Johdanto: Noita vallan ja pelon näyttämönä
Kauhuelokuvien historiassa noita on hahmo, johon tiivistyy länsimaisen kulttuurin pitkä pelon ja vallan dynamiikka. Noidan hahmo kantaa mukanaan kaikuja menneistä vainoista, yhteisön projisoimista peloista ja naisen ruumiin hallinnan yrityksistä. Hän on yhtä aikaa pelottava ja kiehtova, alistettu ja vaarallinen, tuomittu ja vapautettu. Kun elokuvissa astuu esiin noita, näkyväksi tulee aina enemmän kuin yksittäinen tarina: siinä kaikuvat vuosisatojen syytökset, roviot ja kertomukset naisen liiallisesta vallasta.
Historiallisesti noituus oli ennen kaikkea vallan kysymys. Keskiajan ja uuden ajan Euroopan noitavainot eivät olleet satunnaisia purkauksia vaan järjestelmällisiä kampanjoita, joissa yhteisö purki pelkojaan niihin, jotka rikkoivat normeja. Suurin osa syytetyistä oli naisia – usein köyhiä, yksinäisiä tai muuten yhteisön ulkopuolelle jääneitä – ja heidän syyllisyytensä liitettiin toistuvasti kehoon, seksuaalisuuteen ja lisääntymiseen. Noita ei ollut vain maaginen uhka vaan sosiaalinen häiriötekijä. Kun hänet poltettiin tai hukutettiin, yhteisö puhdisti itseään.
Elokuva on jatkanut tätä kuvastoa, mutta samalla muokannut sitä uuteen suuntaan. Noita on kauhun kuvastossa ollut niin vainottu marttyyri kuin hirviömäinen vallankäyttäjä. Hän on saanut muotonsa dokumentaarisen tarkassa analyysissä, psykologisessa draamassa ja visuaalisesti runollisessa kauhussa. Tässä esseessä tarkastelen kolmea noidan pääkuvastoa: historiallista vainon ja hysteriankohdetta, institutionaalista vallan käyttäjää sekä moderneja, hallitsemattomia voimia, joissa naisen yliluonnollinen kyky muuttuu pelon ja voimaantumisen lähteeksi.
Historiallinen noita – vaino ja hysteria
Kun Benjamin Christensen teki mykkäelokuvan Häxan (1922), hän ei ainoastaan dramatisoinut keskiajan noitavainoja vaan rakensi visuaalisen arkiston, jossa dokumentaariset kuvat, piirrokset ja näyttelijöiden esittämät kohtaukset sekoittuvat toisiinsa. Hänen kameransa viipyy yksityiskohdissa: kidutusvälineissä, rituaaleissa, epätoivoisten naisten kasvoissa. Elokuva tekee näkyväksi sen, mikä historiankirjoituksessa usein häivytettiin – että noitavainot olivat sukupuolittunutta väkivaltaa. Christensenin mukaan uhreja oli miljoonia, mikä ei historiallisesti pidä paikkaansa, mutta liioittelun kautta hän paljastaa ilmiön mittakaavan groteskina: yhteiskunta käänsi oman väkivaltansa spektaakkeliksi, jossa nainen oli aina keskiössä.
Historiallisesti arvioiden uhrien määrä oli kymmeniä tuhansia, ei miljoonia. Suurin osa teloitettiin vuosien 1450–1750 välisenä aikana, erityisesti Keski- ja Länsi-Euroopassa. Vaikka yksittäisissä tapauksissa myös miehiä syytettiin, yli 70 prosenttia uhreista oli naisia. Noitavainoissa yhdistyi kirkon oppi, paikallinen oikeus ja yhteisön sisäiset jännitteet. Usein kyse oli vallasta, perinnöistä, naapuruusriidoista ja naisen ruumiin kontrollista. Elokuvan kautta tämä väkivallan historia saa kasvot, jotka muistuttavat katsojaa siitä, että kauhun kuvasto on aina enemmän kuin viihdettä: se on muistojen arkisto.
Samaa teemaa varioi The Witch (2015), jonka tapahtumat sijoittuvat 1600-luvun alun Uuteen-Englantiin, aikaan jolloin puritaaniset yhteisöt elivät jatkuvan uskonnollisen pelon alla. Robert Eggersin ohjaus tekee noidasta kaksinkertaisen hahmon: toisaalta yhteisön pelon ja vainon kohteen, toisaalta todellisen, metsän kätköissä vaanivan yliluonnollisen olennon. Elokuva näyttää, miten patriarkaalinen perhe hajoaa epäluulon ja uskonnollisen hysterian alla. Päähenkilö Thomasin ei ole vain nuori tyttö, joka joutuu syytösten kohteeksi, vaan myös hahmo, joka valitsee lopulta liittoutua metsän voiman kanssa. Elokuva kääntää historian kertomuksen päälaelleen: se, mikä ennen oli tuomio, muuttuu valinnaksi ja voimaantumiseksi.
