Joy, ja "komedia" HFPA:n mukaan

Parhaiten Kultainen maapallo -palkinnosta tunnettu Hollywoodin ulkomaisten toimittajien liitto (HFPA) järjestää juhlagaalansa jälleen ensi sunnuntaina. Tällä kertaa huomiota herättää erityisesti liiton esoteerinen määritelmä "komedialle".

HFPA jakaa erikseen palkinnot parhaille esityksille draamaelokuvissa sekä komedia- ja musikaalielokuvissa. Tänä vuonna kaksi vahvinta suosikkia vuoden parhaaksi komediaksi ei kumpikaan täytä edes auttavasti komedian tunnusmerkkejä.

Naura tälle

Elämäkertaelokuva Joy tuntuu liehuvan komedioiden puolella lähinnä koska sen ohjaaja, David O. Russell, tunnetaan äkkiväärien komedioiden taitajana. Mutta vaikka Joy onkin tosipohjaisen nyrkkeilytarina Taistelijan (The Fighter, 2010) sisarteos, sen ambienssi on monta luokkaa vakavampi. Molemmissa tarkastelun keskipisteenä on lahjakkaan yksilön dysfunktionaalinen tavisperhe, mutta tällä kertaa Russell on selvästi ahdistuneempi siitä, miten yksilö voi joutua raahaamaan perhettään kuin palloa jalassaan. Niinpä, vaikka Joyn elämäntilanteisiin sisältyy monesti silkkaa absurdismia, vitsit puuttuvat niin käsikirjoituksesta kuin näyttelijöiden ulosannistakin. Joyn perheenjäsenten rajoittunut itsekkyys ja ankea tarve vetää korkealle kurottava nainen maan pinnalle, mielellään nilkkoja myöten mudassa, lyödään kankaalle melko raadollisena arkirealismina. Karehtiva hymy hyytyy kyllä aika äkkiä leffan mittaan.

TV-Shop-kuningattareksi nousseesta Joy Manganosta kertova leffa kulkee muutenkin vähän oudoilla raiteilla. Se tuntuu merkittävästi pinnistellymmältä kuin Russellin aiemmat menestykset. Käsikirjoitus ei meinaa pysyä kurssissa, vaan kulkee käänteestä toiseen käänteeseen. Dialogiin on jäänyt liikaa kliseitä. Russellin tuttu ensemble (Jennifer Lawrence, Robert DeNiro, Bradley Cooper) tuntuu rutiinilta. Russell rytmittää tarinankerrontaa lähinnä vaihtuvilla pop-biiseillä, mikä käy pian ilmeiseksi ja monotoniseksi. Käsivarakuvauskin näyttää tällä kertaa merkillisen kuolleelta. Energian puute käy ilmeiseksi toisessa näytöksessä, missä Bradley Cooper tulee ensi kertaa kuvaan. Cooperin intensiivisyys sähköistää koko salin välittömästi ja tuntuu kuin joku olisi avannut tuuletusoven. Sen sijaan Lawrence tuntuu olevan väärässä roolissa. Lahjakas kun on, hän tekee työnsä silti ihan hyvin, mutta ensimmäisellä puoliskolla, jolloin hänen hahmonsa vain laahustaa apaattisena, hänestä ei löydy kaivattua magnetismia. Elokuvan keskelle muodostuu tyhjiö, josta se ei löydä kunnolla tietään ulos.

Joyn eetos on kummallinen, varsinkin Russellin elokuvaksi. Ohjaaja-käsikirjoittaja on ilman muuta tarkoittanut sen oodiksi vahvoille naisille, mutta kankaalle on päätynyt laulu kapitalismin hienoudesta, fokuksessa markkinatalouden mädin hedelmä, "TV-shop-ohjelmat". Joysta on ilo kaukana.



Toinen omalaatuinen valinta Golden Globesien komediapuolelle on Ridley Scottin Yksin Marsissa (The Martian). Jos Joy on komedia siinä kuin Kramer vs. Kramer, on Yksin Marsissa komedia samassa määrin kuin Tähtien sota. Yksin Marsissa on kyllä hauska ja viihdyttävä, mutta ei sillä tavalla kuin komedia tavallisesti käsitetään. Se ei pilaile lähtökohdallaan eikä tee koomisia ylilyöntejä. Se on vain rento ja kevyt käyttöelokuva. Itse käytin sitä pestäkseni Bunny the Killer Thingin oksennuksen maun suustani, mihin tarkoitukseen Yksin Marsissa sopi täydellisesti. Leffan kantava voima on Matt Damon, jolle toivon lämpimästi - ja turhaan - Oscar-ehdokkuutta, sillä tällainen laajalle yleisölle tehty sankari on alkukantaisessa mielessä kaikkein aidointa näyttelemistä eikä luonnistu ihan keneltä tahansa. Matt Damon tekee silmänkääntötempun ja saa esiintymisensä näyttämään vaivattomalta. Tähän sisältyvä taituruus tuppaa liian usein unohtumaan kamelonttinäyttelijöitä ihailevilta.

Siinä määrin, että nyt se tulkitaan jo komedialliseksi?

Mestarikuvaaja Vilmos Zsigmond, 1930-2016

Viisi päivää ystävänsä Haskell Wexlerin poismenon jälkeen kulki samaa polkua historian maineikkain unkarilainen elokuvaaja Vilmos Zsigmond. Hän oli 85-vuotias.

Kuten Wexler, Zsigmond valittiin kollegoidensa toimesta kaikkien aikojen kymmenen vaikutusvaltaisimman kuvaajan joukkoon. Ja samoin kuin Wexler, Zsigmondkin lähti saappaat jalassa: loppuun asti työskennellyt mestari oli kiinnitetty viiteen tekeillä olevaan tuotantoon. Elokuvaajien killassa Wexlerin ja Zsigmondin lähes samanaikainen poistuminen estradilta vertautuu heinäkuun 30:een vuonna 2007, jolloin samalla ovenavauksella jättivät hyvästit Ingmar Bergman ja Michelangelo Antonioni.

Olisi sielutonta korottaa jompikumpi legendaarisista kuvaajista toista korkeammalle, joten todettakoon vain, että a) Wexler ja Zsigmond loivat Hollywoodissa hyvin erilaiset urat ja b) Zsigmond signeerasi vielä vaikuttavamman määrän lähtemättömän vaikutuksen tehneitä elokuvia. Sellaisten ohjaajien kuin John Boorman, Robert Altman, Woody Allen, Steven Spielberg, Michael Cimino, Brian DePalma ja George Miller kanssa työskennellyt unkarilainen vastaa mm. näiden elokuvien visuaalisesta toteutuksesta:

McCabe & Mrs. Miller (1971)
Sairaat mielikuvat (Images, 1972)
Syvä joki (Deliverance, 1972)
Pitkät jäähyväiset (The Long Goodbye, 1973)
Kovat ratsastajat (The Sugarland Express, 1974)
Kolmannen asteen yhteys (Close Encounters of the Third Kind, 1977)
Kauriinmetsästäjä (The Deer Hunter, 1978)
Noidat (Witches of Eastwick, 1987)
Emily on poissa (The Crossing Guard, 1995)
Musta Dahlia (2006)
Cassandra's Dream (2007)

Ja tuossa on vain otos elämäntyöstä. Kun nämä laitetaan yhteen Wexlerin töiden kanssa, tullaan nopeasti siihen johtopäätökseen, että kaksikko vastasi pitkälti siitä kuvasta, mikä meillä on 70-luvusta.

Kokonaan oman artikkelinsa väärti olisivat vuoden 1956 Unkarin invaasion jaloista historiallisesti korvaamattoman arvokkaan dokumenttiaineiston kanssa paenneen Zsigmondin oppivuodet USA:n marginaalielokuvissa. Ennen McCabe & Mrs. Milleriä hän oli henkensä pitimiksi ampunut filmille kymmeniä b- ja roskaleffoja, esimerkiksi useita Al Adamsonille. Jos kansallinenelokuvaarkistoinstituuttiavkaatopaikka järjestää retrospektiivin Zsigmondin kanonisoiduista töistä, toivottavasti joku kaivaa esiin myös vähemmät tunnetut The Nasty Rabbitin, Psycho a Go-Gon ja Satan's Sadistsin.

Zsigmond oli virtuoosi, joka osasi mitä tahansa. Iholle tunkevan realistista Kauriinmetsästäjää ylpeyden aiheenaan pitänyt maestro osasi myös tyylitellä, kuten Kolmannen asteen yhteys osoittaa, ja taituroida pitkillä otoksilla esimerkiksi Altmanin maagisessa Pitkissä jäähyväisissä. Toisaalta, Zsigmond vannoi aina, että kuvaaja on vain yhtä hyvä kuin ohjaajansa. Tämä kielii luonteen nöyryydestä. Esimerkiksi De Palman Musta Dahlia luokiteltiin yleisesti epäonnistuneeksi, mutta se sai yhden Oscar-ehdokkuuden - ei liene vaikeaa arvata mistä.

Zsigmond kokeili myös ohjaamista vuoden 1992 vähälle huomiolle jääneessä The Long Shadowsissa. Uransa loppupuolella hän palasi myös tekemään töitä kotimaahansa, mistä todisteena Endre Hulesin ohjaus A halálba táncoltatott leány (The Maiden Danced to Death, 2011), kuvaus kahdesta veljeksestä, jotka neuvostoinvaasio erottaa toisistaan.

Mestarikuvaaja Haskell Wexler, 1922-2015

Chicagossa syntynyt kuvaajalegenda Haskell Wexler kuoli Kalifornian Santa Monicassa viikko sitten sunnuntaina, 27.12. Hän oli 93-vuotias. Hänen uransa elokuvissa kesti yli 60 vuotta.

Tänä aikana Wexler kohosi ammattikuntansa kaikkein arvostetuimpien joukkoon. Kansainvälisen elokuvaajien killan (International Cinematographers Guild) toimittamassa jäsenkyselyssä Wexler nostettiin elokuvahistorian kymmenen vaikutusvaltaisimman kuvaajan joukkoon. Tähän vaikuttivat muutkin tekijät kuin vain ihailu Wexlerin taitoja kohtaan.

Vuonna 1953 varakkaasta perheestä tullut Wexler kuvasi ensimmäisen elokuvansa, lyhärin The Living City. Hän toimi myös sen toisena ohjaajana: elokuva sai Oscar-ehdokkuuden lyhytdokumenttien sarjassa. Tästä sukeutui ura Hollywoodin art house -siiven merkkiteosten kuvaajana. Wexlerin maine ja vankin perintö rakentui 60-luvun lopulla ja 70-luvulla. Tärkeimmistä teoksista mainittakoon Kuka pelkää Virginia Woolfia? (Who's Afraid of Virginia Woolf, 1966), America, America! (1963), Yön kuumuudessa (In the Heat of the Night, 1967), Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo's Nest, 1975), Katkera paluu (Coming Home, 1978), Matewan (1987) ja Tämä maa on minun (Bound for Glory, 1976). Ensin ja viimeksi mainitusta hänet palkittiin Oscar-pystillä.

Wexler ei ollut kuka tahansa vuokrakuvaaja. Korkean sosiaalisen omatunnon omannut Wexler kiinnitti huomiota kuvaamiensa elokuvien sanomaan tai niiden ohjaajien maailmankatsomukseen. Yhteisyökumppaneista suosikkien joukkoon kuuluivat mm. Hal Ashby ja John Sayles. Ammattiaan opetellessaan Wexler työskenteli mainoskuvaajana, mutta lopetti esimerkiksi tupakkamainosten kuvaamisen syistä, jotka kävivät kaikelle kansalle itsestään selviksi vasta vuosikymmeniä myöhemmin. Menestyksestään huolimatta Wexler ei koskaan lakannut kuvaamasta eikä myöskään ohjaamasta pieniä dokumenttituotantoja. Ne käsittelivät mm. My Lain verilöylyä, Weather Underground -liikettä, Nevadan ydinkokeiden atomisäteilyä ja kurdeja. 80 täytettyään Wexler keskittyi pelkästään dokumenttielokuviin. Hänen viimeiseksi näytelmäelokuvakseen jäi Saylesin loistava Limbo (1999).

Kuvaajana Haskell Wexler oli luonnollisen valaistuksen ja realismin taituri. Hänen elokuvansa olivat vaikuttavia harmonisuuden eikä koristeellisuuden takia. Kuvaajista sanotaan usein, että he tekisivät kaikkein mieluiten töitä ilman näyttelijöitä, mutta Wexler oli poikkeuksellisen lahjakas ihmisten kuvaaja. Hän ei ollut myöskään ohjaajan renki. Milos Forman kertoo sympaattisessa elämäkerrassaan Otetaan hatkat, kuinka Wexleristä tuli ensimmäinen ja ainoa työryhmän jäsen, jolle Forman on koskaan joutunut antamaan potkut.

Haskell Wexler toteutti kaikkiaan 17 työtä ohjaajana. Melkein kaikki ovat dokumentteja, merkittävin poikkeus on kulttiklassikoksi noussut Medium Cool (1969, kömpelöltä suomenkieliseltä nimeltään Tunteeton silmä), uraa uurtavasti fiktiota ja totta sekoittanut kuvaus opiskelijalevottomuuksista Chicagossa.

Haskell Wexler kuoli saappaat jalassa. Hänen viimeinen ohjauksensa Four Days in Chicago valmistui vuonna 2013, ja hänen viimeinen kuvaustyönsä saa tv-ensi-iltansa myöhemmin tänä vuonna.

Mikä *itt* sitä ämmää riivaa?

