maanantai 24. tammikuuta 2011

Im Lauf der Zeit - Teiden ruhtinaat aikaa tappamassa

DocPoint-viikon innoittamaa

Vuonna 1975, ollessaan 29- ja 30-vuotias, Wim Wenders toteutti esimerkillisen elokuvan.

Im Lauf der Zeit - kansainväliseltä nimeltään Kings Of The Road - ilmoittaa alkuteksteissään elokuvan kuvasuhteen (1.66:1), informoi sekä katsojaa että projektionistia olevansa mustavalkoinen toteutus ja vielä senkin, että ääniraita koostuu ns. hunttiäänestä eli paikan päällä tallennetusta äänestä ilman jälkiäänityksiä.

Alkutekstejä seuraa kolme tuntia eläviä kuvia, joissa kuvat seuraavat toisiaan selkeästi ja johdonmukaisesti ja tapahtumien kulku ei jätä kysymysmerkkejä leijumaan. Viimeisessä kuvassa Wenders signeeraa teoksensa ja laittaa elokuvalleen pisteen.

Im Lauf der Zeit on kaukana formalismista.

Im Lauf der Zeit on vapaa, runollinen ja kaunis.

Wenders jankutti kuvaajalle ja valomiehille, että realismistaan huolimatta elokuvasta nimenomaan ei tule dokumentaarista vaan mahdollisimman tyylitelty. Lopputulos tuntuu todellisuuden suoralta ja rehelliseltä tallentamiselta, ja sen dokumentaarisuus suuntautuu hengen alueelle: filmille on tallennettu elokuvassa esiintyvien fiktiivisten ihmisten emotionaalinen ja filosofinen totuus.

On vaikea uskoa todeksi lukemaansa, kun elokuvan katsomisen jälkeen kirjan kansien välistä selviää, että tämä elokuva toteutettiin ilman käsikirjoitusta, pohjautuen periaatteeseen "seuraavana päivänä keksitään, miten jatketaan siitä, mihin edellisenä päivänä jäätiin". Koko teoksessa ei ole yhtään keinotekoiselta tuntuvaa hetkeä. Mikään ei hyppää katsojan silmille. Ei edes Rüdiger Voglerin "live-scheisse".

Im Lauf der Zeit lienee ensimmäinen - eikä jäljittelijöitä juuri ole - vakavasti otettava elokuva, jossa näyttelijä ulostaa kameran edessä. Paljonpuhuvaa on, että kukaan ei ole milloinkaan provosoitunut kohtauksesta. Wenders kuvaa suosikkinäyttelijänsä niin arkisesti ja todesti, että katsojalla ei ole mitään vaikeuksia sopeutua.

Im Lauf der Zeitissa on kysymys kahdesta pääteemasta, joita kehitellään kontrapunktisesti. Ensimmäinen on miesten välinen ystävyys. Toinen on elokuva.

Teos alkaa johdannolla, jossa kiertävää elokuvateatteria pitävä Vogler keskustelee vanhan elokuvaprojektionistin kanssa muuttuneista ajoista. Elokuva käynnistyy tämän jälkeen kohtauksella, jossa toinen mies ajaa Voglerin silmien edessä satasta kuplavolkkarilla järveen. Miehet jatkavat matkaa yhdessä seuraten Voglerin kauppareittiä, ensin yhteen kaupunkiin, sitten toiseen, kunnes tuntuu, että he eivät tahdo erota. Mutta heidän täytyy.

Elokuva seurailee hahmojaan pikkukaupungista toiseen pitkin silloisen DDR:n rajaa. Tässä on kuvina se henkinen todellisuus, josta Werner Herzog oli kirjoittanut pari vuotta aikaisemmin suurenmoisessa pikku kirjasessaan Jäinen matka. Kulttuuri on kuollut, kommunikaatio on lähes nääntynyt. Jokaisessa kaupungissa törmätään samaan ilmiöön, jossa maahantuojat ovat pakottaneet pikkuteatterit muuttamaan entisen art house -ohjelmistonsa tylsäksi ja tylsistyttäväksi pornoksi. Elokuvien näyttäminen tuo enää leivän pöytään, kun se ennen toi myös iloa ja sisältöä elämään.

Mutta toisen miehen läsnäolo rikkoo Voglerin mykän rutiinin ja tuo silmänräpäyksessä syntyviä mahdollisuuksia hauskanpitoon. Miesten varjoleikki erään koululaisryhmän edessä on täynnään keksintöjä ja vitsejä impromptu.

Elokuva loppuu, kun miesten yhteinen tarina loppuu. Miesten yhteinen tarina loppuu, kun elokuva loppuu. Mitään näytettävää ei enää ole. 1970-luvulla ja osittain vielä seuraavallakin vuosikymmenellä Wenders kykeni tällaiseen selkeyteen ja ajatusten kiteyttämiseen. Minne nuo taidot katosivat 90-luvun aikana, on modernin elokuvan suuria mysteerejä.

Neljä vuotta Im Lauf der Zeitin jälkeen Wenders toteutti ensimmäisen dokumenttielokuvansa. Vai toteuttiko sittenkään?

3 kommenttia:

  1. Kiitos Anton tästä tekstistä! Wenders tuntuu hieman unohdetulta tekijältä. En tiedä onko näin.

    Ps. Livekakkaamiselokuvien ehdotonta aatelia on Kim Ki-dukin The Isle - saari. Kantsii kattoa.

    VastaaPoista
  2. Kohtaus Saaressa on toteutettu niin, että kyseessä SAATTAA olla simulaatio. Katsomisen arvoinen elokuva ei vedä vertoja Wendersin mestariteokselle.

    VastaaPoista
  3. Kiitos tekstistä, hieno blogaus yhdestä kaikkien aikojen absoluuttisesti upeimmasta elokuvasta! Mukavaa, että nostit tämän esiin.
    En tiedä onko Wenders niinkään unohdettu kuin itse tietoisesti pysytellyt julkisuudesta poissa. Tuntuu siltä, että Wenders onnistui uransa alkupuoliskolla (just 70- ja 80-luvuilla) niin täydellisesti useissa elokuvissa, että hän itsekin menetti isoimman kunnianhimonsa tehdä pitkää fiktiota normikonvetioiden mukaan. Odotan kyllä suurella kiinnostuksella täksi kevääksi luvattu Pinaa (dokumentaari nykytanssin suuresta tähdestä Pina Bauschista).
    Ainakin omassa elokuvamaussani (ja ehkä yleisemminkin jonkinlaisessa eksistentiaalisessa sensibiliteetissä, jos näin hämärästi saa sanoa) Wenders ns. tyhjensi pankin noilla kolmella peräkkäisinä vuosina (-74, -75, -76) tehdyllä "road moviellaan", joissa kaikissa Vogler pääosassa: Alice in den Städten, Falsche Bewegung ja tämä Im lauf der Zeit. Niissä matkaaminen, liike, ajan kulku ja tietty näihin liittyvä melankolisuus on kuvattu niin upeasti (sekä cinematografisesti että temaattisesti), että mulle ne ovat lajissaan ylittämätön kolmikko. Wendersin värileffoista en ole pitänyt ihan yhtä paljon, mutta toki Paris, Texas ja Berliinin taivaan alla tavoittavat samat tunnelmat. (Jälkimmäinen oli aikanaan tuoreeltaan ensimmäinen, jonka Wendersilta näin ja siitä lähtien W oli lempiohjaajiani.) Tuota Lightning over wateria en ole nähnyt, mutta se kyl pitäis tsekata.

    VastaaPoista