sunnuntai 9. helmikuuta 2020

Monroen vuoden 2019 elokuvat


Katsastetaanpa näin Oscarien alla Monroen hallituksen valinnat viime vuoden parhaaksi elokuvaksi. Suosikit on valittu vuonna 2019 Suomessa elokuvateatterilevityksen saaneista elokuvista. Listauksiin vaikuttaa vahvasti se, että kaikkea katsomisenarvoista ei hallitus viime vuonnakaan ehtinyt nähdä, paitsi ehkä kollektiivisesti. Vain yksi elokuva löytyy, odotetusti ja ansaitusti, kaikkien listalta: The Lighthouse.

Viestintävastaavan valinnat (Markki Ylipalo)

5. KOIRAT EIVÄT KÄYTÄ HOUSUJA, ohj. J. P. Valkeapää

Jokainen prosessoi surua omalla tavallaan. Pekka Strangin esittämä leski löytää lohdun ja paljon muutakin Krista Kososen esittämän dominan ”hoivista”. Valkeapään kiero rakkaustarina tuo parhaimmillaan mieleen De Palman hikiset kasaritrillerit.


4. MARRIAGE STORY, ohj. Noah Baumbach

Franchise-vankilasta vapautuneet Scarlett Johansson ja Adam Driver esittävät taiteilijapiirien superpariskuntaa, jonka malliavioliitto hajoaa vääjäämättä. Baumbach tasapainoilee lempeän komedian ja kliinisen säälimättömän eroprosessin välillä taitavasti.

3. THE LIGHTHOUSE, ohj. Robert Eggers

The Witchin ohjaajan psykologisessa kauhuelokuvassa kaksi majakanvartijaa ajautuu hulluuden partaalle. Vai onko asia sittenkään niin? Robert Pattinson ja Willem Dafoe päästelevät kirjaimellisesti menemään lähes turkkalaisella raivolla.

2. THE IRISHMAN, ohj. Martin Scorcese

Scorsesen mietteliäs eepos väkivallan miehistä ja kuolevaisuudesta on Netflixin toistaiseksi paras ns. oikea elokuva. DeNiro, Pacino ja Pesci ovat kaikki hienossa vedossa auringonlaskun miehinä.

1. NUOREN NAISEN MUOTOKUVA, ohj. Céline Sciamma

Kielletty rakkaus roihuaa luonnonvoiman lailla rauhallisen ulkokuoren alla. Tyylikäs ja kaunis elokuva, joka ei aiheesta huolimatta sorru imelyyteen eikä melodraamaan.

Rahastonhoitajan valinnat (Janica Oke)

5. UNDER THE SILVER LAKE, ohj. David Robert Mitchell

Postmodernin juonensa, tyylipuhtaiden musiikkivalintojensa ja ikonisilla kompositioilla ilakoivan kuvauksensa myötä Under the Silver Lake rakentuu riemastuttavaksi viittailujen sekamelskaksi, joka joko ihastuttaa tai vihastuttaa. Hipster-noiria parhaimmillaan.

4. MIDSOMMAR, ohj. Ari Aster

Midsommar on typerryttävän kaunis folk horror -elokuva, jonka kompastuskivinä ovat harmilliset fokustusongelmat ja skandinaavisten kansanperinteiden epätarkat tulkinnat. 

3. SHOPLIFTERS, ohj. Hirokazu Koreeda

Shoplifters on yhteiskuntakriittinen kuvaus siitä, miten perhe voi rakentua ilman sukulaisuussuhteitakin. Kiirehtimättä etenevä draama loistaa kauniilla tuokiokuvillaan ja taitavilla roolisuorituksilla.

2. THE FAVOURITE, ohj. Yorgos Lanthimos

Elokuvan mestarillisen kuvauksen ylittää vain sen vielä mestarillisempi näyttelijäntyö. 6/5.

1. LIGHTHOUSE, ohj. Robert Eggers

Sama kuin yllä.

Erityismaininta: OLLIVER HAWK, ohj. Arthur Franck

Suomalainen dokumentti tarjoilee paitsi hykerryttävän henkilökuvan Olliver Hawkista, myös taidokkaan esimerkin dokumentaarisen elokuvan rajoista ja mahdollisuuksista.

Varapuheenjohtajan valinnat (Jari Manninen)

5. ONCE UPON A TIME IN... HOLLYWOOD, ohj. Quentin Tarantino

Pari edellistä elokuvaansa liialliseen rönsyilyyn ja valintojensa kyseenalaistamisen puutteeseen kadottanut Tarantino onnistuu yllättäen yli odotusten, rönsyilemällä vielä lisää, mutta olemalla samalla surumielisempi ja seesteisempi kuin ikinä ennen. Brad Pitt ja Leksa DiCaprio hengailevat unelmiensa reunamilla niin toverillisesti, että ohjaajan hetkittäiset kurssin menetykset on yllättävän helppo antaa anteeksi. Muitakin elokuvia olisin tälle sijalle voinut päästää, mutta Tarantinon Hollywood oli ehkä ainoa, joka niistä selvästi yllätti positiivisesti. Maneereihinsa väsynyt koira ja uudet temput voivat joskus näemmä osua kohdilleen jopa kiitettävän runsaskätisesti.

4. KNIVES OUT, ohj. Rian Johnson

Tässäpä saattaa olla vuoden miellyttävin ja samalla myös puhtaasti viihdyttävin elokuva. Tähtien sodan pölyisiä maneereita kylmäpäisesti tuulettanut ja fanilaumoja itkettänyt Rian Johnson kääntää osaamisensa agathachristiemäiseen murhamysteerikerrontaan ja puhaltaa siihenkin uutta eloa. Ylitsevuotavan nimekäs näyttelijäjoukko onnistuu löytämään juuri sopivasti yliampuvat tavat möyhöttää rooleissaan. Parhaiten tässä onnistuu Daniel Craig, jonka hahmo Benoit Blanc, on juuri oikeassa suhteessa sekoitus uskottavuutta ja typerää.

3. TOY STORY 4, ohj. Josh Cooley

Leluelämä sai (toivottavasti) arvoisensa päätöksen, kun neljännessä osassa leivotaan uudenlainen kakku, lähestulkoon samoista raaka-aineista kuin edeltäjänsäkin. Tällä kertaa mukaan on päästetty vain aimo annos kipuilua, itsensä etsimistä ja eksistentiaalisia kriisejä. Siitä varmasti johtuu että herkkupala maistuu hyvin myös varttuneemmille katsojille. Jatko-osien ja uudelleen lämmittelyn ylitarjonnassa on ilo nähdä kertoja kun se tehdään oikeasti onnistuneesti.

2. MIDSOMMAR, ohj. Ari Aster

Ari Aster jatkaa toisessa ohjaustyössään kauhuelokuvien ja ihmissuhteissa piilottelevan pimeyden yhdistämistä ihailtavan itsevarmoilla otteilla. Se mitä toissavuotinen Hereditary teki perhedraamalle, tekee Midsommar parisuhde- ja eroelokuville. Kevyttä säikyttelyä odottavat saattavat nukahtaa tälläkin kertaa katsomoon, mutta jos hiljalleen lisääntyvä pahaenteisyys ja kaulasi ympärille hiipivä piina on parasta, niin tässä ollaan vahvasti mestariteoksen kyljessä kiinni. Lisätenhoa tarjoilee yöttömän yön valjastaminen kauhun näyttämöksi, sillä kyseessä on varmasti vuoden aurinkoisin elokuva, ei tosin tunnelmansa puolesta.

1. THE LIGHTHOUSE, ohj. Robert Eggers

Vuosi 2019 on ollut hyvä tunnelmalliselle kauhuelokuvalle, sillä listani kärkipaikat on suvereenisti valloittanut kaksi kyseisen genren malliyksilöä. Niistä The Lighthouse ylitti kaikki odotukseni siitä kuinka upea hypensä takana piilotellut teos todellisuudessa voisi olla. Kyseessä on elokuva jonka kaikki osatekijät ovat osuneet täydellisesti paikoilleen, alkaen yksinäisen majakkasaaren puristavasta ätmöksenstä, päättyen jumalaiseen näyttelijäntyöhön, joka on niin häpeilemättömän saastaista ja raadollisen pelotonta että heikkosieluisempaa hirvittää. Erityismaininta Robert Pattinsonille, joka elämänsä roolissa kalauttaa itsensä, oman potentiaalinsa ohitse, suoraan mestareiden joukkoon.

Erityismaininta: 
The Beach Bum
Ohjaus: Harmony Korine

En malttanut olla taivuttamasta vähän sääntöjä ja salakuljettaa mukaan jotain kuvottavaa myös elokuvateattereiden ulkopuolelta. Tästä elokuvasta Suomen teattereissa kun oli turha uneksia, vaikka ohjaajan edellinen Spring Breakers jonkinlaista kultti-ihailua kai täälläkin sai osakseen. On vaikea sanoa mikä The Beach Bumissa pitäisi viehättää, se kun on usein lähes sietämätöntä katseltavaa. Ylitseampuvaa epäelokuvaa, jonka ainoaksi tarkoitukseksi olisi helppoa heittää ohjaajan hedonistinen pätemisentarve ja erikoislaatuisuuden tavoittelu. Sen juonettoman sekoilun maestrona huseeraa Matthew McConaughey, kaiken ylinäyttelemisensä voimalla, kuin halutakseen polttaa viimeisetkin ”McConaissancensa” rauniot takaisin maapallon sulaan ytimeen. Ja juuri tässä piilee elokuvan loputon mielenkiintoisuus. Sen päämäärätön olemassaolo pääsee ajoittain jopa majesteetillisen hypnoottisiin korkeuksiin. En osaa sanoa onko The Beach Bumin taustavoimilla ollut mielessään muutakin kuin päätön perseily ja tajunnan virtoihin katoavat pilvikekkerit, mutta tässä tapauksessa se ei ole juurikaan olennaista. Kyseessä on elokuva, joka antaa loputtoman määrän vastauksia, ilman että kysymyksiä on edes olemassa. Yksi niistä elokuvista, joka jatkaa olemistaan ja pelkästään tieto sen olemassaolosta tarjoaa jossain hetkissä enemmän kuin jonkun sitä paremman elokuvan katselu.    

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti