He jäivät (2017)

He jäivät (2017) on dokumenttielokuva, joka yhdistelee haastatteluja ja näyteltyjä osuuksia. Dokumentti sukeltaa kotiin jääneiden ja evakossa eläneiden naisten näkökulmiin sekä laajalla makrotason kansallisen kokemuksen että intiimimmällä yksilön kokemalla mikrotasolla. Dokumentin tarina yhdistelee tällä tavoin dokumentaarista, koko kansaa ravisuttavia tapahtumia kertaavaa ja subjektiivisia ihmiskohtaloita käsittelevää otetta. Dokumentti kuljettaa narratiiviaan dramatisoiduin, jopa unenomaisuutta hakevien kohtauksien kanssa. He jäivät on omien sanojensa mukaan poeettista dokumenttielokuvaa. Poeettisuus ilmenee liitävinä kamera-ajoina ja kansallisromanttista kuvastoa tursuavina kaihon, toivon ja pelon katkelmina, joissa aika ja paikka sekoittuvat inhimilliseen kokemukseen. 

Dokumentin vahvinta antia ovat itse dokumentaariset ainekset. Muutamalla täsmällisellä haastattelulla on saatu hieno kosketus talvisodan ja sen myötä karjalaisten evakon aiheuttaman trauman tunnetasolle. Asiantuntijahaastattelut keskittyvät selostamaan sodan ja ihmismassojen pakkosiirron taustoja ja kertaamaan suomalaista historiaa 30-luvulta Neuvostoliiton kanssa taisteltuun sotaan asti. Aihe on itsessään kansallishistoriallisesti erittäin tärkeä. He jäivät käsittelee rintaman ja kotiolojen kaksinaisuutta painottuen vahvasti naisnäkökulmaan ja erilaisiin evakkoa käsitteleviin anekdootteihin, jotka kuvaavat evakon kulkua ja sen aiheuttamia tuntoja ihmisissä, jotka jäivät taakse murehtimaan omasta ja lähipiirinsä kohtalosta.

Mielestäni dokumentin poeettiset osuudet liukuvat valitettavan lähelle kliseisen maalaisromantiikan puolelle – aurinko paistaa, vilja heiluu tuulessa ja rakastunut pari juoksee tietä pitkin. Kameran maalatessa maalaisidylliä ääninäyttelijät lukevat rintamalle ja rintamalta kirjoitettuja kirjeitä. 

Art House- ja indie-budjetilla varustetulta elokuvalta ei voi odottaa uuden Tuntemattoman sotilaan (2017) tuotantoarvoja, mutta olisin hiukan toivonut omaleimaisempaa tyyliä. Valitettavan paljon nimittäin dokumentin kuvastosta, perhetilan emännän arki ja huoli miehensä kohtalosta, vertautuu viime vuoden parhaiten menestyneimmän kotimaisen elokuvan vastaaviin kohtauksiin. He jäivät pyrkii unenomaisuuteen ja jonkinlaiseen naturalistiseen painajaisfantasiaan, mutta siihen ei täysin temaattisella tasolla osuta, koska tunnelmien maalailu jää aika pintapuoliseksi. Ehkä visuaalista ilmettä olisi saatu persoonallisuudella erotettua muista sotadraamoista, vaikka se on haaste isommankin budjetin elokuville, koska tietty sotakuvasto on piirtynyt vahvaksi osaksi kuvallista kerrontaa. Annan dokumentille kuitenkin pisteet yrittämisestä, koska ainakin He jäivät pyrkii näyttämään vaihtoehtoisia näkökulmia valtavirrasta erottuvalla tyylillä.

Mutta onneksi dokumentin emotionaalinen kivijalka, rintamakirjeet, pysyy taustalla vahvana. Kirjeiden sanat väräjävät aitoa sodan aiheuttamaa surua ja kaipuuta rakkaan äärelle. Kirjeet ovat mielenkiintoisia ajallisia artefakteja, joita asiantuntijat pystyvät tulkitsemaan. Kirjeitä verrataan upseereiden ylläpitämiin sotapäiväkirjoihin ja kirjeistä pystyy aistimaan surun ja pelon, jotka ovat piilotettuna arkisista askareista kuten päivärahoista ja sukkien lähettämisestä kirjoittamisen alle. Dokumentin lopussa matkustetaan oikeille tapahtumapaikoille eikä katsoja voi olla samastumatta dokumentissa haastateltujen kertomaan ja kokemaan tarinaan. 

Kulttuurihistoriallisesti He jäivät on malliesimerkki kansallisen katseemme kääntämisestä asioihin, jotka helposti jäävät valtavirran jalkoihin ja unohtuvat. Kaikki muistavat urhean tuntemattoman sotilaan, mutta samalla tuntematon emäntä jää rintaman varjoon. Toteutus olisi voinut olla persoonallisempi kuvauksen puolesta, mutta dramatisoitujen kohtausten näyttelijät ja ääninäyttelijät tekevät varmaa työtä niissä puitteissa, jotka heille on annettu. 

He jäivät -dokumentin ensi-ilta ja ainoa esitys Tampereella Arthouse Cinema Niagarassa perjantaina 26.1. klo 18.30. Liput 10 e.

-Ville Vuorio