Andrew Haighin 45 vuotta



Ei varmastikaan ollut elokuvantekijöiden tavoite, että 45 vuotta (45 Years) -näytöksestä poistuu otsikon lause mielessään. Missä siis vika?

45 vuotta on aikuisyleisölle suunnattu "kypsä" draama eräästä pitkästä, brittiläisestä avioliitosta, joka ajautuu kalkkiviivoilla kriisiin. Se on hallitusti ja kaikkien taiteen sääntöjen mukaan rakennettua elokuvaa, jota hallitsevat kiistatta erinomaiset näyttelijät, päätehtävissä helmikuussa 70 vuotta täyttävä Charlotte Rampling ja 79 täyttävä Tom Courtenay. He ovat elokuvan parasta antia, mutta heidän ei oikeastaan pitäisi olla.

Haighin luotsaaman perinnetietoisen teoksen pitäisi olla uskottava kuvaus vaimosta, joka ajautuu tunnekriisiin, kun päivänvaloon pääsee miehen kiipeilyonnettomuudessa kuolleen heilan vuosikymmenten jälkeen löydetty ruumis. Mieheen tämä palauttaa kaikuja vanhoista tunteista ja menetetyistä mahdollisuuksista, mistä vaimo vetää ihan hirveät pultit - peribrittiläisen hillitysti, tietenkin.

Elokuva kuvaa pitkään taitavasti tätä tunnekonfliktia, tuoden esiin asioita, joiden on helppo uskoa sattuvan kipeästi Ramplingin hahmoon. Peruskysymyksiä ovat, olisiko Courtenay valinnut Ramplingin, jos onnettomuutta ei olisi sattunut, ja millä tavalla tapahtunut vaikutti Courtenayn päätökseen: onko ala- ja ylämäet kokenut avioliitto perustunut valheelle?



No kun ei ole. Haigh ei yrityksestä huolimatta saa kunnolla perusteltua syntyneen skisman vakavuutta. Pääjännitteeksi muodostuu se, pystyykö vaimo anteeksiantoon, ja se ei ole jutun perimmäinen pointti.

Vaimon näkökulmasta kerrottu tarina unohtaa jotenkin tämän perusasian: keskipisteessä on miehen elämän suurin trauma, hänen todistamansa tragedia, missä rakastettu on tempaistu hänen sylistään arvaamatta ja epäoikeudenmukaisesti. 45 vuotta ei koskaan ilmaise kuvin ja sanoin sitä totuutta, että totta kai tarinan aviomies menee pois tolaltaan kuultuaan kerran rakastamansa ihmisen ruumiin löytyneen. Kuka tahansa menisi, ja tuo ihminen voisi olla kuka hyvänsä läheinen. 45 vuotta vihjaa, että vaimo epäilee liittoaan, koska aviomies ei ole koskaan lakannut rakastamasta menetettyä, mutta tämä on pintatason psykologiaa. Testattavana ei ole vaimon luottamus, vaan avioliitto itse. Tämän takia elokuvan viimeinen kuva on turhauttava ja epäuskottava ja tekee vaimohahmosta emotionaaliselta kypsyydeltään teinitasoisen. Ottaa päähän kirjoittaakin siitä.



Sitä enemmän, kun Rampling tekee loistavaa työtä roolissa. Häntä ei ole syyttäminen mistään, vaan ohjaajaa, joka kertoo väärästä asiasta. Tom Courtenay on Ramplingin tasoinen: yhdessä he muodostavat upean pariskunnan, joka kertoo paljon ohjaajaa enemmän siitä siteestä, mikä pitkän avioliiton aikana syntyy. Sen takana on paljon enemmän sitoutumista ja paljon vakavampia valintoja kuin mitä Haigh pystyy näkemään. Elokuvassa kieltämättä nähdään useita hienoja yksittäisiä kohtauksia, joista kenties paras tavataan jo alkupuolella, missä aviopari tekee keittiössä aamutoimiaan pitkässä yhden oton jaksossa. Aidompaa näyttelemistä saa hakea.

Koko juttu on pitkälti bergmanilainen - mieleen tulee esimerkiksi Sarabande -, mutta 45 vuotta ei kykene nousemaan ruotsalaisen mestarin korkeuksiin. Sen sijaan se pyrkii nätisti laskostettuihin helmoihinsa piiloutumalla laskelmoidusti miellyttämään kohdeyleisöään, joka tunnetusti ei paljoa vaadi, annostelemalla tuskaa sopivasti ja vältellen oikeasti mukavuusalueelta poistumista. Kenties David Constantinen novelli olisi päässyt paremmin oikeuksiinsa televisiolle sovitettuna.