Kevin Smithin tammikuussa 2011 ensimmäisen esityksensä saanut ja Night Visionsissa nähty, ällistyttävä Red State lyö ruumisluvussa mitaten Taistelijan (First Blood alias Rambo 1) moninkertaisesti. Se ei tosin ole merkittävä saavutus, kun muistaa, että Taistelijassa kuolee vain yksi mies... Ja näiden kahden vertailu loppuukin tähän.
Vaikka onkin vähäiset kustannuksensa takaisin tienannutkin, on Red State ollut muuten floppi. Se on malliesimerkki elokuvasta, jota kukaan ei ole osannut kunnolla markkinoida. Tekijät itse myyvät sitä kauhuelokuvana, mitä se perinteisessä mielessä ei missään tapauksessa ole. Koska monisärmäisestä ja ehdottoman originellista elokuvasta ei ole muodostunut selkeää kollektiivista mielikuvaa, ei siitä ole syntynyt myöskään keskustelua, Yhdysvaltain kiertueen ensimmäisiä viikkoja lukuun ottamatta, ja niinpä Red State on jäänyt kilpailussa vahvempiensa varjoon ja hautautunut aluskasvillisuuteen.
Red State ei siis ole kauhuelokuva. Juuri siksi se on kauhistuttava ja juuri siksi se on merkittävä. Mitä se sitten on? No, pohjimmiltaan Red State on itse asiassa draama. Kenties trilleri, mutta toissijaisesti. Se on myös yhteiskunnallinen teos, jopa teesielokuva, joka kritisoi - ja millä väkevyydellä! - suvaitsemattomuutta, ahdasmielisyyttä, poliisin (väki)valtaoikeuksia ja uskonnollista fundamentalismia vastaan.
Elokuva tapahtuu Yhdysvaltain ns. "Raamattu-vyöhykkeellä" (Bible Belt), nimeämättömäksi jätetyn osavaltion erään pikkukaupungin reunalla, periamerikkalaisen, yksityisen uskonlahkon tiluksilla, jossa yhteisön patriarkka saarnaa päivittäin Jumalasta, jota sana "vanhatestamentillinen" kuvaa yhtä hyvin kuin "oikeistolainen" Hitleriä. Pastori Cooperin kristittyä rakkautta huokuvassa näkemyksessä homoseksuaalit liikkuvat maan päällä paholaisen edustajina korruptoimassa oikeamielisiä. Hyvä pastori ei kuitenkaan tyydy vaikuttamaan pelkillä sanoillaan, vaan ryhtyy niistä tekoihin järjestämällä mielenosoituksia homoiksi tiedettyjen maahanpanijaisissa - ja, hitto vie, passittamalla nämä "hyönteiset" vaikka omin luvin täältä ikuisuuteen. Tähän verkkoon kuuluu myös kolme kirkon kellariin teljettyä teinipoikaa ja huorintekijää, joiden odottamattomat toimet johtavat konfliktiin järjestyksenvalvojien kanssa.
Tämä ei toisin sanoen edusta samaa räävitöntä farssia, mihin Kevin Smithin maine perustuu. Red State on vakavasti otettava, pirullisen ironinen kuvaus fundamentalismista - eikä pelkästään uskonnollisesta, vaan myös hallinnollisesta, mitä USA:n uskomaton PATRIOT Act henkii. Pirullisen Red Statesta tekee se, että suuntaa vaihtaessaankaan Kevin Smithin synnynnäiset kirjoittajanlahjat eivät katoa minnekään. Hän ei tällä kertaa ehkä tähtää suoraan katsojan nauruhermoon, mutta tarinan eri puolueiden (fundamentalistit, poliisit, teinipojat) näkökulmat ja päämäärät risteävät satiirisessa hengessään herkullisesti.
Red State ei myöskään näytä Kevin Smith -elokuvalta. Kuvaajatoveri Dave Klein antaa digitaalisilla RED-kameroilla elokuvalle hengästyneen ilmeen. Loistava oivallus on ollut jättää musiikki pois lähes kokonaan, mikä lisää käsivaralla paljolti kuvattuun elokuvaan dokumentaarisuuden tunnetta - tekotapa on kaikkiaan paljon, mutta luontevasti, velkaa amerikkalaisille indie-elokuville.
Poikkeuksellisen hyvän ensemblen keskeltä löytyy Red Staten todellinen sydän. Tarantinon maailman parhaaksi näyttelijäksi ylistämä Michael Parks antaa lausunnolle katetta heittämällä peliin saarnamiehen, jollaista ei ole kuuna päivänä nähty. Smith on varmasti itsekin pelännyt ongelmia kirjoitettuaan pastori Cooperille kymmenminuuttisen vihapuheen, mutta Parks taituroi tästä tekstimassasta kertaakaan ääntään korottamatta sävyistä rikkaan, suggeroivan ja uskottavuudessaan todella pelottavan tour de forcen, yhden koko elokuvan historian suurista monologeista. Parksin saarnaaja on aidosti asiaansa uskova hengenmies, joka uskoo tietävänsä kaikkia muita paremmin. Hänen vinoutunut vakaumuksensa kumpuaa niin syvältä, että hänen ei tarvitse niin monien muiden "karismaattisten" johtajien tavoin huutaa, vaan jokainen sana tulee luonnostaan ulos hampaiden aidan takaa kuin helvetinlieska. On surullinen ja turhauttava tosiasia, että tämä äärettömän lahjakas näyttelijä on jäänyt pitkälti käyttämättä amerikkalaisessa elokuvassa.
Muutenkin elokuvassa näytellään hyvin. Parksin lisäksi esiin nousee varsinkin John Goodman, jolla on antaa tarvittava vastapaino aidan toisella puolen.
Loppujen lopuksi Red State on harvinaisen tiukka kuvaus aatteellisista ääriliikkeistä ja Yhdysvaltain hallituksen kyvyttömyydestä hallita niitä. Viime vuoden indie-ilmiöksi noussut Martha Marcy May Marlene jää paljon aneemisemmaksi teokseksi aiheen liepeiltä, vaikka siinäkin puolensa on. Nimi Red State on jäänyt suomentamatta, minkä tällä kertaa ymmärtää. Kielen mestarina Smith käyttää Yhdysvaltain poliittisessa jargonissa republikaanien hallitsemaa konservatiivista osavaltiota merkitsevää idiomia tarkoittamaan myös elokuvan ja sen tuottaneen yhteiskunnan verisyyttä ja ennen kaikkea paniikinomaista, ylikuumentunutta tilaa missä keskustelu kaikista pääaiheista Yhdysvalloissa tällä hetkellä velloo.
Kevin Smithin uralla Red State seuraa täsmällisesti nimettyä Cop Outia, ohjaajansa isointa epäonnistumista, jossa hän petti monia periaatteitaan. Cop Out saattoi kuitenkin varmistaa rahoituksen projektille, josta Smith puhui ensimmäisen kerran jo Clerks 2:n aikoihin. Red State on tekijänsä, rivosuisuudestaan huolimatta hartaan katolisen, henkilökohtaisin teos, jossa hän liikkuu vaivattomasti läpikotaisin tuntemassaan henkisessä maastossa.
