuu surmia, täytyy niin tapahtua "todellisuudessakin". Elokuvien kauhu siirtyy tosimaailmaan.

Elokuvia elokuvien sisällä on tehty ennen Anguishia ja jälkeenkin, mutta tässä joukossa Lunan merkkiteos seisoo omassa luokassaan. On selvää, että hän loi neljännesvuosisata sitten kulttielokuvan, jota ei vieläkään ole kunnolla löydetty. Kuitenkin Anguish on ajankohtaisempi ja puhuttelevampi nyt, Auroran joukkomurhan jälkeisessä maailmassa, kuin koskaan. Ehkä teosta ei ole aiemmin kyetty näkemään yhtä "todellisena". Tänään se tuntuu veitsenterävältä kommentilta elokuvien vaikutuksesta terveisiin ja epäterveisiin mieliin. Luna tekee kuvitteellisen The Mommy -giallon Dario Argenton ja Lucio Fulcin hengessä asettaen näiden teokset kyseenalaiseksi ilman edes ohimenevää tuntua moralisoinnista. Todella vaikuttavan Anguishista tekee sen toteutus; Luna osoittautuu paljon giallo-maestroja etevämmäksi. Käsittämättömän upeana scope-kopiona Niagarassa nähty Anguish on erinomaisesti kuvattu, loistavasti leikattu kokonaisteos, jonka huonoimmat näyttelijäsuoritukset pyyhkivät pöytää parhailla mitä Argenton teoksissa on nähty. Mikä ei toki paljon vaadi. Mutta poikaa ja äitiä esittävät Michael Lerner ja Zelda Rubinstein ovat taitavia luonnenäyttelijöitä, joille Luna on antanut tilaa ja aikaa tehdä kymmenissä halpiskauhuiluissa nähdyt psykopaattikummajaiset kunnolla. Tämä tekee elokuvasta eksponentiaalisesti vahvemman, vaikka Luna ei tingi goresta.

Luna manipuloi katsojaansa harkitusti. Hän herättää yleisössä kiihottuneisuutta, huvittuneisuutta, empatiaa ja tietysti aitoa ahdistusta. Viimeksi mainitun saavuttamiseksi ohjaaja menee tarpeellisen pitkälle. The Mommyssa (joka on, muistutettakoon, "epäelokuva") on järjettömän pitkä ja raastava sekoilukohtaus, jossa äiti hypnotisoi poikaansa ja kangas täyttyy spiraaleista ja ääniraita tolkuttomasta naurusta, joilla on esikuvansa roskaelokuvan perinnössä. Kohtaus on samaan aikaan ahdistava ja tietoinen niistä keinoista, joilla elokuvantekijä voi katsojaa ärsyttää. Jos näkemänsä ymmärtää oikein, käsittää miksi herkempi tytöistä on raunioina teatterin plyysipenkeillä.

Jess Francon elokuvista on joku tokaissut, että ne ovat huonoja elokuvia, joiden takana on erittäin älykäs mies. Luna osoittaa, että hyviäkin elokuvia voivat tehdä erittäin älykkäät. Tarkkuus, jolla Luna erittelee elokuvateatterissa tapahtuvan tragedian syyt ja seuraukset, hyytää luuytimiä lähes profetiallisessa luonteessaan.

George McGovan: Sammakot (Frogs, 1972)

Aivan toisista syistä viihdyttävä Sammakot alkaa nätillä jaksolla, jossa Sam Elliottin (The Big Lebowski) esittämä valokuvaaja tallentaa näkemäänsä roskaamista Yhdysvaltain etelävaltioiden tyypillisessä rämeikkömaastossa. Hetken tappajaSAMMAKOISTA kertova elokuva antaa odottaa jotain luultua enemmän. Se hetki jää lyhyeksi.

Sammakot on yksi tahattoman huumorin huikeimmista kukkasista, mitä elokuvassa on nähty. Koska hillittömän epäpätevyyden edessä naurussa riittää, on surkuttelu turhaa, mutta voidaan esittää, että Sammakoiden aineksissa olisi riittänyt "parempaankin". Hitchcockin Lintuja ilmeisimpänä esikuvanaan pitänyt räpellys on aivan ilmeisesti lähtenyt ympäristönsuojelun asialle enemmän tai vähemmän tosissaan. Se, että vahva sanoma on tukahtunut toivottoman ohjauksen ja lapsentasoisen käsikirjoituksen alle, on tosiaan vähän sääli. Hukattu tilaisuus. No, joka tapauksessa.

Sammakoissa on montakin vihjettä siihen suuntaan, että sen ohjaaja ei pelaa herrasliigassa ja tykkää enemmän Barbra Streisandista kuin John Waynesta. Henkilögallerian miehet ovat selvästi monisyisempiä (tekijöiden kykyjen rajoissa) kuin naiset: he ovat heikkoja ja yksi heistä selvästi naismainen. Poikkeuksena on sankarillinen Sam Elliott, jonka komeudesta ohjaaja ottaa kaiken irti, kohokohtana hysteriaa yleisössä aiheuttaneet liian tiukat farkut, joissa Elliott ei ollut kaukanakaan Tom of Finlandin näyistä. Vastaavasti naiset eivät olleet, sikäli kuin asiaa pysyi arvioimaan, saaneet juuri lainkaan ohjaajan huomiota. Ottaen huomioon elokuvan yleisen surkuhupaisuuden, Elliott ja etenkin vanha legenda Ray Milland kykenivät kunniallisiin suorituksiin.

Milland esittää pyörätuoliin sidottua patriarkkaa, jonka itsenäisyyspäiväjuhliin Elliottin valokuvaajaheebo päätyy puolivahingossa. Vanha tervaskanto kieltäytyy kasaantuvien todisteidenkin edessä hyväksymästä tosiseikkaa, että Kermit on vetänyt herneen nenäänsä ja vaihtanut Rambo-moodiin. Seuraa tasaisen tappavassa sarjassa mielikuvituksellisia, toinen toistaan hykerryttävämpiä Ennustus-tyylisiä kuolemia suolla, joka on härkäsammakoiden lisäksi käärmeiden, hämähäkkien, liskojen, alligaattoreiden ja tietoisesti liikehtivän naavan (!) kansoittama. "Kyllä se luonto voittaa tämän sodan", kuten joskus Café Veijon Baarissa laulettiin.

Taitamattomuutensa vuoksi Sammakot on suunnattoman riemastuttava, ei siitä pääse mihinkään. Sitä katselessa ihmettelee vain, miten aikuiset ihmiset voivat kirjoittaa näin huonosti. Lopputuloksesta näkee, että kukaan ei ole oikein tiennyt, minkälaista elokuvaa tässä nyt tehdään, kauhua vaiko komediaa vai mitä. "Oikean" elokuvan mittapuulla sopii huomauttaa, että lähikuvat suon faunasta ovat sinällään oikein komeita ja kiinnostavia, ja niitä soisi kierrätettävän jossain paremmassa - ja paljon vähemmän hauskassa - teoksessa.

Tämän absurdiuden jälkeen illan kolmas ruokalaji, Ulli Lommelin Halloween-variaatio The Boogeyman (1980) vaikutti niin toivottoman kankealta ja ryppyotsaiselta, että jälkimmäinen puolisko jäi parempien ihmisten ihmeteltäväksi. Ensiveri on joka tapauksessa viilletty, ja jatkoa seuraa lupauksia herättävissä tunnelmissa.