Historiallisen noidan kuvastoa jatkaa myös Mark of the Devil (1970), jonka sadistinen kuvasto teki siitä aikanaan yhden Euroopan pahamaineisimmista kauhuelokuvista. Elokuva kuvaa inkvisition väkivaltaa ja kidutuksen spektaakkelia, mutta tekee sen tavalla, joka tuo esiin järjestelmän perverssin nautinnon. Vuonna 2024 Cinemadromessakin Tampereella nähty elokuva muistutti, kuinka pysyvää sen shokeeraava vaikutus yhä on. Elokuva ei kerro vain menneisyydestä vaan myös 1970-luvun ajankohtaisista kysymyksistä: miten vallanpitäjät väärinkäyttävät asemaansa ja miten väkivallasta tehdään viihdettä.
Historiallinen noita paljastaa, miten väkivallan rakenteet ovat vuosisatojen ajan kohdistuneet naiseen. Hänestä on tehty pelon ruumiillistuma, ja hänen ympärilleen on rakennettu hysteria, joka oikeuttaa kontrollin. Elokuvissa tämä kuvasto ei ole vain menneisyyden kuvausta vaan myös vertauskuva nykyhetkelle. Hoivan, seksuaalisuuden ja kapinan kontrollointi ei ole kadonnut, se on vain saanut uusia muotoja.
Institutionaalinen noita – salaseurat ja hierarkiat
Jos historiallinen noita oli yhteisön pelon kohde, institutionaalinen noita on järjestäytyneen vallan käyttäjä. Hän ei enää ole yksittäinen nainen, jota syytetään, vaan osa laajempaa yhteisöä tai salaseuraa, jossa voima muuttuu hierarkiaksi. Tämä näkyy erityisen vahvasti elokuvissa, jotka sijoittuvat kouluihin, yhteisöihin ja suljettuihin instituutioihin.
Dario Argenton Suspiria (1977) on tästä keskeinen esimerkki. Elokuva sijoittuu tanssiakatemiaan, joka paljastuu noitien salaseuraksi. Argenton värikylläinen visuaalinen tyyli – syvänpunaiset seinät, vihreät varjot, sinisen ja keltaisen hehku – luo unenomaisen maailman, jossa arkkitehtuuri itse on vihamielinen. Nuori balettikoulun oppilas Suzy huomaa vähitellen, että koulu on todellisuudessa vallan verkosto, jota johtaa vanha noita Helena Markos. Tämä noituus ei ole yksilön kapinaa vaan instituution rakenteellista valtaa, joka hallitsee nuoria naisia kuin oppilaita vankilassa.
Vuoden 2018 uusintaversio ohjaajalta Luca Guadagnino laajentaa tätä teemaa. Sen 1970-luvun Berliini on poliittisen väkivallan ja vallankumouksen kaupunki, ja tanssiakatemian noitapiiri toimii rinnakkaisena poliittisena järjestelmänä. Guadagninon versiossa noituus ei ole vain hierarkia, vaan myös vallankumouksen mahdollisuus: yhteisö, joka voi luoda uuden järjestyksen. Mutta samalla se paljastaa väkivallan: tanssijoiden kehot murtuvat, vääntyvät ja hajoavat rituaalien voimasta. Noita on yhtä aikaa vapauttava ja tuhoava, hierarkia ja kapina.
Institutionaalisen noidan toinen muoto löytyy populaarimmasta kontekstista, kuten The Craft (1996). Tässä neljän teinitytön muodostama noitapiiri käyttää voimiaan ensin leikkiin ja voimaantumiseen, mutta vähitellen valta korruptoi. Nancy, ryhmän vahvin hahmo, muuttuu vallanhimoiseksi ja alkaa hallita toisia. Noituus, joka ensin tarjosi solidaarisuutta ja voimaa, muuttuukin vallan hierarkiaksi, jossa ystävyys hajoaa. Elokuva paljastaa, miten nopeasti voima voi muuttua välineeksi, jolla hallitaan ja alistetaan.
Myös The Love Witch (2016) rakentaa noituuden institutionaaliseksi estetiikaksi. Anna Billerin ohjaus jäljittelee 1960–70-lukujen värikylläistä kauhua, mutta tekee sen feministisen kommentaarin keinoin. Elaine, noita joka valmistaa rakkausjuomia ja rituaaleja, käyttää valtaa seksuaalisuuden ja rakkauden nimissä. Hänen loitsunsa kuitenkin paljastavat, että miehet eivät kestäkään tulla halutuiksi niin kokonaisvaltaisesti: he murtuvat ja kuolevat. Elaine ei ole yksittäinen hirviö vaan osa jatkumoa, jossa naisen halu ja valta on aina nähty vaarallisena.
Institutionaalinen noita osoittaa, että kun naiset liittoutuvat, heidän voimansa voi muodostaa kokonaisen järjestelmän. Tämä järjestelmä voi olla vapauttava mutta myös sortava. Kauhuelokuvat näyttävät, että valta ei katoa, vaikka sen haltija vaihtuu: noidat voivat rakentaa yhtä julmia hierarkioita kuin ne, joita vastaan he kapinoivat.
Modernit noidat – hallitsemattomat voimat
Modernissa kauhussa noita ei ole enää salaseuran jäsen tai yhteisön vainoama marttyyri, vaan yksilö, jonka sisäinen voima purkautuu hallitsemattomasti. Tämä näkyy erityisesti elokuvissa, joissa nuoret naiset saavat yliluonnollisia kykyjä, joita he eivät pysty hallitsemaan.
Carrie (1976) on tästä arkkityyppi. Stephen Kingin romaaniin perustuva elokuva kertoo tytöstä, jonka telekineettiset voimat purkautuvat, kun hän joutuu toistuvan kiusaamisen, häpeän ja äitinsä uskonnollisen väkivallan kohteeksi. Brian De Palman ohjaus tekee Carrien prom-yön verilöylystä yhden kauhun ikonisimmista kohtauksista. Veri – ensin kuukautisveri, sitten sian veri – on sekä häpeän että voiman symboli. Carrie ei ole paha siksi, että hän olisi valinnut pahuuden, vaan siksi, että yhteisö on pakottanut hänet siihen. Hänen voimansa on hallitsematon, ja juuri siksi se on niin pelottava.
Samaa teemaa varioi Firestarter (1984), jossa nuori tyttö Charlie saa kyvyn sytyttää tulella. Kingin teoksen filmatisoinnissa hänen voimansa on seurausta hallituksen salaisesta kokeesta, mutta se näyttäytyy ennen kaikkea hallitsemattomana purkauksena. Kun Charlie suuttuu tai pelkää, tuli leviää. Hänen voimansa tekee hänestä valtion kohteen: hänestä tulee ase, jota halutaan kontrolloida. Noituus ei ole enää yliluonnollista vaan lähes tieteellistä, mutta se paljastaa saman pelon: nuoren naisen kyky, jota miesvaltaiset instituutiot eivät pysty hallitsemaan.
Doctor Sleep (2019) jatkaa Kingin universumia ja esittelee Rose the Hatin, joka johtaa kiertävää “True Knot” -ryhmää. Ryhmä metsästää erityisesti lapsia, joilla on the shining – kyky nähdä ja kokea yliluonnollista. Rose on tässä kontekstissa moderni noita: hän johtaa yhteisöä, joka imee muiden voimia, ja hänen kauneutensa ja karismansa peittävät brutaalin väkivallan. Rose on pelottava siksi, että hän käyttää voimaansa järjestelmällisesti ja kylmästi.
Televisiossa samaa teemaa on jatkanut Stranger Things (2016–), jossa Eleven, laboratorioissa kasvatettu tyttö, saa yliluonnollisia voimiaan hallitsemattomasti. Hänen kykynsä ovat seurausta kokeista ja traumasta, mutta ne näyttäytyvät myös voimaantumisena. Elevenin hahmo on moderni noita: lapsi, jota yhteisö yrittää hallita, mutta joka lopulta käyttää voimiaan omilla ehdoillaan.
Näissä moderneissa noidissa yhdistyy kaksi asiaa: naisen voima ja hallinnan mahdottomuus. Carrie, Charlie, Rose ja Eleven paljastavat, että yhteiskunta pelkää naisen kykyä, joka ei sovi kontrolliin. He eivät aina valitse väkivaltaa, mutta heidän voimansa muuttuu väistämättä uhkaksi, koska sitä ei voi hallita. Moderni noita onkin ennen kaikkea metafora: hän on trauma, kapina ja voima, joka pakenee rajoja.
Päätelmä: Noidan varjo nykyhetkessä
Noidan hahmo on kauhun elokuvahistorian peili, jossa heijastuu naisen vallan pelko ja sen kääntöpuoli, voimaantuminen. Historiallisissa kuvauksissa hän oli vainottu ja syytetty, yhteisön syntipukki. Institutionaalisissa tarinoissa hänestä tuli osa salaseuraa, vallan verkostoa, joka voi olla yhtä sortava kuin patriarkaatti. Moderneissa kuvauksissa hän on yksilö, jonka hallitsemattomat voimat paljastavat yhteiskunnan pelon naisen autonomiasta.
Kauhuelokuvat näyttävät, että noidan varjo ei ole kadonnut: se lankeaa yhä nykyhetken kulttuuriin. Kun elokuvissa nähdään naisia, jotka käyttävät valtaa tavalla, jota ei voi hallita, katsoja kohtaa samalla vuosisatojen perinnön. Noita ei ole vain hahmo, vaan kertomus siitä, mitä tapahtuu, kun nainen ei pysy paikallaan, vaan ottaa vallan omiin käsiinsä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti