Leffavisa 14.02.2018: VIERASVISA: Zomba Famiglia

1. Iguaani 17,5 pt (ratkontavoitto)
2. Nakatomi 17,5 pt
3. Kongon Kingit 17,5 pt.
4. Kiired & Vihaset 12,25 pt.
5. Ewan & Obi-Wan 8,25 pt.
6. Esto 7,25 pt.
7. Verkus 1,75 pt,

Zomba Famiglia Leffavisa 14.02.2018

I. Peruskierros

1. Kuka on merkitty kuvaajaksi, eli Director of Photographyksi Paul Thomas Andersonin 23.2.18 Suomessa ensi-iltaan tulevassa Phantom Threadissa?
2. Näyttelijä Alyssa Milanon viime vuonna käynnistämä #metoo-kampanja kehotti naisia kertomaan siitä, kuinka he ovat joutuneet kärsimään seksuaalisesta ahdistelusta. Hän itse oli joutunut elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin lähentely-yritysten kohteeksi. Kuka alaikäisiä poikia ahdistellut näyttelijä sai potkut Netflix-sarjasta ja kenen elokuvarooli kuvattiin kokonaan uudestaan ilman häntä, kun ahdistelu tuli ilmi?
3. Missä John Carpenterin elokuvassa esiintyy Alice Cooper, ja millä välineellä Alicen henkilöhahmo tappaa ihmisen kyseisessä elokuvassa?
4. Jerry Bruckheimer ja Don Simpson päättivät palkata Tony Scottin "Top Gunin" ohjaajaksi nähtyään Scottin ohjaaman automainoksen. Mikä automerkki oli kyseessä?
5. Thomas Harrisin romaani Red Dragon/Punainen lohikäärme on filmattu kahdesti. Nimeä elokuvat ja niiden ohjaajat.
6. Vihjekysymys: Kuka näyttelijä?
4p. Kuka Oscar-voittaja on syntynyt vuonna 1955, näytellyt Red Alert 3 - pelin videomateriaalissa ja ääninäyttellyt Portal 2 -pelissä?
2p. Monipuolinen näyttelijä, jonka roolisuorituksia on nähty ja kuultu mm. Bojack Horsemanissa ja elokuvissa Zootopia, Juno ja Terminator Genisys.
1p. Nousi kuuluisuuteen tv-sarjasta Oz - Kylmä Rinki.

II. Äänivihjekierros. Kuka tai ketkä laulavat (huonosti) ja missä elokuvassa? Laulajan nimestä ja elokuvasta molemmista erikseen 0,5 p. Lisäksi 0,5 pistettä jos tunnistaa enemmän kuin 1 laulajan.

7.-11. Ääniä
12. Vihjekysymys: Mikä biisi?
4 pisteen vihje: Biisin coveroi vuonna 2002 Jessica Simpson. Biisi on Giorgio Moroderin säveltämä ja Tom Whitlockin sanoittama.
2 pisteen vihje: Biisi voitti vuonna 1986 sekä oscarin että golden globen parhaasta alkuperäisestä kappaleesta. Biisin esitti Berlin.
1 pisteen vihje: Biisi on elokuvasta Top Gun.

III. A vai B -kierros. Joka kohdassa kysytään kaksi kysymystä, a ja b. Joukkue vastaa vain yhteen kysymykseen per kohta! Oikeasta vastauksesta saa a-kysymyksissä 1 pisteen, b-kysymyksissä 2 pistettä. A-kysymykset koskevat oikeita elokuvia, b-kysymykset Poliisiopistoja.

13. A. Mitä Nicolas Cagen roolihahmon Sailor Ripleyn takki edusti hänelle David Lynchin  Wild at Heartissa? Yksilöllisyyttä ja uskoa henkilökohtaiseen vapauteen.
B. Kuka seuraavista ei esiintynyt Poliisiopistoelokuvissa?
a. Steve Guttenberg
b. Sharon Stone
c. Kim Catrall
d. Ron Perlman
e. Kim Basinger
f. Chistopher Lee
g. Dean Norris
h. Tony Hawk
14. A. Missä elokuvassa John Carpenter ohjasi yhtä luottonäyttelijöistään eli Kurt Russelia ensimmäistä kertaa?
B. Kuinka monta Poliisiopistoelokuvaa on julkaistu 90-luvulla?
15. A. Kaikki tiedämme mitä Soylent Green oikeasti oli, mutta mitä sen väitettiin olevan?
B. Poliisiopisto-franchise on saanut historiansa aikana vain yhden razzie-ehdokkuuden (!!!). Kenelle ja mistä elokuvasta?
16. A. Mikä tunnettu sarjakuvahahmo on saanut inspiraationsa Conrad Veidt’n esittämästä hahmosta Paul Lenin elokuvassa ”The Man Who Laughs”?
B. Nimeä Mahoneyn love interestejä näytelleet näyttelijättäret.
17. A. Yksi Ingmar Bergmanin kuuluisimmista elokuvista ”Persona – Naisen Naamio” alkaa kollaasilla, joka tiivistää siihenastisen elokuvahistorian. Kollaasista sensuroitiin joissain maissa yksi kuva, mitä kyseinen kuva esitti?
B. Nimeä kaksi Poliisiopistoissa näytellyttä Golden Globe -voittajaa (yhteensä 3 kpl).
18. A. Kuka ohjasi ensimmäisen Poliisiopisto-elokuvan? Hugh Wilson (kuoli 14.1.2018)
B. Kuinka moni näyttelijä esiintyy Poliisiopisto-sarjan kaikissa elokuvissa?

VASTAUKSET

Kuvaekstra (Yhdistä näyttelijä ja hänen oikeaan nimeensä)

1.    Michael Caine = Maurice Micklewhite
2.    Kirk Douglas = Issur Danielovitch Demsky
3.    Michael Keaton = Michael Douglas
4.    John Wayne = Marion Morrison
5.    Ben Kingsley = Krishna Pandit Bhanji
6.    Helen Mirren = Ilyena Mironov

I. Peruskierros

1. Ei kukaan. (P. T. Anderson & crew)
2. Kevin Spacey. Sai potkut House of Cardsista ja Ridley Scott kuvasi All the money in the worldiin kaikki J. Paul Getty -kohtaukset uudestaan Christopher Plummerin kanssa. Elokuva julkaistiin suunnitellussa aikataulussa näyttelijämuutoksesta huolimatta.
3. Prince of Darkness, Pimeyden valtias (1987). Polkupyörällä (lävistää miehen puolikkaan polkupyörän tangolla)
4. Saab
5. Michael Mann: Manhunter/Psykopaatin jäljillä, Brett Ratner: Red Dragon/Punainen lohikäärme
6. J. K. Simmons

II. Äänivihjekierros

7. Alan Rickman, Juliet Stevenson, Truly Madly Deeply (Anthony Minghella, 1990)
8. Malcolm McDowell, The Clockwork Orange / Kellopeliappelsiini (Stanley Kubrick, 1971)
9. James Stewart, The Philadelphia Story / Skandaalihäät (George Cukor, 1940). Muut klipissä puhuneet näyttelijät olivat Katharine Hepburn, Cary Grant ja John Howard.
10. Sylvester Stallone, Rhinestone / Tuhannen taalan paikka (Bob Clark, 1984). Dolly Partonin kiherrys kuuluu aivan klipin lopussa.
11. Christopher Walken, John Cazale, John Savage, Chuck Aspegren, Robert De Niro Deer Hunter / Kauriinmetsästäjä (Michael Cimino, 1978) Baarimikkokin laulaa, mutta enpäs muista sen nimeä.
12. Take my breath away

II. A vai B -kierros

13. A. Yksilöllisyyttä ja uskoa henkilökohtaiseen vapauteen.
B. e. Kim Basinger
14. A. Elvis (1979, tv-elokuva)
B. Yksi
15. Planktonia (Soylent Green, 1973)
B. Huonoin alkuperäinen kappale: Let's Go to Heaven in My Car (Brian Wilson), 4: Citizens on Patrol
16. Jokeri
B. 1: Kim Cattrall (Karen Thompson), 2: ei love interestiä, 3: Shawn Weatherly (Cadet Adams), 4: Sharon Stone, 5-7: ei Mahoneya.
17. A. Erektiossa olevaa penistä.
B. Kim Cattrall, Sharon Stone, Ron Perlman
18. 3: George Gaynes (Lassard), Michael Winslow (Jones), David Graf (Tackleberry)

Jóhann Jóhannsson kuollut vain 48-vuotiaana

Upea islantilaissäveltäjä Jóhann Jóhansson kuoli Berliinissä perjantaina 48 vuoden iässä. Kaksinkertaisen Oscar-ehdokkaan (Sicario; Kaiken teoria) ura katkesi huippukohdassaan. Kotimaassaan jo pitkään hyvin tunnettu Jóhansson oli noussut aivan viime vuosina Hollywoodinkin jännittävimpien ja uudistuskykyisimpien elokuvasäveltäjien joukkoon. Läpimurto tapahtui Kaiken teorialla, ja merkittävin yhteistyö ehti muodostua kanadalaisen Denis Villeneuven kanssa kolmessa elokuvassa (Vangitut; Sicario; Arrival). Ihailijoihin lukeutui myös viime viikolla Helsingissä vieraillut tanskalainen dokumentaristi Phie Ambo (Vapaa mieli; Äiti Maan antimet).

Jóhann Jóhanssonin soolotuotanto käsittää yhdeksän korkealle arvostettua albumia. Pitkiä elokuvia Jóhansson ehti säveltää 29, useissa eri maissa, sekä fiktiota että dokumenttia. Näistä on tulossa vielä viimeiset kolme, joita yhdistää M-kirjain (Mandy; The Mercy; Maria Magdalena).

DocPoint 2018: Ex Libris - amerikkalaiset eivät ole tyhmiä

Frederick Wisemanin Ex Libris: The New York Public Library


Ex Libris, 3h17min., on paperilla tämänvuotisen DocPointin pisin elokuva. Elävässä elämässä se ei silti ole edes yhtä pitkä kuin My Helsinki -kampanjamainos. Jonkun paisunut ego kaipaa puhkaisua, sillä vaatii aikamoista omahyväisyyttä olettaa, että festariyleisö jaksaa ennen odottamaansa elokuvaa katsoa kerta toisensa jälkeen mitäänsanomattoman mainoksen, jolla on pituutta 2 minuuttia ja 5 sekuntia.

Nostan DP18:n pääelokuvaksi mestari Wisemanin kirjastoelokuvan. En sen takia, että se olisi itseoikeutetusti festivaalien ns. paras teos, vaan koska siinä kiteytyy niin paljon siitä, mitä dokumenttielokuvan pitäisi olla: sivistynyt, peloton, jalo, inhimillinen, näkemyksellinen, yhteiskunnallinen, viisas, silmiä avaava. Lisäksi se Wisemanin kautta kytkeytyy dokumenttielokuvan traditioon syvimmällä mahdollisella tavalla.

50-vuotisen uran luonut Frederick Wiseman on 88-vuotias, mutta tekee yhä 3-4-tuntisia elokuvia, joissa hän tutkii ihmistä, ihmisen luomia laitoksia ja näiden kahden välistä suhdetta; instituutiothan koostuvat ihmisistä tarkoituksenaan olla jotain enemmän kuin osiensa summa. Niin ovat muuten Wisemanin elokuvatkin. Wiseman on korkeasti koulutettu älykkö, entinen juristi, joka vasta reilusti yli kolmekymppisenä jätti yliopistouransa siirtyäkseen kommentoimaan ympäröivää maailmaa elokuvan keinoin. Hän aloitti tutkimuksella mielisairaita rikollisia hoitavasta sairaalasta. Legendaarinen Siilipäiden revyy (Titicut Follies, 1967) joutui ennenkuulumattomasti pannaan ja aloitti suuren sananvapauskeskustelun. Siitä lähtien Wiseman on lukeutunut alansa tärkeimpiin. Hän ei kuitenkaan ole koskaan ollut sensaatiohakuinen paljastuselokuvien tekijä, vaan on pyrkinyt tunkeutumaan syvemmälle yhteiskunnan piilorakenteisiin. Eräässä mielessä hän tekee kartoittajan työtä. Kerronnaltaan Wiseman sivuaa direct cinemaa - ja on suuresti siihen vaikuttanut -, mutta ei kuulu siihen samalla tavalla kuin esimerkiksi D. A. Pennebaker. Wiseman on pysytellyt merkityksellisen itsenäisenä ja persoonallisena toimijana.

Silti hänen pitkälle hiottu tyylinsä tavoittelee näennäistä persoonattomuutta. Hän on mestari luomaan objektiivisuuden illuusion. Itse elokuvansa leikkaava Wiseman kuvaa tyypillisesti toista sataa tuntia aineistoa, josta hän kärsivällisesti veistää oman näkemyksensä tapahtumista. Wiseman leikkaa aktiivisesti, mutta ei koskaan haastattele, ei kuvaa ihmistä suoraan edestä, käytä musiikkia tai taustoita kuvaamiaan henkilöitä. Wisemanin elokuvissa katsoja kävelee aina huoneeseen täynnä tuntemattomia ihmisiä, jotka eivät tiedosta hänen läsnäoloaan. Huomion täytyy silloin kiinnittyä siihen, mitä ihmiset sanovat, miten he sen sanovat ja miten muut siihen reagoivat. Tämä vaatii katsojalta valppautta, vireyttä ja keskittymistä, mutta palkinto on sen arvoinen: kokemus siitä, että minua ei manipuloida, vaan saan itse ja rauhassa muodostaa oman käsitykseni sekä makustella valtavaa tietomäärää, joka rauhallisesti hopealautasella eteeni ojennetaan.

Loputtoman rikas Ex Libris ottaa haltuun kirjaston. Wisemanin hienostuneisuudesta kertoo paljon se, että hän välittää yhden pääsanomansa pelkästään sillä, että vasta elokuvan kolmannella tunnilla nähdään ensimmäisen kerran joku lainaamassa jotain. Kirjasto on 2000-luvulla jotain aivan muuta kuin kirjojen säilytyspaikka. NYPL:ssa järjestetään pyörryttävä määrä keskustelutilaisuuksia, luentoja, lukuhetkiä, tanssi- ja muita kursseja, rekrytointitilaisuuksia jne. Elokuvan keston mittaan alkaakin vaikuttaa siltä, että kirjasto on ottanut hoitaakseen tehtäviä, jotka aiemmin ovat kuuluneet kansanopistoille, työkkärille, päiväkodeille ja yliopistolle. Kaikille avoimena laitoksena kirjasto on sivistyksen ja oppimisen tärkein kivijalka. Kirjastosta on tullut tiedon säilyttäjä, ja se pyrkii yhä aktiivisemmin myös jakamaan sitä. Näin se taistelee tietämättömyyttä ja tyhmistämistä vastaan. Näin se asettuu poikkiteloin yhteiskunnan ylimmän portaan arvojen ja toiveiden kanssa.

Ex Libris onkin täydellistä vastalääkettä Daniel Quinnin lanseeraaman "kulttuuriäidin" pauhuksi yltymään käyvälle kuiskeelle. Amerikkalaiset eivät ole tyhmiä tai henkisesti laiskoja, vaan uteliaita ja tiedonhaluisia. Joka ikinen äänessä oleva artikuloi sanottavansa hämmästyttävällä selkeydellä ja kaunopuheisuudella kirjastonjohtajasta puhepiiriläiseen. (Myöskin jokainen tanssikurssin kasikymppisistä rouvista tanssii paremmin kuin minä.) Wisemanin elokuvissa on vain aniharvoja kuvia, joissa ei näy ihmistä; niinpä Ex Libriksessä kuullaan mahtava kavalkadi puheita ja puheenvuoroja, ja jokainen niistä tuo uuden palan mosaiikkiin. Tämä voisi olla puuduttavaa, mutta Ex Libris ei ole puuduttava, se on vain pitkä. Eikä pituus ole muuta kuin aikaa. Tässä tapauksessa hyvin käytettyä aikaa.

Ex Libriksen näyttämä amerikkalaisten esiintymiskyky kytkeytyy varmasti ko. kulttuuriin. Amerikkalaisia ei kasvateta ujoiksi, ja he saavat jo vauvasta asti mallia medialta, miten esiintyä muiden edessä. Wisemanin teosta voi tarkastella myös tutkielmana puhetaidosta ja sen eri ilmenemismuodoista. Toisaalta täytyy pitää mielessä, että Ex Libris näyttää Yhdysvalloista vain pienen siivun; näkökulma ansaitsee silti nousta esiin Fox Newsin propagandan alta, ja on elintärkeää, että se nousee.

Ex Libristä katsoessa kokee järkyttyneenä, että ei tiedä edes kirjastosta mitään, vaikka olen joskus ollut sellaisessa töissäkin. Wiseman paljastaa kulissien takaa sen valtavan näkymättömän työn, mitä puolentoista Suomen kokoista väestöä palveleva NYPL tekee tiedon ja kulttuurin säilyttämiseksi. Arkistointi vaatii sinnikkyyttä ja ammattitaitoa. Hypnoottinen on kohtaus studiossa, missä nauhoitetaan äänikirjaa. Virheettömästi lausuvan lukijan ja hänen äänittäjänsä pikkutarkkaa professionaalisuutta seuraa kuin suggeroivinta draamaa. Äänihuoneen lampun päästämä pienen pieni niksahduskaan ei saa päästä nauhalle.

Elokuvan tärkein kulissien takainen juonne liittyy rahoitukseen, joka järjestyy eri lailla kuin Suomessa. Liki puolet NYPL:n budjetista koostuu filantropistien lahjoituksista. Se on meikäläisestä näkökulmasta erikoinen järjestelmä, ja Wiseman avaa sitäkin ajatuksia herättävästi.

Wisemanin omat painotukset näkyvät alusta lähtien. Elokuva alkaa Richard Dawkinsin haastattelutuokiolla, missä teema tiedon merkityksestä ihmiskunnan majakkana astetaan kivijalaksi. Wiseman ei kuitenkaan käy uskontoa vastaan, vaan jatkaa toiseen suuntaan: rasismiin. Toistuvasti Ex Libris kuvaa vähemmistöjä, etenkin afrikanamerikkalaisia, keskustelemassa kirjastossa siitä, miten virallinen historiankirjoitus vaikuttaa heidän jokapäiväiseen arkeensa. Samalla elokuva osoittaa kirjaston valtavan merkityksen yhteisöjen luojana ja ylläpitäjänä. Kuten NYPL:n johtaja ilmoittaa vakaumuksenaan, kirjasto on aidosti demokraattinen, kaikille avoin laitos.

Vaikka onkin viime vuoden tärkeimpiä elokuvia, ei Ex Libris ehkä muotonsa puolesta nouse aivan Wisemanin huipputöiden joukkoon. Koska Wiseman vaatii katsojaltaan poikkeuksellista huomiokykyä, kiinnittyy huomio yksityiskohtiin, jotka käyvät häiritseviksi. Tällaisiin lukeutuu kameramiehen kömpelyys esimerkiksi fokusta kesken otoksen tarkentaessaan tai rajausta muuttaessaan. Digitaaliseen tallentamiseen katoaa jälleen jotain olennaisen vitaalia maailmasta. Wisemanin varhaisemmat teokset väreilivät tavalla, jolla kuva Ex Libriksessä ei väreile.

Vaikka Ex Libris saattaa tuntua pituudessaan ja skaalassaan isolta elokuvalta, on Frederick Wisemanin visio vielä valtavampi. Kirjastoelokuva on vain yksi luku elämäntyössä, jonka kokonaiskuva hahmottuu toisiaan tukevista osista. Frederick Wiseman on käynyt säntillisesti läpi lähes koko yhdysvaltalaisen yhteiskuntarakenteen tavalla mihin kukaan toinen dokumentaristi ei ole pystynyt. Se on juuri sellainen aarre, jonka säilyttämiseksi jälkipolville kirjasto on luotu.

DocPoint 2018: Ovia Kamtsatkasta Serbiaan

Irina Zhuravlevan ja Vladislav Grishinin Kamchatka Bears, Life Begins (Kamtsatkan karhut, elämä alkaa)
Mila Turajlićin Druga strana svega ("Kaiken toinen puoli")



Festariviikkoon mahtui sentään yksi luontodokumenttikin. Kamtsatkan karhut on DocPointille komea kaappaus, sillä elokuva sai siellä maailmanensi-iltansa. Perussympaattinen seurantadokumentti näyttää 7 kuukauden ajan, mutta vain 52 minuuttia yhtä ruskeakarhuperhettä. Kamtsatka sijaitsee meistä katsottuna kaukana perä-Siperiassa - se on juuri sitä seutua, jota Sarah Palin jatkuvasti kiikaroi terassiltaan. Venäläisdokumentin hellyttävät päähenkilöt pysyvät kyllä suojassa Amerikan tädin haukankatseelta.

Kamtsatkassa karhut pysyvät ihan periaatteesta suojassa kaikkien ihmisten katseelta, sillä heidän elinympäristönsä on suojeltu. Venäläiskaksikon elokuvan suurin arvo on yksinkertaisesti tämän maailmankolkan ja näiden eläinten tallentamisessa jälkipolville. Muuten sen elokuvalliset ansiot jäävät väiteltäviksi.

Kamtsatkan karhut haluaa vimmatusti olla (mielellään henkeäsalpaavan) kaunis, mutta se on pikemminkin vain nätti; nätti samalla tavalla kuin National Geographicin luonto-ohjelmat tai Enyan levy. Superterävä, jälkikäsitelty HD-kuva siivoaa luonnosta pois kaaoksen ja virheet idealisoiden usein raa'at olosuhteet kuvakirjamaiseksi epäaitoudeksi. Pehmeä ambient-musiikki tuudittelee loputkin katsojat paksuin viltein vuorattuun kehtoon, jonne eivät yllä hallin haukku, metsämiehen pyssy eikä kognitiivinen dissonanssi. Mutta onhan nallet söpöi.



Toista maata on serbialaisen Mila Turajlićin "Kaiken toinen puoli". Se voitti pääpalkinnon IDFAssa - "dokkari-Cannesissa" - ja syyn voi ymmärtää. Turajlićin äiti on maan poliittisia johtohahmoja vielä nytkin, valokeilasta pois astuttuaan. Hänen kauttaan ohjaaja luo selkeän ja tarkkanäköisen katsauksen Jugoslavian sotaan ja Slobodan Milosevićin ajan kaoottiseen Serbiaan. Maan poliittisen elämän keskiössä yli sata vuotta elänyt Turajlićin suku edustaa rauhan puolesta puhuvaa vasemmistoidealismia, jolle maan lähihistorian ja nykyhetken todellisuus on niin kova pala, että elokuvassa puhutaan toistuvasti muille maille muuttamisesta.

Tyttären ohjaus ei ole millään lailla visionääristä, mutta se on jäntevää, hienosti keskustelevaa ja älykästä dokumenttielokuvaa. Ja henkilökohtaista. Ohjaaja pysyy kaiken aikaa lähellä kohdettaan, eli perhettään: se mikä tapahtuu paksunahkaiselle äidille, koskettaa tytärtäkin. Usein se on kipeää. Humanismi joutuu jostain syystä perustelemaan itsensä kovan linjan nationalisteille, jotka täysin absurdisti vetävät äidin oikeuteen syyttäen tätä "maanpetoksellisuudesta". Pääministeriksi nousee 48 %:n kannatuksella Milosevićin entinen tiedotusministeri. Maan syviä rivejä on vaikea ymmärtää. Dokumentti valottaa syitä tähän.

"Kaiken toinen puoli" ei aiheestaan huolimatta ole ahdistava tai dramaattinen. Mila Turajlićin kerronta on maanläheistä ja naturalistista. Yksi tarinan päähenkilöistä on perheen koti. Teos kiertyy keskeisen symbolinsa ympärille: oveen, joka on pysynyt lukittuna aina toisen maailmansodan jälkeen tapahtuneen kommunistisen vallankumouksen jälkeen, muistutuksena siitä, miten helppoa on ummistaa silmänsä historialta.

DocPoint 2018: All Hail Michael Bambihill

Giovanni Totaron Buon inverno ("Hyvää talvea")
Mika Kaurismäen Ryhmäteatteri
(Véréna Paravelin ja Luvien Castaing-Taylorin Caniba)

Onko festivaalien huonoin elokuva löytynyt? Ranskalaisen ohjaajakaksikon muotokuva japanilaisesta kannibaalista, Caniba, on poikkeuksellisen epäonnistunut. Pyrkimystä persoonalliseen, katsojan haastavaan muotoon löytyy, se vain on matkan varrella muuttunut sietämättömän teennäiseksi ja tärkeileväksi kvasi-provoiluksi, jonka loputtoman pitkät haahuiluotokset kumisevat tyhjyyttään kertomatta edes metaforan tasolla mistään mitään. Jätin ne muiden kiusana kankaalla lillumaan puolivälin tienoilla.



Täysin onnistunut ei ole palermolaista rantaparatiisia leppoisasti kuvaava "Hyvää talveakaan". Silmää miellyttävästi kuvattu "Hyvää talvea" on kuin postikortti. Sitä on kiva katsella, mutta kääntöpuolelta ei löydy oikein minkäänlaista pointtia tai punaista lankaa. Nuoren ohjaajan kokemattomuus loistaa silkoisen pinnan alta siinä, miten hän ei osaa kertoa rantalomaa viettävistä italialaisista mitään ihonalaista. Ehkä pyrkimyksenä oli tehdä satiiria Ulrich Seidlin tyyliin, mutta siihen eivät rahkeet vielä riitä.

DocPointin kunniavieras on Aho & Soldan -elämäntyöpalkinnon saaja Mika Kaurismäki. Parin vaisun vastaanoton saaneen fiktion jälkeen Mika on työstänyt Ryhmäteatterissa jotain selvästi pirteämpää. DocPointin kunnianosoituksesta silmin nähden otettu auteur painoi vielä aivan maailmanensi-illan aattona pitkää päivää saadakseen projektin festivaaliyleisön silmien eteen.



Lopputulos herättää kysymyksiäkin, mutta on vastaanpanemattomasti nautittava, viihdyttävä ja hauska Ryhmiksen 50-vuotisjuhlaelokuva. Dokumentti lähtee välittömästi täydellä höyryllä liikkeelle eikä energia missään vaiheessa hyydy. Ensi-iltayleisö kiittikin useaan otteeseen elokuvan notkeaa leikkausta ja hyvästä syystä. Kaurismäki on koko uransa tehnyt läheistä yhteistyötä Ryhmäteatterin näyttelijöiden kanssa ja on projektille ihanteellinen ohjaaja, jonka seurassa haastatellut rentoutuvat. Siitä syntyy ääneen naurattavia muisteloja ja anekdootteja Karien Heiskasen ja Väänäsen, Pirkka-Pekka Peteliuksen, Vesa Vierikon, Arto af Hällströmin, Martti Suosalon, Mika Myllyahon, Esa Leskisen, Juha Kukkosen ja monien muiden kanssa.

Edellä mainitussa listassa saattaa jokin pistää silmään. Kyllä, Ryhmäteatterissa puhutetaan naisiakin, mutta dokumentti on selvästi miespainotteinen. Varsinkin saa siitä sen kuvan, että Ryhmäteatterin veturina on aina toiminut karsimaattinen miestähti tai -ohjaaja. Leena Uotila, Ulla Tapaninen ja erityisen tärkeä Raila Leppäkoski, muiden ohessa, jäävät kyllä sivulehtereille. Sitä, missä määrin oikeutettua tämä on, en ole pätevä arvioimaan. Mutta se, että vene on tällä tavalla kallellaan kielii Ryhmäteatterin tietystä pinnallisuudesta. Kaurismäki käy komealla laukalla läpi Suomen vanhimman vapaan teatterin kronologiaa, mutta persoonalliset kysymykset jäävät kysymättä. Henkilökemiallisiin kitkoihin korkeintaan viitataan diskreetisti, mutta kulissit eivät sitttenkään aukene yleisölle. Missä on draama, missä riidat? Missä ovat näin tiiviiseen yhteisöön kuuluvat yhden yön harha-askeleet ja harkkojen raivokohtaukset, jotka laannuttuaan ovat vahvistaneet yhteishenkeä? Missä hiki?

Poissaolollaan loistavat myös vertailut muihin vapaisiin teattereihin ja siihen, mitä niissä tehtiin eri lailla, sekä yleisön näkökulma. Edes arkistomateriaalissa ei nähdä aikalaiskommentteja välittömästi jonkin Ryhmiksen päänavauksen jälkimainingeissa. Ja vaikka Ryhmistä vihanneesta Jukka Kajavasta puhutaankin, puuttuu kuvasta oikea (itse)kritiikki. Vieläpä Ryhmiksen modus operandia status quon haastajana olisi voinut syventää, vaikka reaktio pinttyneisyyksiin ja muutoshalu käyvätkin selväksi.

Ryhmäteatteri tuntuukin kaikessa yleisöystävällisyydessään tehdyn erityisesti Ryhmäteatterin faneille. Ne, joilla ei ole ollut onnea nähdä koskaan Ryhmistä tosi toimissa lavalla, saavatkin syyttää itseään. Koskaan ei silti ole myöhäistä. Ryhmäteatteri on edelleen voimissaan, ja Mika Kaurismäen historiikki sopii sekä vasta-alkajille että edistyneille. Maagiset loppukuvat Muodonmuutoksesta jättävät elokuvista poistuvalle teatterikuumeen.

DocPoint 2018: Festareiden "dat film"?

Theo Anthonyn Rat Film


"There has never been a rat problem in Baltimore. There was always a human problem."

Tämä elokuva ei oikeasti kerro rotista, vaan se kertoo ihmisistä. Tämän se tekee tavalla, joka kertaheitolla nostaa Theo Anthonyn tuntemattomuudesta kiinnostavien uusien amerikkalaisdokumentaristien kärkijoukkoon.

Anthony ymmärtää dokkarin tekemisestä paljon. Sen, että dokun tekeminen ei ole vain kameran napsauttamista päälle ja ympäristön kuvaamista ilman näyttelijöitä; sen, että dokumenttielokuvan voi suunnitella yhtä huolellisesti kuin fiktionkin; ja sen, että dokkari taipuu omaa persoonaa myötäilevään hahmoon.

Anthonyn aihe on Baltimore, kaupunkina Helsingin kokoinen, metropolina kaksi kertaa isompi perinteikäs satamakaupunki. Tänne sijoittuvat kaikki John Watersin elokuvat, ja Waters epäilemättä osaisi arvostaa Anthonyn visionääristä teosta. Kaiketi tuo amerikkalaisen vaihtoehtoelokuvan suuri originelli arvostaa rottiakin.

Rat Film on läpeensä sosiologinen elokuva. Anthonyn perusoivallus on rinnastaa rottayhdyskunta ja ihmisyhdyskunta toisiinsa elokuvan keinoin. Tämän hän tekee usein nerokkaalla tavalla. Se, että nämä neronleimaukset nousevat esiin siellä täällä, tekee ironisesti elokuvasta hieman epätasaisen. Joka tapauksessa, tässä meillä on silmiemme edessä dokumentti, joka tempaa katsojan mukaansa puhtaan elokuvallisesti. Errol Morrisin varhaisista töistä vaikutteita saanut Rat Film käyttää geometrisia kompositioita yhdessä direct cinema -ilmaisun kanssa limittäen mukaan asiakirjoja ja jopa tietokonepeligrafiikkaa viedäkseen sanomansa perille. Ääniraidan valtaa kliininen, lähes robottimainen naisääni, joka sitoo elokuvan lukuisat langat yhteen. Mistä siis on kyse?

Rattus norvegicus, isorotta, on elokuvassa kuvattujen intohimo. Sitä metsästetään (pesäpallomailoin, itse tehdyin kiväärein ja virvelein!), myrkytetään ja hellitään lemmikkinä. Sympaattisen tuholaishävittäjän asiakkaille rotta on ongelma, mutta rotta paljastuukin ongelmaksi, joka peittää isomman ongelman. Anthony esittää vakuuttavan teesin, että rottainfestaatio vaikuttaa lähinnä köyhimmissä kaupunginosissa. Nämä kaupunginosien väliset erot on tietoisesti suunniteltu vuosikymmeniä sitten valkoisten miesten toimesta.

Rat Film on elokuva luokkayhteiskunnasta, missä yhdet ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Kaikki Anthonyn kuvaamat ihmiset kurjina säilytetyissä naapurustoissa ovat kouluttamattomia ja tyhmiä. Silmiinpistävää on rajoittunut sanavarasto ja mielikuvituksen puute. Poikkeuksen muodostaa yhdistävänä tekijänä joviaali myrkyttäjä, joka tietää elämästä enemmän kuin antaa alkuun ymmärtää. Anthonyn pinnan alainen väite on, että joku haluaa pitää nämä ihmiset tyhminä omien etujensa tähden.

Suggeroiva Rat Film kaivaa historiasta päivänvaloon rottatutkimuksia, joissa sosiologit ovat tutkineet ihmispopulaation hallintaa ja ihmisten käyttäytymistä rajatuissa olosuhteissa. Rotat, älykkäät ja valppaat jyrsijät, tulivat hulluiksi. Baltimoressa tehdään ällistyttävä määrä murhia. Asukaslukuun suhteutettuna neljä kertaa enemmän kuin "murhapääkaupunki" Chicagossa. Anthony vieraileekin toteavine kameroineen baltimorelaisessa laitoksessa, jossa moderni rikospaikkatutkinta syntyi. Kun kaupungin suuri poika, veteraaniohjaaja Barry Levinson lähti luomaan tv-klassikkoa, hän pisti nimeksi Homicide.

Helsingissä tehtiin vuonna 2015 murhia 7 kappaletta. Samana vuonna Baltimoressa niitä tehtiin eniten kaupungin historiassa. Murhia kertyi kalenterivuodessa 344. Näistä uhreista 321 oli mustaihoisia.

Rottia vastaan on taisteltu Baltimoressa kaikin keinoin, kaikissa yhteiskuntaluokissa vuosikymmeniä. Ne eivät ole hävinneet minnekään. Vika ei ole keinoissa, vaan järjestelmässä. Oiretta on turha hoitaa silloin, kun sairaudesta ei edes puhuta.

Rat Film puhuu. Mahtava elokuva.

Leffavisa exploitaatio

1. Mitä legendaarinen Herschel Gordon Lewis ensimmäisenä elokuvantekijänä toi länsimaalaiselle valkokankaalle vuonna 1963? (Goren/graafisen verenvuodatuksen. Mitä yleisesti ottaen pidetään ensimmäisenä gore-elokuvan on Blood Feast, joka on Lewisin legendaarisin elokuva, joka toi juurikin graafisen verenvuodatuksen elokuviin ja jotakuinkin loi gore/splatter -lajityypin. Gore-taiteen juuria etsiessä monesti mainitaan 1800-luvun lopulla aloittanut pariisilainen pienteatteri Grand Guignol. Teatterin esittämissä, usein melodramaattisissa näytelmissä (myös jännitystä ja kauhua mahtui mukaan) oli mukana aikaansa nähden realistisesti toteutettuja graafisen verisiä murha- ja kidutuskohtauksia. Grand Guignol lopetti lopulta taloudellisten vaikeuksien vuoksi. Mielenkiintoista kyllä, melkein välittömästi kuin gore-teatteri loppui 1962, tuli gore-elokuva mukaan kuvioihin Lewisin myötä. Aivan ensimmäinen gore-elokuva on luultavasti japanilainen Nobuo Nakagawan Jigoku (Hell), joka julkaistiin vuonna 1960.)
   
   
2. Suomalaista exploitaatiota; Mitä yhteistä on Teuvo Tulion Sensuelalla ja ensimmäisellä Mies ja alaston ase -elokuvalla? (Sensuelassa näytetään Frank Drebinin mieluisin kuolintapa: saamelaisukko puree munat irti)
   
   
3. Mikä vuoden 2010 rankka, mutta myös kehuttu, eurooppalainen elokuva aiheutti laajalti pahennusta, joutui kotimaassaan poliisitutkinnan kohteeksi ja kiellettiin kokonan mm. Espanjassa, Saksassa, Australiassa, Etelä-Koreassa ja Norjassa? (A Serbian Film)

4. Minkä elokuvan lopusta on seuraavaksi kuultava musiikkinäyte? https://www.youtube.com/watch?v=N01V8ulS1Ms (Death Proof)

5. Nimeä elokuva ja kaksi näyttelijää (kolmea kuullaan) https://youtu.be/3Fu6052ErX8?t=93 (Peter O'Toole ja John Gielgud pornoelokuvassa Caligula, kolmas tietenkin Malcolm McDowell)

6. Mitä elokuvaa haetaan seuraavaksi kuultavassa ääninäytteessä. Ja toinen piste tulee, jos tiedät kuka näyttelee tänä vuonna ensi-iltansa saavassa remakessa päähenkilöä? https://www.youtube.com/watch?v=4FfPa0m6WMo (Suspiria, Chloë Grace Moretz tai Dakota Johnson)

7. Kuka B-elokuvien vakiokasvo?
   4p. Tämä yli 200 elokuvaroolin mies teki yhden ensimmäisistä isoista rooleistaan Andy Warholin elokuvassa Blood for Dracula, jossa hän esitti nimiroolin kreivi Draculaa. Viime vuosina häntä on nähty mm. suomalaisessa Iron Sky -elokuvassa ja hänet tullaan näkemään myös sen tänä vuonna ilmestyvässä jatko-osassa

2p. Hänet on nähty myös elokuvissa Ace Ventura, Johnny Mnemonic, Barb Wire, Armageddon, Blade, End of Days ja Grindhouse. Hän oli myös yksi von Trierin Nymphomaniac-elokuvan kuuluisissa orgasmi-julisteissa voihkinut tähti.

1. Tämä vuonna 1944 syntynyt saksalainen on Lars von Trierin vakionäyttelijä. Hänen oikea sukunimensä on Kierspe, mutta hän lyhensi sen myöhemmin esiintyessään elokuvissa.(Vastaus: Udo Kier)

8. Mikä oli Russ Meyerin keino saada sen leffoihin isorintaisia naisia; a) rintaimplantit b) raskaana olevat naiset c) hieman ylipainoiset naiset? (B.Meyer palkkasi raskauden alussa olevia naisia joilla oli rinnat suurentuneet.)

9. Millä muulla nimellä tunnettiin kuuluisa tuotantosäännöstö (motion picture prodiction code), jolla puhdistettiin 1930-luvulta 1960-luvulle elokuvista seksi ja väkivalta?
   (Haysin ohjeisto, viralliselta nimeltään elokuvien tuotantosäännöstö (engl. Motion Picture Production Code) oli vuosien 1930–1968 aikana elokuvia säädellyt ohjeisto, joka määräsi elokuvayhtiöt itsesensuuriin. Se kielsi elokuvista muun muassa alastomuuden, monenlaiset viittaukset seksuaalisuuteen, rikollisuuden ihannoinnin, huumeet ja ylenmääräisen juopottelun, uskonnon rienaamisen, sekä rotujen väliset sukupuolisuhteet ja seka-avioliitot. Haysin ohjeisto sai nimensä Will H. Haysista, joka johti ohjeiston määrittelyä vuodesta 1922 lähtien. Haysin ohjeiston merkitys alkoi vähentyä 1950-luvulla, ja se korvattiin vuonna 1968 nykyisellä elokuvien luokittelujärjestelmällä. Ja samalla tavalla kun 1930-luvulla kieltolaki synnytti salakapakat, niin Haysin ohjeisto synnytti exploitaatioelokuvat rikkomaan vallassa olevia rajoja.)

10. Ja mikä järjestelmä tuli tuotantokoodin tilalle? (Ikärajat-luokitus.)
11. Mikä oli legendaarisen meksikolaisen showpainijalegendan nimi, joka teki Meksikossa yli 50 elokuvaa, jossa hän seikkailee milloin Draculaa, milloin Frankesteinin hirvitö, milloin Wolf-mania tai milloin marsilaisia vastaan? Eli nyt kysytään tätä taitelijanimeä. Hänen oikea syntymänimensä oli Rodolfo Guzman Huerta (Santo)

12. Tässä yksi: Kuka edesmennyt isokokoinen drag-artisti tähditti useaa John Watersin elokuvaa? (Divine)

13. Minkä elokuvan traileista on tämä? Vinkiksi annettakoon, että nykyään muista asioista tunnettu Harvey Weinstein oli käsikirjoittamassa tätä. https://www.youtube.com/watch?v=lbBCP7VKM-E (The Burning, Koston liekit)

14. Mistä trailerista on tämä? https://www.youtube.com/watch?v=lttrIPDFplU (Don't)

15. Mikä vuonna 1980-luvulla ilmestynyt kannibaali-elokuva joutui ihan oikeuden käsittelyyn asti, koska sitä pidettiin snuff-elokuvana, eli uskottiin, että elokuvassa oikeasti tapettiin oikeita ihmisiä? (Cannibal Holocaust)

16. Mikä legendaarinen natsisploitaatio-elokuva sai vuonna 1975 X-rated-ikärajoituksen? (Ilsa, She Wolf of the SS, Ilsa SS Naarassusi. Luchino Visconti teki vuonna 1969 taideelokuvan The Damned, mikä vaikutti toki genren syntyyn ja samana vuonna ilmestyi myös Lee Frostin Love Camp 7, jota pidetään varsinaisesti ensimmäinen natsisploitaatio-elokuvana. )

17. Mikä kulttiklassikko?
    4p. Elokuva valmistui vuonna 1972 ja sen tuotti Perjantai 13. päivän ohjaaja Sean S. Cunningham. Elokuvassa on tiettävästi on ensimmäistä kertaa teini-ikäisiin suunnattua graafista väkivaltaa. 
     
    2p. Elokuva sai uusintaversion vuonna 2009 ja itse asiassa tämä elokuva itsekin on uusintaversio Ingmar Bergmanin Neidonlähteestä.

1p. Elokuva on ohjaaja Wes Craven ensimmäinen elokuva. (The Last House On The Left)

Tarantinon varastamat

18. Minkä elokuvan soundtrackiltä on seuraavaksi kuultava blaxploitaatio-elokuvan biisi. Ja vastaukseksi ei kelpaa Jackie Brown https://www.youtube.com/watch?v=UOg_8hCC4u4 (Across 110 Street)

19. Jälleen kerran kysymme, että minkä elokuvan soundtrackille seuraava biisi on aluperin tehty. Vastauksesi ei kelpaa Kill Bill. https://www.youtube.com/watch?v=7aar9H3yLhsm (Lady Snowblood)

20. Mistä elokuvasta on seuraavaksi kuultava traileri? https://www.youtube.com/watch?v=c4S3fvEoD34 (Inglorius Bastards)

AB-kierros

21. A) Quentin Tarantino tykkää lainailla, kuten olemme kuulleet. Myöskään Django Unchained ei ole Tarantinon keksintö, vaan remake. Nyt kysymmekin kuka näytteli alunperin Djangoa 1966 vuoden Django-elokuvassa? (Franco Nero) 1p

B) Ja kuka näytteli vuoden1968 Djangoa elokuvan jatko-osassa Django Prepare a Coffin, - Nimeni on Django? (Terence Hill) 2p

22. 4p Mikä legendaarinen rape-and-revenge-leffa? Elokuva on antanut inspiritaatiota Lady Snowbloodin ohella elokuvalle Kill Bill. Elokuvan alussa päähenkilö nimeltään Madeline on vielä ollessa vielä pikkutyttö, kun hänet raiskaa puistossa vanha pedofiili. Kun hän kasvaa aikuiseksi, niin hänet sieppaa sutenööri ja huumaa hänet heroiinilla ja pakottaa myymään itseään. Hänen toivuttuaan, nainen opettelee karatea, tarkka-ampumista ja autolla takaa-ajamista kostaakseen.

2p. Ja kun hän kieltäytyy asiakkaalle, niin sutenööri kaivaa hänen toisen silmänsä ulos. Kohtaus oli varsin graafinen, koska siinä käytettiin aitoa ihmisen ruumista. Ja elokuva kaiken lisäksi vielä kiellettiin Ruotsissa, jossa se myös tehtiin. Elokuvan nimi on elokuvagenren nimi. 


1p. Vielä viimeisenä vihjeenä annettakoon, että Michael Jacksonilla on samanniminen hittibiisi. (Thriller: A Cruel Picture)


Kuvavastaukset ylhäältä vasemmalta aloittaen: Faster Pussycat! Kill! Kill!, Up!, Lorna, Supervixens, Mudhoney, Blacksnake!, Beyond the Valley of the Dolls.

DocPoint 2018: Sellaista elämä on

Shevaun Mizrahin Distant Constellation ("Etäinen tähtikuvio")


Vain parikymmentä sielua oli kerääntyneenä lunta pyryttävänä päivänä Kiasman teatteriin yhteen festivaalin sydämellisimmistä näytöksistä. Ei levottomuutta, ei kahinaa, ei rapinaa; vain vilpitöntä kiinnostuneisuutta muutamaa turkkilaista vanhainkodin asukkia kohtaan. Yleisön antaessa hänelle mahdollisuuden, elokuvantekijä pystyi tässä keskittyneessä, aidosti uteliaassa ilmapiirissä luomaan siltoja kahden toisilleen etäisen maan ihmisten välille elokuvan välityksellä. Ilman spektaakkelia, ilman draamaa, samalla tavalla kuin elämässä ihmiset esitellään toisilleen.

Turkkilaisella dokumenttielokuvalla menee tällä hetkellä hyvin. Vuosi sitten DocPointin kohokohtien joukkoon nousi istanbulilaisia kissoja kuvaava, totaalisen ihana Kedi. Mistä johtuukaan, että poliittisesti pakkopaitaisimmissa maissa syntyvät tämän hetken inhimillisimmät elokuvat? Amerikanturkkilaisen valokuvaajan Shevaun Mizrahin ensimmäinen pitkä elokuva on kaikessa sympaattisessa vaatimattomuudessaankin pelkkää sydäntä ja pyrkimystä päästä likelle ihmistä.

Loistavaa otsikkoa kantava "Etäinen tähtikuvio" käsittelee aikaa, sitä miten se kuluu ja miten se kuluttaa. Istanbulilaisessa vanhainkodissa aika tuntuu pysähtyneen ja silti sen jättämät jäljet näkyvät Mizrahin kuvaamissa ihmisissä. Sen paremmin asukkailla kuin ohjaajallakaan ei ole kiire. Kaikki kulkevat samaa vauhtia saman ajan kyytiläisinä. Tapaamme ottomaanien suorittaman armenialaisten kansanmurhan silminnäkijän - "Etäinen tähtikuvio" kertoo myös Kronoksen veljestä, Historiasta. Vaikuttava, huolellisesti veistetyin lausein puhuva 100-vuotias rouva torkahtelee kesken jutun, hitaasti kuin robotti, jonka akku hyytyy. Merkillistä, miten inhimillisiltä me vaikutamme muistuttaessamme konetta... Kuten runoilija Różewicz sanoo, tämäkin vanhus on arvokkaampi kuin kaikki ihmisen tekemät esineet. Ihmiselämä on mittaamattoman arvokas. Sen arvo on ääretön. Siksi kaksi elämää ei ole arvokkaampi kuin yksi eikä kukaan voi laittaa kenenkään puolesta hintalappua ihmishengelle.

Toisaalla kaksi ystävystä on keksinyt juttutuvan laitoksen hissistä. Sinne rauhaansa piiloutuneina he huristavat kerroksesta 3 kerrokseen -1, ylös-alas, ylös-alas. Ja juttu luistaa. Henkesi haiskahtaa, ystävä hyvä, ottaisit eucalyptus-pastillin. Unohtui huoneeseen. Niin, niin... Keittiön hölmöläinen nimesi lintunsa Yolandaksi. Mikä nimi! Hississä sopii jutella kenenkään kuulematta. Kuten aika, hissikin liikkuu, mutta ei vie minnekään. Sellaista on elämä, sanoo hän, jonka henki ei haise.

Talon viereen rakennetaan toista, valtavaa. Mizrahi nappaa kamerallaan kiinni nuoresta rakennusmiehestä, joka on vasta vanhainkotiin johtavan tiensä alussa ja koittaa imeä kaiken vanhemman kollegan elämänohjeista.

Resignoituminen ei ole vallannut vielä aivan kaikkea. Vallankumouksellisuus yllättää päätään pilkistäen siellä täällä. Kaksi toverusta puhkeavat Marseljeesiin, toisaalla konkaripianisti pauhuttaa ilmoille Chopinin Vallankumousetydin. Nykyaika ei ole vielä voittanut eikä muutoksen liekki sammunut. Kuten eivät etäisten taivaankuvioiden tähdetkään.

Mizrahi omistaa elokuvansa sen valmistumisen aikana pois nukkuneille. Heitä on neljä.

DocPoint 2018: Phie Ambo

Phie Ambon Mechanical Love
ja Äiti Maan antimet (Så meget godt i vente)


Tanskalainen Phie Ambo (s. 1973) vierailee Helsingissä DocPointin päävieraana, pienen retrospektiivin esitellen.

Dokumentaristina Ambo on aito elokuvantekijä, ja sellaisena sukua hienoimmille suomalaisille naiskollegoilleen. Hänen tuotantoaan voisi katsoa rinta rinnan esimerkiksi Katja Gauriloffin, Kiti Luostarisen tai Pirjo Honkasalon ohjausten kanssa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö Ambolla riittäisi yllin kyllin persoonallisuutta. Siitähän oikeat elokuvantekijät on tehty.

Hauskan ristiriitaisesti Japanissa, Saksassa ja Tanskassa kuvattu Mechanical Love (2007) kertookin persoonattomuudesta. Tai epäpersoonasta: Mechanical Loven aihe on robotiikka.

Professori Hiroshi Ishiguro rakentaa geminoideja, mahdollisimman täydellisesti ihmistä ulkonäöltään ja liikkeiltään imitoivia robotteja. Hänen silmäteränsä on assosiaatioita kreikkalaiseen tarustoon avaava kopio omasta itsestään. Voiko alakouluikäinen tytär samastua robottiin kuin isäänsä? Varsinkin kun professorin itsensä persoonallisuus tuntuu hiljalleen kadottavan inhimillisimmät piirteensä.


Mechanical Love ei oikeasti kerro roboteista, vaan se on elokuva ihmisistä. Samaan aikaan, kun japanilaisprofessori yrittää ratkaista luonnollisen hymyn ongelmaa, saksalaisessa vanhainkodissa hurmaava rouva löytää lohdun yksinäisyyteensä paijaamalla myös Japanissa kehitettyä robottikuuttia. Lempeästi Ambo ohjaa katsojaa kysymään, miksi laitokseen muilutettu rouva joutuu etsimään seuraa tekoälynukesta - ja toisaalta, mitä pahaa siinä on? Rouvalle kelpaa kyllä. Samalla ajaudutaan suurempienkin kysymysten äärelle: mitkä lopulta ovat ne taustatekijät - tiedostamattomat tai tiedostetut - jotka herättävät ihmisessä intohimon robotiikkaan?

Viisaasti Ambo välttää syöttämästä valmiiksi pureskeltuja vastauksia. Samalla tästä tasapainoisin kuvin (Orionissa esitettiin poikkeuksellisen huonolaatuinen digitaalinen kopio...n kopion kopio...) etenevästä, tarkkaan kontrolloidusta elokuvasta tuntuvat ironisesti puuttuvan ratkaisevat sydämenlyönnit, jotka jäisivät elämään katsojassa jälkeenpäin. Mene tiedä miksi. Joka tapauksessa, elokuvan ansioihin kuuluu edelleen aliarvostetun, kymmentä tuomaskantelista vastaavan Sanna Salmenkallion täydellisesti natsaava musiikki.

Festivaalin viidestä elokuvasta jo kaksi on kertonut lehmistä. Näistä vuonna 2014 valmistunut "Niin paljon hyvää edessä" saattaa olla Phie Ambon pääteos. Ainakin se on hänen katsotuimpansa. Ja kovin hyvä elokuva onkin.

Ambon lehmäelokuva on täydellinen vastakohta ja täydellistä vastalääkettä Andreas Pichlerin luotaantyöntävälle maitoleffalle. Siinä missä Pichler saarnaa, Ambo ottaa katsojaa pehmeästi kädestä ja kuljettaa mukanaan. Tämän hän tekee tietysti kuvan kautta, koska tämä on elokuvaa.


Todella kaunis, todella inhimillinen, todella lehmäillinen Äiti Maan antimet paneutuu (sanan painokkaimmassa mielessä) Niels Stokholmin (s. 1933) elämäntyöhön Tanskan ensimmäisenä biodynaamisena farmarina. Ambo vietti 2½ vuotta Stokholmin tilalla, minkä ansiosta elokuva on aihettaan harvinaisen syvästi ymmärtävä. Vuodesta 1975 maatilaansa luonnonmukaisesti ja luonnon ehdoilla hoitanut lehmipoika osoittaa Ambon elokuvassa monien esimerkkien kautta, mitä tehotuotanto on ymmärtänyt väärin (kaiken) ja mitä olemme unohtaneet karjankasvatuksen historiasta (valtaosan). Luutuneet käsitykset teholannoitteiden ihanuudesta ja karjankäsittelyn standardeista näytetään käytännössä harhoiksi. Tärkein Stokholmin opetuksista on sen ymmärtäminen, miten tärkeää on rakastaa eläimiä, jotka meidät ruokkivat. Stokholm ottaa kaikessa tekemisessään huomioon lehmän näkökulman. Tämä tuottaa ihmisravinnoksi parempaa lihaa, parempaa juustoa, parempaa oloa.

Ne lehmät, ne ruokitaan ruoholla ja heinällä eikä sademetsiä hävittävällä soijalla. Kun lehmä ryyppää, se kittaa vettä 50-70 litraa, mikä riittää pidemmäksikin aikaa. Ja sen veden lehmä muuttaa neljässä vatsassaan ruohon kanssa maidoksi. Käy myös ilmi, että lehmän sarvilla, jotka huolettomasti pätkäistään tieltä pois, onkin tarkoituksensa lehmän ruokahalun säätelemisessä. Kyllä ihminen on tyhmä. Kun lehmän ruokailusta on huolehdittu, voi lehmä pitää huolta ihmisen ruokailusta: Stokholmin tilan tärkein yhteistyökumppani on noin vaan vaatimattomasti kööpenhaminalainen kolmen Michelin-tähden ravintola Noma, maailman parhaaksi valittu.

Tässäkin elokuvassa Phie Ambo panostaa musiikkiin: sen on säveltänyt islantilainen huippu Jóhann Jóhannsson. Foley-äänistä vastaa Heikki Kossi.

Kun Äiti Maan antimet tuli levitykseen Tanskassa, se teki valtiomiestason vaikutuksen ja oli osaltaan saamassa aikaan isoa muutosta kestävään kehitykseen pohjaavan maatalouden tukemisessa. Iloa kesti puolisen vuotta, kunnes tanskalaiset äänestivät oikein, ja uusi hallitus palautti vanhat linjaukset kyseenalaiseen kunniaan. Niels Stokholmia se ei pysäyttänyt.