Johdanto
Kauhuelokuvassa nainen on pitkään nähty uhrina. Hän on juossut pimeässä, kompastunut, huutanut apua ja lopulta kaatunut veitsen alle. Tämä on ollut lajityypin toistuvin kaava – mutta se ei ole koko tarina. Kauhun toinen peili näyttää toisenlaisen hahmon: naisen, joka ei ole puolustuskyvytön, vaan hallitseva ja tuhoava. Kun nainen astuu antagonistiksi, koko asetelma muuttuu.
Naisen muuttuminen pahikseksi ei ole pelkkä juonenkäänne, vaan kulttuurinen paljastus. Se nostaa pintaan syvimmät pelot naisen hallitsemattomuudesta. Hän voi olla femme fatale, joka kääntää seksuaalisuuden aseeksi ja muuttaa halun ansaksi. Hän voi olla giallon verinen murhaaja, jonka käsi kantaa veistä yhtä kylmäverisesti kuin miehen. Hän voi olla psykologinen hallitsija, joka tekee kodista vankilan ja rakkaudesta painajaisen. Tai hän voi olla lihallinen hirviö, jonka keho itsessään on nielevä ja hallitsematon voima.
Tässä esseessä tarkastellaan, miten nämä eri naiskuvat piirtävät kauhun ja trillerin historiaan uudenlaisia pelkoja. Ne eivät enää näytä naista uhrina, vaan voimana, joka uhkaa paitsi miestä myös koko yhteiskunnan rakenteita.
Femme fatale – viettely ja tuho
Film noirin ja psykologisten trillerien klassinen arkkityyppi, femme fatale, teki naisesta pahuuden ja vaaran ruumiillistuman. Hän oli hahmo, joka käytti seksuaalisuuttaan ja älyään ansana, houkutellen miehen tuhoon. Double Indemnity (1944, ohj. Billy Wilder) loi mallin, jossa Barbara Stanwyckin Phyllis Dietrichson manipuloi vakuutusmiehen murhaamaan aviomiehensä. Hänen peruukkinsa, kylmä hymynsä ja laskelmoiva katseensa tekevät hänestä hahmon, joka hallitsee jokaista kohtausta. Lopun kohtaus hississä, jossa hänen salaliittonsa paljastuu, on täydellinen kiteytys hänen petollisuudestaan.
Body Heat (1981, ohj. Lawrence Kasdan) jatkoi perintöä moderniin aikaan. Kathleen Turnerin hahmo Matty Walker käyttää tukahduttavaa Floridan kuumuutta symbolisena aseena, ja hänen kylmäverinen laskelmointinsa johdattaa miehen tuhoon. Seksuaalisesta halusta tulee ansa, joka tukehduttaa.
Fatal Attraction (1987, ohj. Adrian Lyne) toi femme fatalen amerikkalaiseen perhe-elämään. Glenn Close tekee Alex Forrestista pakkomielteen ruumiillistuman. Kuuluisin kohtaus on pupun tappaminen ja sen jättäminen perheen keittiöön kiehumaan kattilassa – kodin turvallisin paikka muuttuu kauhun näyttämöksi. Toisessa kohtauksessa Alex kätkee veitsen sängyn alle: intiimein tila, joka yhdistetään rakkauteen ja turvaan, muuntuu tappavaksi ansaksi.
Basic Instinct (1992, ohj. Paul Verhoeven) nosti femme fatalen ikoniseen asemaan. Sharon Stonen Catherine Tramell hallitsee kuulusteluhuonetta ristiessään jalkansa ja paljastaessaan alastomuutensa hetkeksi. Se ei ole pelkkä viettely, vaan tietoista vallankäyttöä, jolla hän nöyryyttää miehiä. Myöhemmin hän käyttää jääpiikkiä tappovälineenä rakastelun jälkeen – seksuaalisuudesta tulee kirjaimellisesti kuoleman väline. Vastaparina nähtävä Michael Douglas ajautuu tilanteeseen, jossa hän kuvittelee hallitsevansa, mutta onkin täydellisesti Tramellin ansassa.
Näin Douglas esiintyi kahdessa keskeisessä femme fatale -elokuvassa – Fatal Attractionissa ja Basic Instinctissä – joissa hänen hahmonsa joutuu naisen vallan ja pakkomielteen kohteeksi. Body Heatissa päärooli oli William Hurtilla, mutta elokuvan rakenne ja Turnerin Matty Walkerin hahmo heijastavat samaa pelkoa: miehen itsevarmuus murenee naisen viettelyvoiman ja hallinnan alla.
Giallo – naisen käsi veressä
Italialainen giallo yhdisti seksuaalisuuden, väkivallan ja arvoituksen visuaaliseen estetiikkaan. Naiset olivat usein uhreja, mutta järkyttävimpiä hetkiä syntyi silloin, kun nainen paljastui tekijäksi.
Dario Argenton elokuvat määrittivät lajityypin huiput. Deep Red (1975) johdattaa katsojan uskomaan miehen syyllisyyteen, kunnes lopussa paljastuu, että murhaaja on lapsuuden traumansa hallitsema äiti. Kohtaus, jossa lastenlaulu kaikuu taustalla murhien aikana, tekee väkivallasta karmivan – viattomuuden ääni muuttuu tappamisen sävelmäksi. Peilistä heijastuva hahmo tuo paljastukseen lähes yliluonnollisen sävyn.
The Bird with the Crystal Plumage (1970) rakentaa pelon lasiseinän taakse: päähenkilö näkee hyökkäyksen, mutta ei pysty auttamaan. Katsojan ja todistajan avuttomuus tiivistää kauhun ytimen.
Tenebrae (1982) vie väkivallan visuaalisen huipun modernistiseen arkkitehtuuriin. Valkoiset seinät peittyvät veriroiskeisiin, ja kohtaus, jossa naisen käsi katkaistaan, jää mieleen juuri kontrastinsa vuoksi: Argenton estetiikka tekee väkivallasta samalla kertaa kaunista ja kammottavaa.
Giallon erityisyys piilee siinä hetkessä, kun veistä pitelevä käsi paljastuu naisen kädeksi. Se oli kulttuurinen järkytys: nainen ei ollutkaan suojeltava, vaan vaarallinen.
Psykologinen hallitsija – naisen mieli aseena
Jos femme fatale hallitsi halua ja giallon nainen kantoi veistä, psykologisissa trillereissä naisen ase on mieli. Hän vangitsee kodin ja läheisyyden, muuttaa ne ansoiksi ja kääntää rakkauden painajaiseksi.
Misery (1990, ohj. Rob Reiner, perustuu Stephen Kingin romaaniin) on lajityypin klassikko. Kathy Batesin Annie Wilkes vangitsee kirjailija Paul Sheldonin (James Caan) kotiinsa. Kuuluisassa kohtauksessa Annie murskaa moukarilla Paulin nilkat, estäen hänen paonsa ja muuttaen kodin kirjaimellisesti vankilaksi. Vielä karmivampaa on, kun Annie lukee ääneen hänen käsikirjoitustaan ja asettuu jumalallisen tuomarin rooliin – hän päättää, mikä tarina saa elää ja mikä kuolla.
Audition (1999, ohj. Takashi Miike, perustuu Ryū Murakamin romaaniin) näyttää aluksi ujolta ja lempeältä naiselta, Asamilta (Eihi Shiina). Mutta kun naamio putoaa, hänestä tulee sadisti, joka käyttää neuloja ja pianon kieliä kidutukseen. Kuuluisa “kiri-kiri-kiri” -kuiskaus jää kaikumaan katsojan mieleen, kun Aoyaman (Ryo Ishibashi) jalat katkotaan yksi kerrallaan. Säkkikohtaus, jossa silvottu mies löytyy piilotettuna, kruunaa hänen mielipuolisuutensa.
The Hand That Rocks the Cradle (1992, ohj. Curtis Hanson) esittelee Peytonin (Rebecca De Mornay), joka ujuttautuu äidin (Annabella Sciorra) elämään ja imettää tämän lasta. Intiimin hoivan haltuunotto tekee hahmosta karmivan – äitiyden pyhimmästä eleestä tulee vallankäytön väline.
Single White Female (1992, ohj. Barbet Schroeder, perustuu John Lutzin romaaniin) vie pakkomielteen ystävyyden alueelle. Hedra (Jennifer Jason Leigh) kopioi Alliensa (Bridget Fonda) hiukset ja vaatteet, muuttaen identiteettivarkauden hengenvaaralliseksi. Kohtaus, jossa hän hiipii Allien huoneeseen hänen nukkuessaan, on intiimin rajan rikkomisen painajainen.
Gone Girl (2014, ohj. David Fincher, käsik. Gillian Flynn) tarjoaa modernin päivityksen. Rosamund Piken Amy lavastaa raiskauksen tappamalla rakastajansa Desin (Neil Patrick Harris) seksin aikana. Veren roiskeet lakanoilla yhdistyvät hänen tyynen ilmeensä kanssa kylmäksi kuvaksi täydellisestä manipuloinnista. Päiväkirjakohtaukset, joissa Amy johdattelee katsojaa harhaan, tekevät hänestä yhtä paljon tarinankertojan kuin hahmon – hän hallitsee sekä aviomiestään että yleisöä.
Lihallinen hirviö – viettelijä joka nielee
Jos psykologinen hallitsija hallitsee mieltä, lihallinen hirviö hallitsee kehoa. Seksuaalisuudesta tulee nielevä voima, joka lupaa nautintoa mutta tuottaa tuhon.
Cat People (1942, ohj. Jacques Tourneur) kertoo Irinasta, jonka eroottinen kiihottuminen muuttaa hänet pedoksi. Kuuluisassa uima-allas-kohtauksessa varjot ja veden liike luovat pelon, vaikka itse hirviötä ei näytetä. Tämä “Lewton bus” -ratkaisu on jäänyt elokuvahistoriaan psykologisen kauhun malliesimerkkinä.
Species (1995, ohj. Roger Donaldson) yhdisti scifin ja kauhun. Natasha Henstridgen Sil on alienin ja ihmisen DNA:sta luotu hahmo, jonka seksuaalisuus on tappavaa. Kohtauksissa hänen kehonsa muuntuu kesken aktin, ja nautinto muuttuu kuolemaksi. Miehen halu saa kirjaimellisesti hänen tuhoutumisensa aikaan. Elokuva tiivistää 1990-luvun pelot biologisen lisääntymisen hallitsemattomuudesta.
Teeth (2007, ohj. Mitchell Lichtenstein) tarjoaa mustan huumorin sävyttämän version. Jess Weixlerin Dawn kantaa vagina dentataa – hampaita emättimessään. Kohtaus, jossa hän puree raiskaajansa peniksen irti, on groteski mutta vapauttava. Loppua kohti hän oppii hallitsemaan voimaansa ja hymyilee itsevarmana, kun miehet pakenevat hänen edestään. Raiskauksen dynamiikka kääntyy päälaelleen: nyt mies on uhri.
Under the Skin (2013, ohj. Jonathan Glazer, perustuu Michel Faberin romaaniin) kertoo nimetöntä hahmoa näyttelevästä Scarlett Johanssonista, joka houkuttelee miehiä pimeään tilaan. Kohtauksessa, jossa mies vajoaa mustaan nesteeseen ja hänen kehonsa liukenee olemattomiin, seksuaalinen houkutus kääntyy eksistentiaaliseksi kauhuksi. Vielä järkyttävämpi on kohtaus, jossa hän jättää vauvan rannalle kuolemaan – täydellinen tunnekylmyys tekee hahmosta epäinhimillisen.
Näissä elokuvissa nainen ei ole enää pelkkä viettelijä tai hallitsija. Hän on keho, joka itsessään on ansa. Seksuaalisuus ei ole väline, vaan voima, joka nielee kaiken tielleen osuvan.
Johtopäätökset – naisen varjo
Kauhuelokuvassa nainen on pitkään nähty uhrina, mutta kun hän astuu antagonistiksi, tarinan perusta muuttuu. Kauhu ei enää kerro miehen vallasta, vaan naisen, jota ei voi hallita.
Femme fatalen viettelyvoima, giallon verinen käsi, psykologisen hallitsijan pakkomielle ja lihallisen hirviön nielevä keho paljastavat eri tavoin saman pelon: naisen hallitsemattomuuden. Catherine Tramell hallitsee kuulusteluhuonetta, Annie Wilkes murskaa miehen nilkat moukarilla, Sil paljastaa hirviönsä seksin aikana ja Johanssonin nimetön olento nielee miehiä mustaan pimeyteen.
1980-luvulla pelättiin seksuaalista vapautumista, 1990-luvulla biologista hallitsemattomuutta ja 2000–2010-luvuilla psykologista ja eksistentiaalista uhkaa. Yhteistä on se, että nainen ei enää alistu uhriksi, vaan ottaa vallan.
Naisen antagonistisuus ei ole vain kerronnallinen yllätys, vaan kulttuurinen peili. Mitä tapahtuu, kun nainen ei enää ole hallittavissa? Kauhu vastaa tähän kuvilla, jotka jäävät ihon alle: pupu kiehuvassa kattilassa, pianon kieli sahaamassa jalan poikki, lapsi rannalla itkemässä turhaan.
Näissä kuvissa tiivistyy se, mitä patriarkaalinen kulttuuri pelkää eniten: että nainen voi kääntää roolinsa ympäri, ottaa tilan haltuun ja tehdä miehestä uhrin. Kauhun naisantagonistit näyttävät meille varjon, joka on aina ollut olemassa – ja joka ei enää pysy piilossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti