Oscar-viikko (7/7): 5 syytä miksi David Langin pitää voittaa (Youth-arvostelu)

Paolo Sorrentinon Nuoruus (Youth)

Nuoruus on viimeisen vuoden nautittavimpia elokuvia. Alakuloinen pohjavire peittyy kerronnan iloa säteilevään ohjaukseen, missä visuaaliset motiivit ovat Paolo Sorrentinon uran jännittävimpiä. Lopputuloksena Nuoruus on paljon parempi kuin Oscar-juhlittu Suuri kauneus (La grande bellezza, 2013), jonka ansiot hukkuivat poskettomaan ylipituuteen.

Nuoruus on kuvattu samassa Waldhaus-hotellissa Sveitsin Alpeilla, joka nähdään Olivier Assayasin Clouds of  Sils Mariassa (2014). Elokuva assosioituu toiseenkin vuoden 2014 elokuvaan, Ruben Östlundin Turistiin, kertoessaan Alpeilla arjesta irtautuneiden lomalaisten hieman epätodellisesta ajasta. Päähenkilö on Michael Cainen virheettömästi esittämä säveltäjä, joka on vetäytynyt eläkkeelle vaimonsa menetettyään. Juhlittu säveltäjä viettää aikaansa sveitsiläisparantolassa lähinnä nuoruudenystävänsä, Harvey Keitelin (joka ei ole ollut näin hyvä aikoihin) esittämän amerikkalaisen elokuvantekijän kanssa menneistä ajoista jutellen. Cainen vastaeronnut tytär (Rachel Weisz) yrittää parhaansa mukaan huolehtia viimeisistä säikeistä, jotka vielä liittävät Cainen tämän entiseen elämään konserttisalien keskipisteenä.

Paolo Sorrentino on vasta 45-vuotias, mutta useat hänen elokuvistaan käsittelevät vanhenemista ja kuolemanpelkoa. Nuoruus syöksyy suorimmin asiaan. Caine ja Keitel ovat molemmat luovuttaneet elämän suhteen, vaikka toinen heistä ei ole sitä itse vielä tajunnut. Alppien epätodellisessa idyllissä on helppo unohtaa todellisen elämän olemassaolo. Tästä ristiriidasta elokuvaan syntyy jännittävä viritys, missä raskaat aiheet saavat keveän, valoisan käsittelyn.

Täydellinen elokuva ei Nuoruus ole. Dialogi on yleensä - kuten Suuressa kauneudessakin - pikemminkin nokkelaa kuin syvällistä; tämä ei tosin kauheasti haittaa, kun äänessä on kaksi tällaista mestaria. Nuoruus on edeltäjänsä lailla ylipitkä, mutta tällä kertaa olisi vain toivonut, että Sorrentino olisi noudattanut mottoa "kill your darlings". Sorrentino on yhtä rakastunut monologeihin kuin J.J. Abrams linssiheijastuksiin. Weisz tekee aina hienoa työtä, mutta hänen raadolliseksi tarkoitettu monologinsa isälleen ei yksinkertaisesti toimi, koska tuo kaikki on jo kuultu - yleensä Bergmanin elokuvissa, joiden tasolle Sorrentino ei ihailustaan huolimatta yllä.

Luca Bigazzin kameratyö on periaatteessa tuttua juttua tarjoilevan Nuoruuden silmiinpistävin ansio. Rajaukset ovat jatkuvasti innovatiivisia ja valtavirrasta poikkeavia. Nuoruutta katsoo kertakaikkiaan mielellään, vaikka mitään ei tapahtuisikaan. Nuoruus tuntuu elokuvalliselta parhaalla mahdollisella tavalla.

Caine ja Keitel kohtaavat parantolassa joitakin mielenkiintoisia henkilöitä. Paul Dano, jolla on tämän ja Love & Mercyn jäljiltä takanaan loistava vuosi, tekee hienon muotokuvan nuoresta näyttelijästä, jolla on jotain opetettavaa Cainelle. Vanhuksia muistuttaa nuoruuden menetetyistä iloista hengästyttävän upea Miss Universumia esittävä romanialaismalli Mădălina Diana Ghenea, jonka alaston pulahdus kylpylässä on vuoden 2015 hienoimpia elokuvakohtauksia. Ghenea omistaa kypsällä näkemyksellä ohjatun kohtauksen, missä kerrotaan enemmän erotiikasta, katseesta sekä miesten ja naisten viettisiteistä kuin missään pitkiin aikoihin - ei sitten Fellinin ja kumppaneiden inspiroituneimpien päivien?

Kuten mainittu kohtaus, koko elokuva on ennen kaikkea esteettinen nautinto pimeässä salissa. Tämä nautinto laajenee myös musiikkiin. David Lang, jonka musiikkia kuultiin jo Nuoruuden edeltäjässä, on Oscar-ehdokkaana vuoden parhaasta elokuvasävelmästä kappaleestaan Simple Song #3. Se ansaitsee tulla palkituksi, tässä viisi syytä miksi.

David Lang

1) Simple Song #3 on ehdokkaista paras. Jos sysätään makuasiat sivuun, on kappale viisikosta rakenteeltaan taidokkain ja musiikilliselta ajattelultaan kypsin. Laulu ei ole poppia, vaan tulee taidemusiikin puolelta: sen esittää huippusopraano Sumi Jo.

2) Simple Song #3 ei ole ehdokkaana, koska sen esittäjä on julkkis. Tämän vuoden ehdokkaat ovat itse asiassa tavallista korkeatasoisempia. Yhtäkään Disney-musikaalilässytystä ei kuulla. Heikoin ehdokkaista on Golden Globen voittanut, ikävystyttävän pateettinen Bond-tunnari Writing's on the Wall, esittäjänä jostain tuntemattomasta syystä suosittu Sam Smith. Kummoinen ei ole toinenkaan ennakkosuosikki, Lady Gagan Til It Happens to You, tendenssiballadi USA:n niin sanottua "raiskauskulttuuria" propagoivasta kohudokumentista The Hunting Ground. Kappaleen melodia on laahaava, mutta kiusallisinta ovat puskuritarraviisautta viljelevät sanat. Lady Gagakaan ei ole vokalistina parhaimmillaan.

Sen sijaan The Weekndin Fifty Shades of Grey -biisi Earned it ei ole hassumpi. Allekirjoittanut olisi silti - pinnallisuutensa osoittaen eli ei - nostanut samasta elokuvasta mieluummin esiin jättihitti Love Me Like You Don, jonka tarttuvuutta tai Ellie Gouldingin hyvyyttä ei voi kieltää.

Ja sitten on Racing Extinction -dokkarista (tämä on Oscar-historian 1. kerta, kun tässä sarjassa on ehdolla kaksi dokumenttia) J. Ralphin ja Antonyn/Anohnin Manta Ray. Ei siinäkään pahaa ole, jos tämä äärettömän kaunis, Erik Satie -vaikutteinen kappale, jota Anohni "säveltää" pelkästään omalla, viiltävällä äänellään, voittaa.

3) Simple Song #3:n pitää voittaa, koska David Lang. En muuten sanonut, että kaikkien syiden pitäisi olla hyviä. Mutta asian voi muotoilla toisinkin: Langin voitto auttaisi uskomaan Oscareihin edes vähän. 59-vuotias amerikkalainen Lang on toista maata kuin kilpakumppaninsa. Hän kuuluu tämän ajan arvostetuimpiin nykysäveltäjiin. Palkintokaapista löytyy mm. Pulitzer. Olisi ylentävää, jos Oscar-äänestäjillä olisi silmää korvaa tällaiselle sofistikoituneisuudelle.

4) Simple Song #3:n pitää voittaa, koska Youth ansaitsee lohdutuspalkinnon. Youth olisi ansainnut edes hieman enemmän huomiota AMPASilta. Esimerkiksi kuvausehdokkuus olisi ollut paikallaan.

5) Tärkein syy, miksi Simple Song #3 ansaitsee Oscarin muihin ehdokkaisiin nähden, on, että sitä käytetään oikeasti osana elokuvaa eikä pelkästään koristeena lopputeksteissä. Cainen säveltäjähahmo osoittautuu elokuvan myötä yhden hitin vangiksi. Eräs tärkeä juonne tarinassa on yritys saada Caine esittämään kuuluisan sävellyksensä vielä kerran ja miksi se on Cainelle mahdotonta. Kappaleen "tarina" on Nuoruuden kaunein ja koskettavin osa, ja se tarina saa hienon lopetuksen.

Sitten kun vielä Ennio koppaisi oman pystinsä, niin voisi taas nukkua yönsä rauhassa. Mădălinasta uneksien.

Oscar-viikko (6/7): Sympatia-Oscarit

Sympatia tarkoittaa samastumista toisen tunteisiin.

Oscareita eivät jaa ammattilaiset - vaan ihmiset. Ihmisten valintoja ohjaavat järki ja tunne. Tutkitusti todistettu tosiasia on, että lahjan tai kehun antaja kokee yhtä lailla hyvän olon tunnetta kuin saaja. Tämä tunne on antajan puolelta sitä vahvempi, mitä tutumpi saaja on. Oscar on palkinto, jonka käytännöllisessä mielessä jakaa Hollywoodissa työskentelevä tiivis yhteisö, missä kaikki tuntevat toisensa. On pelkästään inhimillistä, että jengi äänestää kavereitaan. Mitä pidempi ura on takana sitä laajempi kaveripiiri. Ja vaikka kaikki eivät veteraania henkilökohtaisesti tuntisikaan, on tämä valkokankaan kautta käynyt tutuksi.

"Sympatia-Oscar" on lempinimi sellaiselle tapaukselle, missä varsinkin näyttelijä palkitaan pikemminkin persoonaansa suuntautuvan sympatian kuin meriittien takia. Näin on laita etenkin ikääntyneiden näyttelijöiden kanssa: katsotaan, että näyttelijä ansaitsee Oscarin, vaikka suoritus ei välttämättä niinkään. Vastailmiö on roolin palkitseminen: mm. vain kolmessa elokuvassa esiintynyt Jaye Davidson paljasti fiksuutensa ja vaatimattomuutensa toteamalla ehdokkuudestaan The Crying Gamessa (1992, ohj. Neil Jordan), että "ehdokkuuden sai rooli, en minä". Tänä vuonna monien mielestä Leonardo DiCaprio ansaitsisi Oscarin yksistään uransa ja aikaisempien ehdokkuuksiensa takia. Tässä tapauksessa DiCaprio saattaa ansaita palkintonsa myös esityksensä takia. Säveltäjä John Williams on paljon selkeämpi esimerkki sympatiaäänestyksestä.

Varsinkin sympatiaehdokkuuksia löytyy Oscareista pilvin pimein. Seuraavassa 1 erikoismaininta ja 9 esimerkkiä historian varrelta.

Erikoismaininta: Sean Connery

Kaikkien aikojen kuuluisin "sympatiavoitto" Oscareissa meni vuonna 1987 James Bond -ikoni Sean Connerylle Lahjomattomista (The Untouchables, ohj. Brian De Palma). Sivuosa-Oscar leimattiin välittömästi sympatiaäänestykseksi. Mutta kyllä liian harva kysyi tosissaan, ansaitsiko Connery palkintonsa oikeasti. Mielipiteitä on moneen lähtöön ja tässä niistä yksi: kyllä, kyllä ansaitsi. Conneryn suoritus sekä huokuu karismaa että on taitavasti samaan aikaan soolo ja tarkoin luettu ensemble-esitys, missä näyttelijä ymmärtää, mitä hänen on tuotava mukaan elokuvaan kokonaisuutena, jotta kaikki loksahtaisi kohdalleen. Vastaehdokkaat eivät myöskään olleet aivan timanttisia. Lähinnä Denzel Washington Huuto vapaudelle -elokuvassa (Cry Freedom, Richard Attenborough) ja Morgan Freeman Yön ammattilaisissa (Street Smart, Jerry Schatzberg) tekivät yhtä lailla laatutyötä.

Fred Astaire

Ikoni sai 75-vuotiaana Oscar-ehdokkuuden todellakin sympaattisesta roolistaan katastrofimonumentti Liekehtivässä tornissa (The Towering Inferno, -74, John Guillermin). Ei voi kiistää, etteikö legenda olisi tuonut paljon kaivattua sydäntä megaspektaakkeliin, mutta äänestäjien motiiveja voi epäillä. Astaire olisi paljon mieluummin ansainnut edes ehdokkuuden jostakin klassikkomusikaalistaan.

Elizabeth Taylor

Elizabeth Taylor osasi näytellä, mutta hänen ensimmäinen Oscarinsa elokuvasta Ei rahasta (Butterfield 8, -60, Daniel Mann) on yhtä kuuluisa esimerkki sympatiaäänestyksestä kuin "tapaus 007" - vain paljon ansaitumpi. Taylor, jonka aviomies Michael Todd oli kuollut tapaturmaisesti vain pari vuotta aikaisemmin, oli ollut Oscaria edeltävän vuoden tiiviisti otsikoissa Kleopatran (-63, Joseph L. Mankiewicz) kuvausten takia, missä näyttelijätär oli sairastunut hengenvaarallisesti ja vaipunut koomaan ennen kuin oli nipin napin pelastunut. Taylor itse vihasi Oscar-elokuvaansa, joka on vaipunut täysin unohduksiin, ja piti sitä esimerkkinä sympatiaäänestyksestä.

Julia Roberts

Steven Soderbergh on älykäs mies. Vuonna 2000 hän valmisti mittatilaustyönä elokuvan, josta Julia Roberts ei voinut olla voittamatta Oscaria naispääosasta. Erin Brockovichin aikoihin Roberts oli maailman isoin elokuvatähti. Erinin rooli on suorastaan pirullisen tarkasti laskelmoitu sekoitus kaikkia katsojaan uppoavia gimmickejä. Elokuva tuli ensi-iltaan maaliskuussa ja Robertsia pidettiin heti varmana nakkina voittajaksi eikä markkinointikoneisto lakannut toitottamasta Robertsia liki vuoteen. Ei Robertsissa mitään vikaa olekaan, mutta tällaisia rooleja on nähty vaikka kuinka. Cinefiilit vannoivat samaan aikaan Ellen Burstynin nyt jo legendaarisen suorituksen nimeen Unelmien sielunmessussa (Requiem for a Dream, Darren Aronofsky).

Gwyneth Paltrow

Paltrow'n voittoa ei voi puolustella oikein mitenkään. Rakastunut Shakespeare (Shakespeare in Love, -98, John Madden) oli suuressa suosiossa ja voitti jopa parhaan elokuvan pystin. Nokkela lobbauskampanja väitti, että Paltrow ansaitsi Oscarin koska kaksoisrooli. Tämä oli kyllä melkoista sumutusta. Naispääosakategoria tuona vuonna ei ollut erityisen kovatasoinen. Vahvimman roolin veti kaiketi Cate Blanchett Elizabethissa (Shekhar Kapur).

Martin Scorsese

Kun Martin Scorsese 64-vuotiaana vihdoin voitti Oscarin The Departedin (2006) ohjauksesta, sitä ojentamassa oli triumviraatti Lucas-Spielberg-Cameron. The Departed oli saanut varsinkin Yhdysvalloissa erinomaiset arvostelut, mutta ohjaajan tuotantoa kokonaisuutena katsoen se oli auteurin siihen mennessä huonoin elokuva. Paljon Scorsesesta kertoo, että The Departed on silti ihan hyvä pätkä. Jälleen kerran, vastaehdokkaat eivät olleet aivan parhaasta päästä.

George Clooney

"I guess I won't win "Best Director."" Näin alkoi George Clooneyn kiitospuhe, kun hän vastaanotti sivuosa-Oscarin Syrianasta (2005, Stephen Gaghan). Clooney oli samana vuonna ehdolla myös Good Night, and Good Luckin. ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Tuo elokuva oli vuoden parhaita amerikkalaistuotantoja, mutta kommentaattorit analysoivat äänestäjien "kompensoineen" Clooneyn tappioita isoissa sarjoissa tällä hatun nostolla. Paremmin Oscarin olisivat ansainneet joko Matt Dillon Crashistä (Paul Haggis) tai Jake Gyllenhaal Brokeback Mountainista (Ang Lee).

Humphrey Bogart

Bogey oli yksi Suurista. Hän ilman muuta ansaitsi varsinkin Oscarin - mutta ei Afrikan kuningattaren (-51, John Huston) sympaattisesta roolista. Yleisöön menevä elokuva ja rooli arvostetun nimiohjaajan näpeistä eivät ole kestäneet ajan hammasta täysin. Samana vuonna Actor's Studion nuoret hurjat olivat mullistaneet käsitykset elokuvanäyttelemisestä ikiajoiksi. Oscar olisi ansainnut paikkansa Marlon Brandon (Viettelysten vaunu, A Streetcar Named Desire, Elia Kazan) jääkaapin päällä - jopa paremmin se olisi voinut Montgomery Cliftin sylissä käsittämättömästä voimannäytöstä Paikka auringossa -teoksessa (A Place in the Sun, George Stevens).

Alan Arkin

Alan Arkin ei ole koskaan ollut varsinaisesti tähti, mutta hän on ollut esikuva monille näyttelijöille. 72-vuotiaana hän sai tästä osoituksen tultuaan palkituksi ihan mukavasta rääväsuisen isoisän roolistaan Little Miss Sunshinessa (2006, Jonathan Dayton & Valerie Faris). Tällä kertaa kilpailijat olivat kovassa iskussa. Eniten olisi lämmittänyt nähdä Djimon Hounsou pitelemässä pystiä hurjasta esityksestään Veritimantissa (Blood Diamond, Edward Zwick).

Tommy Lee Jones

Se sanottiin Oscareita seuranneena maanantainakin monissa Oscar-reportaaseissa: Tommy Lee Jones sai työvoiton. Hienon hieno näyttelijä oli ollut kollegoidensa suosikki jo vuosikausia ja hänelle pystin tuonut sivurooli Takaa-ajetussa (The Fugitive, -93, Andrew Davis) oli kiistatta ensiluokkaista työtä sekin, joten tämän voi arkistoida kohtaan "rajatapaukset". Joka tapauksessa, Takaa-ajettu hyötyi Oscareissa aivan varmasti siitä, että se oli vuoden isoimpia hittejä. Mutta Jonesin kilpakumppanit olivat mielettömän kovia: John Malkovich teki uraa uurtavan salamurhaajan roolin trillerissä Tulilinjalla (In the Line of Fire, Wolfgang Petersen); Pete Postlethwaite loisti syyttömänä vankina Isän nimeen -draamassa (In the Name of the Father, Jim Sheridan); Ralph Fiennes räjäytti itsensä kertaheitolla tähdeksi monikerroksisella natsisadistin muotokuvallaan Schindlerin listassa (Schindler's List, Steven Spielberg); ja, ehkä sokerina pohjalla, nuori Leonardo DiCaprio mykisti kaikki Gilbert Grapessa (What's Eating Gilbert Grape, Lasse Hallström).

Oscar-viikko (5/7): Niistä leffoista, mitä muuallakin vissiin tehdään

Okei, ammutaan kovilla: amerikkalaisen ylemmyydentunnon hybris ei näy missään niin hyvin kuin Oscareiden niin kutsutussa "ulkomaalaisten elokuvien kategoriassa"...tai "vieraskielisten elokuvien"...tai jotain. Edes AMPAS itse ei tunnu kunnolla tietävän, mitä se ajaa takaa Oscareiden kritisoiduimmassa sarjassa.

"Muiden kuin amerikkalaisten" elokuvien Oscareita AMPAS on jakanut vuodesta 1956. Sitä ennen kahdeksana vuonna toisenkieliset elokuvat palkittiin joko erikois-Oscarilla tai kunniamaininnalla, ilman erillistä ehdokkaaksi asettamista kuten muissa sarjoissa. Se, mikä elokuva hyväksytään muunmaalaiseksi, on näkökulmasta riippuen joko silkkaa skitsofreniaa tai surutonta summamutikkaa.

Ehdokkaaksi kelpaavan teoksen pitää olla muun kuin englanninkielinen, ja se voi tulla mistä maasta tahansa, mutta ei Yhdysvalloista. Esimerkin vuoksi, vuoden 2003 voittajaelokuva Barbaarien invaasio (Les invasions barbares, ohj. Denys Arcand) oli ranskankielinen elokuva USA:n naapurimaasta Kanadasta, jonka valtakieli on englanti. Vuonna 2006 Mel Gibsonin mayankieliseltä Apocalyptolta ja Clint Eastwoodin japaninkieliseltä ohjaukselta Kirjeitä Hiroshimasta evättiin ehdokaskelpoisuus niiden yhdysvaltalaisuuden takia - tämä ei estänyt jälkimmäistä voittamasta Golden Globea parhaana "foreign moviena". Vuoteen 2006 saakka elokuvan piti lisäksi olla puhuttu sen tuottaneen maan virallisella kielellä. Niinpä esimerkiksi Italian asettama ehdokas vuodelle 2004, Private (ohj. Saverio Costanzo), hylättiin esikarsintavaiheessa, koska sen pääkielet ovat arabia ja heprea.

Mutkat suoriksi vetäenhän on kyse siitä, että Hollywood tekee mielestään maailman parhaat elokuvat ja muualla tehdään mitä sattuu. Tätä Unelmatehdas implikoi Oscareiden kautta kahdella tavalla:

vieraskielisen elokuvan Oscareita eivät voita elokuvantekijät, vaan kansakunnat. Palkinnon vastaanottaa yleensä elokuvan ohjaaja tai joskus sen tuottaja/t, mutta Federico Fellini ei koskaan voittanut ainuttakaan Oscaria, vaan nuo neljä pystiä ovat menneet "Italialle" (paitsi - tietysti on "paitsi" - kun La Stradasta tuli 1. oikean pystin voittaja sarjassa, Oscar myönnettiin tuottajille);

"jos sun hälläväliä maasi haluaa meiltä palkinnon, sun pitää itse lähettää se meille ehdokasehdokkaaksi": USA pakottaa Hollywoodin suulla muut maat kumartamaan suuntaansa Euroviisuja muistuttavan ehdokasmenettelynsä kautta, missä kansalliset raadit valitsevat oman ehdokkaansa, jonka sitten lähettävät AMPASille. Tämän takia vieraskielisen elokuvan sarja muistuttaa enemmän kilpailua kuin muut kategoriat. Viime vuosina AMPAS on antanut julkistaa 9 elokuvan välierälistan, mistä lopulliset 5 ehdokasta valitaan. Pari kuukautta sitten Suomessakin oli uutinen se, että Klaus Härön Miekkailija oli (suomalaisittain kaikkien aikojen aktiivisimman lobbauskampanjan jälkeen) päässyt tälle listalle ts. pidettiin intoilemisen aiheena sitä, että suomalainen elokuva oli ehdolla päästä Oscar-ehdokkaaksi. Se sana, mitä mielessäsi haet, on: "säälittävää". Ja on masentavaakin, että Hollywoodin alentuvuudesta huolimatta Oscarit ovat näin tärkeä juttu muille maille - maille muuten, missä yleensä tehdään vitaalimpaa, kunnianhimoisempaa ja innostavampaa elokuvaa. (Rahahan tämänkin taustalla on.) Eikä tämä ole Hollywood-vihaa, sillä tuossa tehtaassa toimii kaikkien sarjakuvaleffojen katveessa suurin tihentymä elokuvallista huippulahjakkuutta Maapallolla, joten sekin tuottaa joka vuosi kourallisen tai muutaman ensiluokkaisia elokuvia. Nuo lahjakkuudet vain tulevat usein Yhdysvaltain ulkopuolelta; viime vuoden isoin voittaja oli meksikolainen, joka on tänäkin vuonna suurin suosikki...

AMPASin edellä kuvattu ehdokasjärjestelmä aiheuttaa sen, että Oscarit eivät anna oikeaa kuvaa siitä, mitä maailmanelokuvassa oikeasti tapahtuu. Festivaalit antavat asiasta paljon paremman kuvan. Tai telkkari. AMPASin järjestelmä ei suosi festivaalielokuvia ja festarimenestyjiä, mikä on mieltä nyrjäyttävää. Esimerkiksi Hou Hsiao-Hsienin Nie yin niang eli The Assassin ei muun muassa AMPAS-järjestelmän vuoksi voi olla ehdolla, vaikka laadultaan sen ansaitsisikin ja vaikka samantyyppiset elokuvat ovat usein menestyneet Oscareissa. Ja hienoudestaan huolimatta Houn leffakin on valtavirtaa verrattuna tämän hetken kompromissittomimpiin asianharrastajien lemppareihin Lav Diazista Carlos Reygadasiin tai vaikka veteraani Godardiin, jonka Adieu au langage (2014) on niin avantgardea kuin olla voi - ja vielä 3D:nä.

Oman tasonsa mukaan tuovat kansakunnat, joita ei ole olemassa. Kuuluisin esimerkki on Elia Suleimanin loistava Tapahtuipa kerran Israelissa (Yadon ilaheyya, 2002), joka tunnetaan parhaiten nimellä Divine Intervention. Aikanaan elokuva ei läpäissyt AMPASin seulaa, koska Palestiinaa ei tunnustettu itsenäiseksi kansakunnaksi, vaikka esimerkiksi Hong Kongia oli kohdeltu jo vuosikaudet poikkeuksena tästä säännöstä. Divine Intervention auttoi tarkistamaan sääntöjä, mutta jäi itse ilman ehdokkuutta. Toinen esimerkki on Puerto Rico parka, jolla tällä hetkellä on kuumalle kiukaalle laitetun lumipallon kaltaiset mahdollisuudet saada elokuvaansa Oscar-ehdokkaaksi, sillä Yhdysvaltain valtauksiin kuuluvana maana se ei ole kelvollinen vieraskielisten elokuvien sarjaan eikä maan elokuvateollisuus tasan varmasti pärjää isoveljelleen.

Nostetaan esiin viisi elokuvaa, jotka saavat käydä esimerkeistä, millaisia elokuvia vuosien varrella on nähty vieraskielisen elokuvan voittajina tai ehdokkaina.

Sciuscià (Viattomat)


"The high quality of this Italian-made motion picture, brought to eloquent life in a country scarred by war, is proof to the world that the creative spirit can triumph over adversity." Näillä sanoilla AMPAS antoi vuonna 1947 ensimmäisen kunniamainintansa ei-englanninkieliselle elokuvalle. Tuolloin - ja ensimmäisten vuosien ajan - palkinto annettiin ehdokkaita julkistamatta USA:ssa julkaistulle elokuvalle. Kenties tähän käytäntöön olisi syytä palata. Viattomat oli Italiassa palvotun näyttelijän Vittorio De Sican 7. ohjaustyö ja yksi vuoden elokuvatapauksista. Sen nimi on katukielen väännös sanasta "shoeshine"; heti Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen alkavassa tarinassa katupojat tienaavat hiluja lankkaamalla kenkiä ja ystävystyvät amerikkalaissotilaiden kanssa. Elokuva puhutteli siten myös amerikkalaisyleisöä: Viattomat oli ehdolla myös käsikirjoituksestaan. Eurooppa on ollut ko. kategoriassa ylivoimaisen dominoiva maanosa. 67:stä voittajaelokuvasta peräti 55 on eurooppalaisia. Italia on 14 voitollaan menestynein maa. Näistä voitoista De Sican ohjauksia on neljä. Aki Kaurismäki viittasi kauniilla tavalla Viattomiin omassa Le Havressaan (2011).

Un lugar en el mundo


Helmikuun 17:nä 1993 Un lugar en el mundo (engl. A Place in the World) sai Oscar-ehdokkuuden vieraskielisten elokuvien sarjassa. Viikkoa myöhemmin se diskattiin kilpailusta. Tätä Adolfo Aristarainin ohjaamaa argentiinalaiselokuvaa ei monien yllätykseksi valittukaan maan viralliseksi ehdokkaaksi. Niinpä ohjaaja suostutteli elokuvan toisen tuotantomaan Uruguayn nimeämään sen maan ehdokkaaksi. Kun AMPASin raati pyynnöstä tutki asiaa, totesi se Uruguayn osallisuuden nimelliseksi, ja elokuva hylättiin. Aristarainin elokuvalla oli kuitenkin vastaavia edeltäjiä: kolme ranskalaistuotantoa, joista Mustaa ja valkoista väreissä (Noirs et blancs en couleur, -76, ohj. Jean-Jacques Annaud) voitti Oscarin Norsunluurannikolle, Tanssit (Le bal, -83) toi ehdokkuuden Algerialle ja Vaaralliset siirrot (La diagonale du fou, -84, ohj. Richard Dembo) voitti pystin Sveitsin väreissä. Näin yhteistuotannot tekevät valintamenettelyn yhä sekavammaksi. Aristarainin "uruguaylainen" elokuva kertoo elämänmuutoksesta Argentiinassa heti suositun presidentin Juan Perónin kuoleman jälkeen.

Le bal (Tanssit)


Tanssit kertoo eräästä ranskalaisesta tanssipaikasta 1920-luvulta viisi vuosikymmentä eteenpäin. Ajat muuttuvat ja ihminen vanhenee, mutta tanssijat ja heitä siivittävä orkesteri pysyvät samoina. Tämä ainutlaatuinen elokuva tuotettiin Ranskassa, sai Oscar-ehdokkuuden Algerialle ja sen ohjasi italialainen mestariohjaaja Ettore Scola (R.I.P.). Mutta "parasta" Tapaus Tansseissa on se, että tämä "vieraskielinen" elokuva on täysin dialogiton.

Vals im Bashir


Israel ei ole koskaan ollut elokuvan valtamaita. Tämä ei tarkoita, etteikö siellä tehtäisi hyviä elokuvia. Hollywoodin ja Israelin suhteet ovat aina olleet tiiviit, mutta tämä ei selitä maan kymmentä Oscar-ehdokkuutta ko. sarjassa - kuten ei myöskään sitä, että Israel on eniten ehdokkuuksia ilman voittoja kerännyt maa. 2000-luvulla maalla on mennyt näissä karkeloissa erityisen hyvin: Israel oli ehdolla kolmena perättäisenä vuonna. Ari Folmanin mestarillinen animaatio oli vuoden 2008 sensaatioita. Upea elokuva voitti Golden Globen melkein ilmoitusasiana, mutta jäi  nuolemaan näppejään omalaatuisen Oscar-ilmiön takia: silmiinpistävän usein Oscar päätyy ennakkosuosikkien sijasta jollekin "nevöhööd"-leffalle. Tällä kertaa pystin koppasi Yôjirô Takitan Lähtöjä (Okuribito), josta kukaan ei ollut kuullutkaan. Lähtöjä tosin osoittautui sekin hienoksi elokuvaksi, jonka leviämistä Oscar varmasti edesauttoi. Mutta Vals im Bashirin veroinen se ei useimpien mielestä ole (esim. Metascore Valsin hyväksi 91 vs. 68). Kalkin nielemistä vaikeutti se, että Lähtöjä hakkasi myös Laurence Cantetin Kultaisen Palmun voittaneen Luokan (Entre les murs). Sekin jurppii, että Vals im Bashir ei saanut ehdokkuutta animaatiokategoriassa (voittaja tuona vuonna: Wall-E).

Nirgendwo in Afrika (Jossain Afrikassa)


Caroline Linkin saksalaisohjaus on toinen esimerkki edellä mainitusta ilmiöstä Oscareissa. Tämä vain tekee kipeämpää. Oscar on kirjaimellisesti ainoa merkittävä kansainvälinen palkinto, minkä Jossain Afrikassa - tai Link koko urallaan - on voittanut. Ja tuona vuonna se voitti varasti Oscarin Aki Kaurismäen mestariteokselta Mies vailla menneisyyttä. (En tässä yhteydessä mene siihen, kuinka Oscar-pysti ovistopparina on itseään kunnioittavalle taiteilijalle "noloo".) Oli Israelin kanssa miten tahansa, juutalaisaiheet ovat aina resonoineet erityisen vahvasti Hollywoodissa, minkä juutalaiset lähes kirjaimellisesti rakensivat: viidestä ensimmäisestä Hollywood-studiosta neljä on juutalaisten perustamia. Se viides toimi neljä vuotta. Jossakin Afrikassa kertoo Redlichin perheen tositarinan. Redlichit muuttivat Keniaan juuri ennen Toisen maailmansodan alkua ja perustivat elämänsä uudelle mantereelle. Jossakin Afrikassa ei ole huono elokuva. Se on yhtä tasapainoinen kuin se on tasapaksu, yhtä sofistikoitunut kuin se on ylipitkä. Se on elokuva eikä siitä ole juuri sen kummempaa sanottavaa. Se on jäänyt syystäkin unohduksiin. Kuten ovat jääneet Caroline Linkin myöhemmät elokuvat Im Winter ein Jahr (2008) ja Exit Marrakech (2013). Näin on käynyt turhan monelle vieraskielisen elokuvan voittajaohjaajalle, ehdokkaista puhumattakaan.

EHDOKKAAT VUONNA 2015

Ciro Guerra: El abrazo de la serpiente (Kolumbia)
Deniz Gamez Ergüven: Mustang (Ranska)
László Nemes: Saul fia (Unkari)
Naji Abu Novar: Theeb (Jordania)
Tobias Lindholm: Krigen (Tanska)

Oscar-viikko (4/7): "Oscar-kirous"

"Oscar-kirous" on teoria/myytti siitä, että Oscarin voittaminen tuo joillekin epäonnea joko uralla tai rakkaudessa. Se lähenee pseudotiedettä, vaikka aihetta on tutkittu ihan yliopistotasolla asti. Teoria, joka on elänyt jo 30-luvulta saakka, on saanut pontta alleen etenkin useiden naistähtien avioerojen päätymisestä etusivun uutisiksi ts. medianpirulla on kyntensä vahvasti tässäkin pelissä. Esimerkiksi Kate Winsletin ja Sam Mendesin liitto päättyi vuoden sisällä Winsletin Oscar-voitosta - mutta Mendeskin oli Oscar-voittaja ja pariskunnan liitto oli juuri saapunut pahamaineiselle seitsemännelle vuodelleen; myös Sandra Bullockin liitto Jesse Jamesin kanssa päättyi noin viisi minuuttia sen jälkeen, kun Bullock oli Oscarinsa Meryl Streepin nenän edestä napannut - mutta Jamesin mediassa retosteltu pettäminen oli alkanut jo ennen voittoa. Ja niin edelleen.

Oscar-kirouksessa on kuitenkin oma sosiologinen pointtinsa: mikä vaikutus (usein yllättävällä) menestyksellä on elämänhallintaan? Eli meneekö menestys päähän? Tietenkin menee, mutta missä se näkyy? Tutkijat totesivat keräämänsä datan perusteella, että naisten liittojen särkyminen - lyhyellä aikavälillä - itse asiassa pienenee muihin näyttelijättäriin nähden, kun miesvoittajat ovat "epäonnisempiin" kollegoihinsa nähden kolminkertaisessa vaarassa päätyä eroon. Mutta toisaalta, vaikka Oscar-menestys vaikuttaa suotuisasti näyttelijän uraan projektien määrässä mitattuna, on Nicolas Cagen ura esimerkki siitä, että määrä ei merkitse yhtä kuin laatua eikä menestys ole synonyyminen harkintakyvyn kanssa.

Otetaan, vaikka sitten pseudotieteen nimissä, esittelyyn viisi tähteä, joiden ura ei ole kokenut nostoa Oscar-menestyksen jälkeen, vaan on jopa lähtenyt laskuun.

Gwyneth Paltrow


43-vuotias Losissa syntynyt Gwyneth Paltrow on pysynyt julkkiksena näihin päiviin asti, ja paperilla hänen filmografiansa näyttää hyvältä. Mutta voittaessaan 26-vuotiaana Oscarin Rakastuneesta Shakespearesta, Paltrow oli supertähti. Sitä hän ei ole ollut enää ainakaan 15 vuoteen. Jostain syystä hän valitsi palkintohittinsä jälkeen rooleja, missä hän jäi miesnäyttelijöiden varjoon (Lahjakas herra Ripley, jota hallitsi Matt Damon; Hal ja iso rakkaus - Jack Black) ja otti muutenkin pienempiä rooleja (hieno työ The Royal Tenenbaumsin ensemblessä). Ehkä tämä viestii kunnianhimoisuudesta tai egon pienuudesta? Joka tapauksessa elokuvat, joissa hän oli päätähti, epäonnistuivat ainakin taloudellisesti: Karaoken kummajaiset (Duets) ja Sydän lyö (Bounce) vuonna 2000, Huippunäkymät (View from the Top) ja Sylvia vuonna 2003. Yhteinen nimittäjä Paltrow'n useimmille elokuville ovat tuntemattomat tai kaukana A-listasta operoivat ohjaajat. Viime vuosina Paltrow'n onkin ollut tyytyminen Rautamiehen heilana heilumiseen. Rakastunut Shakespeare on näyttelijättären ainoa Oscar-meriitti, elokuvassa, joka ei ole oikein kestänyt aikaa.

Renée Zellweger



Renée Zellweger syntyi Texasissa norjalais-sveitsiläiseen perheeseen. Hollywoodissa urakäänne tapahtui Jerry Maguiren (-96) myötä, mutta varsinainen kultasuoni löytyy 2000-luvun alusta. Alkusoittona Zellweger voitti Golden Globen Nurse Bettystä. Sitten seurasi kolmen vuoden Oscar-putki elokuvissa Bridget Jones - elämäni sinkkuna, Chicago ja Cold Mountain - mihin uranousu huipentui Zellewegerin voitettua pystin sivuosasta. Roolia voikin pitää näyttelijättären parhaana. Jos "Oscar-kirous" on todellinen, on Zellweger siitä niin hyvä esimerkki kuin toivoa saattaa. Cold Mountainin jälkeisestä urasta ei ole kertakaikkiaan mitään sanottavaa. Jatko-osa Bridget Jonesille, uran huonoin esiintyminen Cinderella Manissä, äänityö vuosikymmenen haukutuimpiin kuuluvassa animaatiossa (Hain tarina). Ehkä kaiken "huippuna" vuosi Oscarin voittamisen jälkeen solmittu avioliitto, joka päättyi muutamassa kuukaudessa. Tällä hetkellä 46-vuotias Zellweger tekee toista jatko-osaa Bridget Jonesille.

Reese Witherspoon


New Orleansissa syntynyt, ensi kuussa 40 täyttävä Reese Witherspoon on esimerkki näyttelijästä, joka on "toipumaan päin" Oscar-kirouksesta. Vaikka lahjakkuus olikin näyttänyt kyntensä Alexander Paynen Vaaleissa (Election, -99), hänet tunnettiin silti ennen kaikkea tyhjäpäitä esittävänä komediennena. Siksi Walk the Linen (2005) Oscar-esitys tuli monille täysin puskista. Sitä seurasi valitettavasti lisää romanttisia komedioita, jotka eivät menestyneet edellisten lailla. Avioliitto Ryan Philippen kanssa kesti perinteisen vuoden sijaan kaksi vuotta voiton jälkeen. Ura ajautui yhdentekeville raiteille melkein kymmeneksi vuodeksi - lapsista huolehtiminen vaikutti osaltaan suhteelliseen hiljaiseloon. Rooli Mudissa 2012 jäi vielä "McConnaissancen" varjoon. Toissa vuosi oli kuitenkin iso Witherspoonille: hän palasi Wildista Oscar-kantaan eikä rooli P.T. Andersonin Inherent Vicessa ainakaan mainetta vahingoittanut. Lisää Oscar-ehdokkuuksia voi hyvin olla luvassa.

Adrien Brody

42-vuotias Adrien Brody on ihan oma tapauksensa. Hyvin harvat asiat hänen urallaan viittaavat edes pyrkimykseen päästä valtavirtatähdeksi. Omilla mittareillaan kunnianhimoinen huippulahjakkuus voineekin pitää itseään menestyneenä. Brody on näytellyt pienissäkin rooleissa, jos ohjaaja on ollut huippu, mm. Spike Leen, Terrence Malickin (Veteen piirretty viiva on tosin Brodyn osalta varsinainen odysseia) ja Wes Andersonin ohjauksissa. Ken Loachin Bread and Rosesiin (2000) Brody suostui edes käsikirjoitusta lukematta koska Loach. Newyorkilainen voitti Oscarinsa Roman Polanskin Pianistista (2002) aiheuttaen yhden gaalaillan isoimmista yllätyksistä: toisin kuin esim. Leo DiCaprio tänä vuonna, Brody ei ollut putsannut pöytää kaikissa muissa Oscareita edeltävissä palkitsemistilaisuuksissa, ei sinne päinkään. Brody, jonka äidin isovanhemmat olivat menehtyneet holokaustissa, samastui Pianistin rooliin syömällä viikkokausia pari kananmunaa, kupin vihreää teetä ja hiukan kanaa sekä höyrytettyjä kasviksia päivässä ja luopumalla sekä asunnostaan että autostaan. 185-senttinen painoi lopulta alle 60 kiloa. Lopputuloksessa onkin harvinaista arvokkuutta ja vilpittömyyttä. Ei Brodykaan silti osannut ihan parhaita valintoja tehdä heti voittonsa jälkeen: M. Night Shyamalanin Kylä (2004) pitää sisällään epäilemättä näyttelijän huonoimman suorituksen. Erikoisen syvällistä, melankolista auraa valkokankaalla hohkaavasta Brodysta on tähden sijasta tullut luonnenäyttelijä. Hänen faneillaan ei ole ihan helppoa, sillä useimmat näyttelijän elokuvista katoavat aluskasvillisuuteen tai ovat kooltaan pieniä paloja palapelissä. Adrien Brody on kaikkien aikojen nuorin voittaja miespääosan sarjassa ja ainoa Césarin voittanut amerikkalaisnäyttelijä - elokuvasta, jossa ei puhuta sanaakaan ranskaa.

Hilary Swank


Hilary Swank on kaikkien "Oscar-kirottujen" kuningatar. En minä tiedä. En osaa analysoida 41-vuotiaan nebraskalaisen uraa, koska siinä ei ole mitään järkeä. Ensinnäkin Swankin uran olisi pitänyt loppua siihen paikkaan, kun Karate Kid 4 vuonna -94 tuli ensi-iltaan. Se, että se ei loppunut, vaan johti muutamia vuosia myöhemmin kahteen Oscar-voittoon, kertoo ilmiömäisestä lahjakkuudesta. Mutta kukaan toinen näyttelijä ei ole voittanut kahta Oscaria pääosasta - loistavista suorituksista - hyötyen yhtä vähän. Boys Don't Cry (1999) lienee kaikkien aikojen "halvin" Oscar: Swankin palkkio roolista oli 3 000 dollaria. Sen ja Million Dollar Babyn väliin jäävistä elokuvista ei ole mitään sanottavaa paitsi, että ne sentään tekivät Swankistä miljonäärin - tuottajien jäädessä itkemään rahojensa perään. Million Dollar Baby oli vuoden 2004 suosituin elokuva myös Oscareissa, mutta sen jälkeen Swankiä ei nähty valkokankailla kahteen vuoteen. Swankin agentti saikin potkut. Avioerokin koitti 2007. Ilmeisesti näyttelijättären tunnelataus kankaalla heijastelee herkkää psyykettä. Toivottavasti järjettömän lahjakas Swank saa uransa raiteilleen: Tommy Lee Jonesin The Homesman (2014) on tästä orastava lupaus.

Visa: 24.2. "Oscarit"

Monroen leffavisa 24.2.

1) Hudson Hawks 38 pt. (6+4+6+3+0+6)
2) MA15 32 pt. (4+5+4+5+6+5)
3) Savage Streets 32 pt. (5+2+3+2+5+4)
4) Kongon kingit 28,5 pt. (3+6+5+4+4+3)
5) Iguaanit 19 pt. (2+0+2+6+0+2)
6) Humili loco natus 11 pt. (1+1+1+1+2+1)

6# Monroen Leffavisa 24.2.16 "Oscarit" (max. 46 pt.)

Kirjallinen osio (13 pt.)

I) Täytä loput lauseesta: Oscar-palkinnot jakaa Academy of ______________________________
_________________ (2 pt.)

II) Ingmar Bergman on ohjannut kaikki Ruotsin voittamat vieraskielisen elokuvan Oscarit. Nimeä ne. (3 pt.)
__________________ _________________________ _____________________________

III) Yhdistä Oscar-voittaja/ehdokasnäyttelijät oikeaan elokuvaan (3 pt.):
1. Warner Baxter                a) Emile Zolan elämä (The Life of Emile Zola)
2. Anne Baxter                   b) Muistan äidin (I Remember Mama)
3. Thomas Gomez              c) Kaikki Eevasta (All About Eve)
4. Mischa Auer                   d) Godfrey järjestää kaiken (My Man Godfrey)
5. Joseph Schildkraut         e) In Old Arizona
6. Oskar Homolka              f) Vaarallisilla poluilla (Ride the Pink Horse)

IV) Yhdistä oikea parhaan elokuvan voittaja hävinneeseen haastajaan (3 pt.):
1. Rocky                            a) Erään murhan anatomia
2. Kaunis mieli                  b) Tri Outolempi
3. Tavallisia ihmisiä          c) Citizen Kane
4. Ben-Hur                        d) Gosford Park
5. My Fair Lady                e) Taksikuski
6. Vihreä oli laaksoni        f) Elefanttimies

V) Sana-aukot: mikä palkittu elokuva syntyy leffanimien aukot täyttämällä; kuka ohjasi? (2 pt.)

_____ the Pretty Horses
Into _____ Woods
_______ Speech
The ________ Who Stare at Goats
Ohjaaja: ___________________________

A/B (16 pt.)

1. A) Mistä elokuvasta Brad Pitt on voittanut Oscarin? B) Mistä elokuvasta hän on tänä vuonna ehdolla?
2. A) Mistä klassikkojen klassikosta Vivien Leigh voitti 1. Oscarinsa? B) Mistä vuoden -65 leffasta itävaltalainen Oskar Werner oli ehdolla miespääosasta?
3. A) Kuka kaunotar voitti naispääosa-Oscarin Monsterista? B) Ketä suomensukuista hän esitti?
4. A) Mikä on ainoa ehdolla ollut pitkä suomalaisleffa? B) Entä ainoa lyhäri?
5. A) Kuka juontaa Oscar-gaalan tänä vuonna? B) Kuka on Cheryl Boone Isaacs?
6. A) Mikä "hashtag" on leimannut tämän vuoden Oscareita? B) Mistä elokuvasta ei-englanninkieliseltä kielialueelta tullut näyttelijä on viimeksi voittanut Oscarin?
7. A) Mistä elokuvasta Leonardo DiCaprio oli ensimmäisen kerran ehdolla 22 vuotta sitten? B) Mistä elokuvasta näyttelijä Barkhad Abdi oli ehdolla kaksi vuotta sitten (v:n -13 gaalassa)?
8. A) Mikä on ainoa USA:n ja Englannin ulkopuolelta tullut parhaan elokuvan Oscar-voittaja? B) Kuka on voittanut Oscarin kuvauksesta kahtena edellisvuonna?

Vihjeet (10 pt.)

9. Mikä elokuva?

5 pt. TV-sarjoista Kova laki ja The Newsroom tuttu Sam Waterston sai sen pääosasta ainoan Oscar-ehdokkuutensa.
3 pt. Tosipohjaisen elokuvan ohjasi englantilainen Roland Joffé vuonna 1984. Chris Menges palkittiin kuvauksesta.
1 pt. Punakhmerien ajan Kamputseaa kuvanneessa elokuvassa miessivuosasta palkittiin khmerien hirmuvallan kokenut, ensimmäistä kertaa näytellyt Haing S. Ngor, joka on Miyoshi Umekin kanssa ainoa varsinaisaasialainen Oscarilla palkittu näyttelijä.

10. Kuka vaikutusvaltainen elokuvantekijä?
5 pt. Syntyi 1920. Kuolinvuonnaan 1993 hän sai kunnia-Oscarin. Sitä ennen hän oli urallaan saanut 12 Oscar-ehdokkuutta. Ensimmäinen käsikirjoittajana vuonna 1945.
3 pt. Hänen tuotantoaan on pidetty Woody Allenin Oscar-palkitun Annie Hallin selkeimpänä esikuvana. Yksi hänen pääteoksistaan, kolmituntinen klassikko, voitti Kultaisen Palmun 1960 ja sai Oscar-ehdokkuudet käsikirjoituksesta, ohjauksesta, lavastuksesta sekä Oscarin puvustuksesta.
1 pt. 4 hänen ohjauksistaan palkittiin parhaan vieraskielisen elokuvan Oscarilla. Lisäksi vuoden 2014 gaalassa palkittu Suuri kauneus on paljon velkaa esikuvansa Rooma-kuvauksille.
****
taukobiisi (Oscar-voittaja -77): https://www.youtube.com/watch?v=sdEBxyz9pfc
****
Oscar-musakierros (13 pt.)

11. Mistä elokuvasta; nimeä esittäjä. (2 pt., https://www.youtube.com/watch?v=xe_iCkFsQKE )
12. Nimeä elokuva ja laulaja. (2 pt., https://www.youtube.com/watch?v=Yyx9wMrmgXM )
13. Mistä elokuvasta; millä nimellä kappale tunnetaan suomeksi? (2 pt., https://www.youtube.com/watch?v=E9zrz_iRhaA )
14. Mistä elokuvasta? (1 pt., https://www.youtube.com/watch?v=vTZ8MEi2yCo )
15. Nimeä elokuva ja esittäjä. (2 pt., https://www.youtube.com/watch?v=1bGOgY1CmiU )
16. Elokuva ja esittäjä. (2 pt., https://www.youtube.com/watch?v=btPJPFnesV4 )
17. Mistä elokuvasta, kuka sävelsi? (2 pt., https://www.youtube.com/watch?v=BTladYgt5Do )

Tie-braker: Kuinka paljon Star Wars - The Force Awakens elokuva on tienannut Yhdysvaltojen lipunmyynnissä www.boxofficemojo.com sivuston mukaan helmikuun 22:een päivään mennessä?
- 922.010.468$

VASTAUKSET

Kirj. osio:

I) -- Motion Pictures Arts and Sciences
II) Neidonlähde (Jungfrukällan), Kuin kuvastimessa (Såsom i en spegel), Fanny ja Alexander
III) 1/e, 2/c, 3/f, 4/d, 5/a, 6/b
IV) 1/e, 2/d, 3/f, 4/a, 5/b, 6/c
V) All the King's Men (Kaikki kuninkaan miehet); Robert Rossen

A/B:

1. A) 12 Years a Slave B) The Big Short (molemmissa Pitt oli tuottaja)
2. A) Tuulen viemää B) Narrilaiva (Ship of Fools, ohj. Stanley Kramer)
3. A) Charlize Theron B) Aileen Wuornosia
4. A) Mies vailla menneisyyttä B) Pitääkö mun kaikki hoitaa?
5. A) Chris Rock B) AMPASin (Oscar-akatemian) nykyinen puheenjohtaja/presidentti
6. A) #OscarsSoWhite B) 12 Years a Slave (Lupita Nyong'o, meksikolais-kenialainen)
7. A) (What's Eating) Gilbert Grape B) Captain Phillips
8. A) The Artist B) Emmanuel Lubezki

Vihjeet:

9. Kuoleman kentät (The Killing Fields)
10. Federico Fellini

Musat:

11. Fifty Shades of Grey; The Weeknd (ehdokas 2015 eli tänä vuonna)
12. Racing Extinction; Antony (ehdokas 2015)
13. Viimeisin iskusävel (Going Places, ehdokas -38); Kissa vieköön
14. Sheriffi (voittaja -52)
15. Unelmien nainen (The Woman in Red, voittaja -84); Stevie Wonder
16. Tiikerinsilmä - Rocky III; Survivor (ehdokas -82)
17. Youth; David Lang (ehdokas 2015)

Visa 17.2. "My Bloody Valentine"

Monroen leffavisa 17.2.

1) MA15 25 pt. (4+5+4+5+6)
2) Savage Streets 16,5 pt. (5+2+3+2+5)
3) Kongon kingit 16,5 pt. (3+6+5+4+4)
4) Blockbuster 10,5 pt. (1+3)
5) Humili loco natus 1,5 pt. (1+1+1+1+2)

5# 17.2. My bloody Valentine -visa (max. 51 pt.)

I kierros, perustrivia (10 pt.)

1. Minkä niminen on Aleksi Mäkelän uusin elokuva? (1 pt.)
2. Nimeä Love Actually ohjaajan Richard Curtisin kaksi muuta ohjaustyötä. (2 pt.)
3. Kuka näytteli nimikko-osaa Uwe Bollin elokuvassa BloodRayne (2005)? Ja kuka näytteli osaa elokuvan jatko-osissa? (2 pt.)
4. Mistä elokuvasarjasta ja hahmosta äskettäin edesmennyt George Bynes parhaiten muistetaan? Koko nimi vaaditaan. (2 pt.)
5. Nimeä kaikki Richard Geren ja Diane Lanen yhteiset elokuvat. (3 pt.)

II kierros, A/B (10 pt.)
6. A) Minkä niminen on uusin elokuva, joka perustuu Nicholas Sparksin teokseen? Se sai ensi-iltansa Jenkeissä tässä kuussa.
B) Kuinka monta elokuvaa on tehty Nicholas Sparksin teoksista? - 11
7. A) Kuka ohjasi elokuvan Lock Stock and Two Smoking Barrels?
B) Minkä nimiseen oopperaan Richard Gere vie Julia Robertsin elokuvassa Pretty Woman?
8. A) Kuka esitti miespääosaa elokuvassa Cuban Fury 2014?
B) Kuka aviopari toimi tuottajina yllätyshitissä My Fat Greek Wedding?
9. A) Kenestä kertoo elokuva The Fift Estate?
B) Kuka nyt jo paremmin tunnettu näyttelijä esitti pääosaa elokuvassa Attack on the Block (2011)?
10. A) Kuka näytteli naispääosaa elokuvassa The Fabolous Baker Boys? – Michelle Pfeiffer
B) Mikä oli sen kappaleen nimi, jota Hugh Grant ja Drew Barrymore tekivät elokuvassa Music and Lyrics/ Sävel ja sanat (2007)

III kierros, äänikierros. (14 pt.)

11. . Minkä elokuvan soundtrackiltä tämä laulu löytyy? https://www.youtube.com/watch?v=7_weSk0BonM [0~] (1 pt.)
12. Mistä elokuvasta? https://www.youtube.com/watch?v=Q60C6KbMDJs [0-1.32] (1 pt.)
13. Mikä elokuva ja ketkä tunnustavat palavaa rakkauttaan? https://www.youtube.com/watch?v=daUvbGlC3CY [0.55-2.10] (3 pt.)
14 Mistä elokuvasta ja kuka esittää? https://www.youtube.com/watch?v=Im_ZVNX1QZM&list=PL5omhuWOZfs8yjesccm9bMHQW_s3vNC9R [0-1-30~] (2 pt.)
15. Mistä elokuvasta? (1 pt.) https://www.youtube.com/watch?v=tEuT9sePcI4 [0-2.00]
16. Mikä elokuva ja ketkä tässä vehtaavat? https://www.youtube.com/watch?v=LxMYNhlh0Tk [1.05-2.13] (3 pt.)
17. Mikä elokuva ja ketkä tässä vehtaavat? https://www.youtube.com/watch?v=Jj0UuTkXIyA [0.30-2.08.] (3 pt.)

IV kierros, vihjeet. (10 pt.)

18. Kuka kaksikko?

5 pt. He ovat näytelleet neljässä elokuvassa yhdessä, joissa he ovat esittäneet rakastavaisia. Heidän viimeisin yhteistyö on myös toisen esikoisohjaus.
3 pt. Vastoin Hollywoodin sääntöjä, he eivät ole olleet koskaan pari valkokankaan ulkopuolella. Kaksikon ensimmäinen elokuva on vuodelta 1990, jossa miehelle uskotellaan hänen olevan kuolemansairas. Kaksikkoa on ohjannut myös Nora Ephron, John Patrick Shanley.
1 pt. Tämä kuolemansairas mies yritetään suostutella hyppäämään tulivuoreen. Muissa elokuvissa kaksikko on vaihtanut postia ja olleet unettomia.

19. Mikä elokuva?

5 pt. Ohjaajan toinen kokopitkäelokuva, ohjaajan neljäs elokuva teattereihin tänä vuonna syksyllä. Ohjaaja teki kolmannen elokuvansa tämän elokuvan miespääosanäyttelijän kanssa. Ohjaaja myös käsikirjoittaa elokuvansa. Tässä elokuvassa liikutaan useissa eri aikatasoissa, seuraten yhtä pariskuntaa.
3 pt. Pääosaa esittänyt näyttelijätär palkittiin Oscar-ehdokkuudella tästä 2010 elokuvasta. Ohjaajana toimi Derek Cianfrance.
1 pt. Pääosissa nähdään Ryan Gosling ja Michelle Williams.



Tie-braker: Kuinka moni elokuva on ollut ehdolla sekä Oscar- että Razzie-palkinnoille?

Vastaukset:

1. Love Records
2. Pirate Radio, About Time
3. Kristanna Loken & Nastassia Malthe.
4. Poliisiopisto, Commendant Eric Lassard
5. The Cotton Club, Unfaitful, Nights in Rodanthe

6. A)The Choice B) 11
7. A) Guy Ritchie B) La Traviata
8. A) Nick Frost B) Tom Hanks ja Rita Wilson
9. A) Julian Assange B) John Boyega
10. A) Michelle Pfeiffer B) Way Back into Love

11. No strings attached
12. Momentum
13. Twilight, Kristen Stewart, Robert Pattinson
14. Amanda Seyfried, Dear John
15. Braindead
16. War of the Roses, Michael Douglas ja Katheen Turner
17. Swimfan, Erika Christensen ja Jesse Bradford

18. Tom Hanks ja Meg Ryan
19. Blue Valentine

Kirjallinen osio: Prelude to kiss/ Riitasointu, Silent Scream, The Last Song – Rakkauden sävelet, Howling, The Best of Me, Love Happens, Ruins, Onechanbara – Bikini Zombie Slayers, The Vow, Prom Night, Last Chance, Moriras por Ella – Sexykiller, The Return, Safe Haven.

Oscar-viikko (3/7): 10 unohdettua Oscar-ehdokasnäyttelijää

Tämänvuotisen Oscar-kalabaliikin aiheutti ennen kaikkea se, että toisena vuonna peräkkäin kaikki näyttelijäehdokkaat ovat valkoihoisia. Kuten sanottu, näistä valinnoista päättävät akatemian sisällä näyttelijät itse; näyttelijäosasto on akatemian suurin, joka viides akatemian äänestysjäsen kuuluu näyttelijöihin. Tällä killalla on samalla eniten vaikutusvaltaa mm. sellaisiin tärkeisiin kategorioihin kuin paras elokuva ja ohjaaja. Koska näyttelijöillä on erityinen suhde paitsi muihin näyttelijöihin myös ohjaajiin, tietyt sentimentaaliset syyt vaikuttavat varmasti omalta osaltaan äänestettäessä.

Oscar on niin iso juttu, että jo pelkkä ehdokkuus on palkinto itsessään ja nostaa näyttelijän statusta silmissä. Vaan aina ei käy niin. Nostakaamme siis esiin 10 ehdokkaana ollutta näyttelijää, jotka ovat jääneet unohduksiin.

Chester Morris

Se, kuka on unohdettu, riippuu tietysti siitä keneltä kysyy. Täällä päin maailmaa 1901 syntynyt newyorkilainen Chester Morris on tyystin tuntematon, mutta kotimaassaan hän voi edelleen olla monelle tuttu "Boston Blackie". Blackie syntyi kirjailija Jack Boylen mielikuvituksessa jalokivivarkaana, joka siirtyi yksityisetsiväksi. Hahmo on seikkaillut kioskiromaaneissa, radioaalloilla ja valkokankaallakin jo mykkäaikana, mutta Morrisin 14 B-elokuvan suosittu putki 40-luvulla teki hahmosta identtisen Morrisin kanssa. Morris oli tuolloin jo kokenut ammattilainen, joka oli aloittanut Broadwayllä 17-vuotiaana. 30-luvun alussa Morris oli A-listan elokuvatähti. Hänen kuuluisin elokuvansa on klassikko Kymmenen vuoden tuomio (The Big House, -30, ohj. George Hill), mutta Oscar-ehdokkuuden hän sai edellisen vuoden Suurkaupungin varjoista (Alibi). Elokuvan ohjasi Morrisin ystävä Roland West, joka on ollut näihin päiviin asti pääepäilty tyttöystävänsä Thelma Toddin skandaalimaisesta murhasta. Morris itse kertoi Westin tunnustaneen teon kuolinvuoteellaan. Chester Morrisin viimeinen rooli nähtiin vuonna 1970 Ylpeässä jättiläisessä (The Great White Hope, ohj. Martin Ritt), mistä James Earl Jones sai ehdokkuuden.

Adriana Barraza


Adriana Barraza syntyi Meksikossa vuonna 1956. Kotimaassaan hän onkin tähti, mutta se tähti ei ole juuri loistanut valoaan rajojen ulkopuolelle. Ei edes siitä huolimatta, että Barraza sai naissivuosaehdokkuuden A. G. Iñárritun Babelista (2006). Televisio-ohjaajana ja näyttelijäopettajana kunnostautuneen Barrazan muita elokuvia ovat mm. Amores Perros (2000, ohj. Iñárritu), Drag Me to Hell (2009, ohj. Sam Raimi) ja Cake (2014, ohj. Daniel Barnz).

Cicely Tyson


Vuonna 1924 Harlemissa syntynyt Cicely Tyson on luonut näihin päiviin asti jatkuneen hienon uran, mutta asianharrastajien ringin ulkopuolella hän on pysynyt verraten tuntemattomana. Tyson aloitti kysyttynä valokuvamallina ja siirtyi pikku hiljaa näyttelemisen puolelle, missä hänen periaatteenaan on ollut esittää voimakkaita, positiivisia afroamerikkalaisia naisia. Tämä periaate on usein suonut hänelle uraa valkokankaan sijasta television puolella. Tyson onkin Emmy-historian 1. mustaihoinen pääosapalkittu. Vuonna 1972 Tyson sai Oscar-ehdokkuuden naispääosasta Martin Rittin Sounderista (-72). Vuonna 1991 hänellä oli rooli Jon Avnetin hitissä Paistetut vihreät tomaatit (Fried Green Tomatoes). 2000-luvulla veteraani on kokenut jonkinmoisen renessanssin mm. sellaisten elokuvien kautta kuin Idlewild (2006, ohj. Brian Barber), Piiat (The Help, 2011, ohj. Tate Taylor) ja Alex Cross (2012, ohj. Rob Cohen). Bill Cosby toimi best maninä, kun Cicely Tyson vuonna 1981 meni naimisiin Miles Davisin kanssa.

H.B. Warner


Henry Byron Warner syntyi Lontoossa 1875 ja kuoli 83 vuotta myöhemmin Los Angelesissa. Vaikka hän nappasikin sivuosaehdokkuuden vuonna 1937 Frank Capra -klassikosta Sininen kuu (Lost Horizon), on Warnerin kovin rooli varmasti Cecil B. DeMillen mykkäeepoksessa Kuninkaiden kuningas (The King of Kings, -27) itse Jeesuksena. Näyttelijäperheeseen syntynyt Warner oli Capran suosikkeja, jolle hän teki roolit mm. teoksissa Mr. Deeds tulee kaupunkiin (Mr. Deeds Goes to Town, -36) ja Mr. Smith lähtee Washingtoniin (Mr. Smith Goes to Washington, -39). Muistettavin Capra-rooleista on ehdottomasti tolpiltaan järkkyneen apteekkarin hieno pienoismuotokuva Ihmeellinen on elämässä (It's a Wonderful Life, -46). Warner esiintyi itsenään vanhan ohjaajansa DeMillen ohella Billy Wilderin monumentaalisessa Auringonlaskun kadussa (Sunset Blvd., -50). DeMille oli myös yksi Warnerin viimeisistä ohjaajista ohjaajan omassa uusintaversiossa Kymmenestä käskystä (The Ten Commandments, -56).

Sophie Okonedo


Vuonna 1968 syntynyt lontoolainen Sophie Okonedo sai naissivuosaehdokkuuden Terry Georgen Hotelli Ruandasta (2004). Verenperimältään nigerialaisjuutalainen Okonedo oppi ammattiin Royal Academy of Artsissa. Valkokangasuralle Oscar-ehdokkuus ei ole tehnyt juuri mitään. Viimeisin millään tavalla noteerattava rooli on M. Night Shyamalanin After Earthissä (2013).

Stuart Whitman


Tässä kuussa 88 täyttänyt Stuart Whitman syntyi San Franciscossa. Ennen eläköitymistään vuonna 2000 Whitman oli luonut kiireisen uran sekä elokuvissa että televisiossa. Oscar-ehdokkuus tuli pääosasta vuonna -61 pedofiilin roolista Guy Greenin aikaansa edellä olleesta elokuvasta Polttomerkki (The Mark), joka on antanut paljon vaikutteita Kevin Baconin upeasti tähdittämälle The Woodsmanille (2004, ohj. Nicole Kassell). Whitmanin tunnetuimpiin elokuviin lukeutuvat Murder, Inc. (-60, ohj. Stuart Rosenberg ja Burt Balaban), Atlantin valli murtuu (The Longest Day, -62) ja Nuo mainiot miehet lentävissä koneissaan (Those Magnificent Men in Their Flying Machines, -65, ohj. Ken Annakin).

Mako


Mako (Makoto Iwamatsu) syntyi Japanin Kobessa vuonna -33 ja vietti lapsuutensa isovanhempiensa hoivissa vanhempien opiskellessa USA:ssa. Toisen maailmansodan jälkeen Mako pääsi liittymään vanhempiensa seuraan ja opiskeli arkkitehtuuria, kunnes rakkaus näyttämölle käänsi pään. Hänen kuuluisin elokuvansa on Robert Wisen 8 Oscarin ehdokas Tykkivene Jangtse-joella (The Sand Pebbles, -66), mistä hän nappasi miessivuosan ehdokkuuden. Mako pysyi aktiivisena aina kuolemaansa vuonna 2007 asti: hänen 2000-luvun roolejaan voi nähdä mm. elokuvissa Pearl Harbor (2001, ohj. Michael Bay), Geishan muistelmat (Memoirs of a Geisha, 2005, ohj. Rob Marshall) sekä kuulla Teini-ikäisissä mutanttininjakilpikonnissa (TMNT, 2007, ohj. Kevin Munroe) Tikun äänenä.

Bonita Granville


Tämä newyorkilainen lapsitähti syntyi vuonna 1923 ja aloitti elokuvissa 9-vuotiaana, oli suosittu teini-iän yli, meni sitten 24-vuotiaana naimisiin öljymiljonäärin kanssa ja jätti vielä kolme leffaa tehtyään valkokangasglamourin. Granville tunnettiin muutamista Mickey Rooneyn kanssa tekemistään Andy Hardy -elokuvista sekä ennen kaikkea 30-luvun Nancy Drew -sarjafilmeistä, missä Granville veti nimiroolia. Oscar-ehdokkuus tuli sivuosasta William Wylerin klassikossa Nämä kolme (These Three, -36). Kyseisenä vuonna sivuosa-Oscarit jaettiin ensimmäistä kertaa. Myöhemmin Granville tuotti vielä televisioon Lassie-sarjaa.

Catalina Sandino Moreno
 

Vuonna 1981 syntynyt kolumbialainen Catalina Sandino Moreno sai Oscar-ehdokkuuden ensimmäisestä roolistaan nimiosasta Joshua Marstonin indie-hitissä Maria Full of Grace (2004). Mitään household namea se ei Sandino Morenosta tehnyt, mutta hyviä rooleja - tai ainakin huomattavia elokuvia - on uran varrelle osunut: Fast Food Nation (2006, ohj. Richard Linklater), Rakkautta koleran aikaan (Love in the Time of Cholera, 2007, ohj. Mike Newell) sekä Steven Soderberghin kaksiosainen Che (2008). Viime vuonna Sandino Moreno nähtiin arvostelumenestys Väkivallan vuodessa (Most Violent Year, 2014, ohj. J.C. Chandor). Sandino Moreno on yksi kolmesta kolumbialaisesta Oscar-ehdokkaasta kautta aikojen ja ainoa näyttelijä. 34-vuotiaan ura saattaa olla vielä alussa.

Oskar Werner


Vuonna 1961 ohjaaja-tuottaja Stanley Kramer luotsasi itävaltalaisen Maximilian Schellin Oscar-yllättäjäksi Nürnbergin tuomiosta (Judgment at Nurnberg). Neljä vuotta myöhemmin Kramer oli toistaa tempun, kun Schellin maanmies Oskar Werner pääsi ehdokkaaksi Narrilaivasta (Ship of Fools). Puoli vuosisataa myöhemmin Quentin Tarantino pisti Krameria paremmaksi Christoph Waltzin kanssa. Oskar Werner on mies, jonka roolit tunnetaan nimeä paremmin. Vuonna 1922 syntynyttä wieniläistä ympäröi jonkinlainen läpipääsemätön enigmaattisuus, mikä heijastuu hänen omintakeista intensiteettiä huokuvassa näyttelemisessään. Wernerin filmografia koostuu vain 21 elokuvasta, joista alle puolet on englanninkielisiä. Hän ehti esittää muun muassa Mozartia ja Beethovenin veljenpoikaa. Prosentteina laskettuna Wernerin roolivalintojen maaliin osuminen on aika kovaa luokkaa. Hän esiintyi Max Ophüls -klassikossa Lola Montés (-57). Iso rooli oli Martin Rittin Le Carré -filmatisoinnissa Mies kylmästä (The Spy Who Came in from the Cold, -65). Viimeiseksi elokuvaksi jäi 3 Oscarin ehdokas Kirottujen laiva (Voyage of the Damned, -76, ohj. Stuart Rosenberg). Mutta ennen kaikkea Wernerin perintö kiteytyy kahteen olennaiseen Truffaut-työhön, joista Julesin rooli Jules ja Jimissä (-61) on SE juttu. Tärkeä on myös Fahrenheit 451:n (-66) pääosa. Näyttelijä ja hänen ohjaajansa kuolivat kahden päivän sisällä toisistaan.

Mestarikuvaaja Douglas Slocombe kuollut 103-vuotiaana

Brittiläinen kuvaajaikoni Douglas Slocombe kuoli toissapäivänä, maanantaina, korkeassa iässä. Lontoossa syntynyt Slocombe aloitti kamerantakaisen elämänsä valokuvajournalistina huippulehdissä Life ja Paris-Match ennen Toista maailmansotaa. Hänen ensimmäinen merkkimeriittinsä on legendaarinen kauhuantologia Kuolema saapuu yöllä (Dead of Night, 1945). Slocomben uran voi karkeasti jakaa kahteen jaksoon, joista ensimmäinen liikkuu Iso-Britanniassa ja keskittyy Ealing-studioiden klassikkokomedioihin. Varastin miljoonan (The Lavender Hill Mob, -51), Mies valkoisessa puvussa (The Man in the White Suit, -51) ja suurenmoinen Kruunupäitä ja hyviä sydämiä (Kind Hearts and Coronets, -49) - kaikissa pääosassa ainutlaatuinen Alec Guinness - ovat pelkkiä esimerkkejä tästä rikkaasta vaiheesta.

Aikakauteen kuului myös mielenkiintoisia sivuharppauksia. Ealingin konkurssin jälkeen Slocombe kuvasi vuonna -62 Freudin John Hustonille, ja viisi vuotta myöhemmin hän teki töitä Roman Polanskin kanssa Vampyyrintappajissa. Nämä elokuvat johtivat Slocomben yhä lähemmäs Hollywoodia. Historiallinen draama Leijona talvella (-68) oli moninkertainen Oscar-voittaja ja seuraavan vuoden Riehakas ryöstö eli The Italian Job oli maailmanlaajuinen hitti. 70-luku lähti liikkeelle eksentrisen Ken Russellin Musiikin rakastajilla (The Music Lovers) ja sai jatkoa musikaali-ilmiö Jesus Christ Superstarilla (-73). Vuosikymmenen menestyksiin kuuluivat myös jo hyvin hollywoodilainen Kultahattu (The Great Gatsby, -74), Muistojeni Julia (Julia, -77) ja Rollerball (-75).

Näistä hiteistä huolimatta uran jälkimmäistä puoliskoa hallitsivat ylivoimaisesti Steven Spielbergin kanssa toteutetut Indiana Jones -elokuvat, missä veteraanikuvaaja herätti ihmetystä kyvyllään kuvata ilman perustyökalua valomittaria. Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (-89) jäi mestarin jäähyväistyöksi. Slocombe oli 76-vuotias, meriitteinään mm. kolme Oscar-ehdokkuutta (Tädin kanssa maailmalla, -73, Muistojeni Julia ja Kadonneen aarteen metsästäjät, -81).

Kuvaajana Slocombe oli itseoppinut; hän oli opetellut elokuvakameran käytön lennosta Toisen maailmansodan aikaan, missä hän taltioi monia historiallisesti merkittäviä hetkiä onnistuen kerran keskeyttämään Goebbelsin kesken puheen. Toisin kuin useimmilla huippukuvaajilla, Slocombella ei ollut varsinaista omaa tyyliä: hänen tavoitteensa oli löytää oikea kuvaustapa kuhunkin projektiin. Hänen työskentelytapansa henkivät syvää ennakkoluulottomuutta. Tästä esimerkkinä hän ratkaisi Kruunupäissä erään tietyn ongelman omapäisellä tavalla. Elokuvassa on kohtaus, missä Guinnessin kaikki 8 hahmoa esiintyvät kuvassa samaan aikaan. Epäluottamuksesta filmilaboratorion rajoituksiin, Slocombe kuvasi jakson vanhanaikaisesti kaksoisvalotuksella niin, että filmi kelattiin aina takaisin alkuun jokaisen "guinnessin" jälkeen. Otoksen purkittaminen vei kolme ja puoli päivää.

The Guardian luonnehti Douglas Slocombea saarivaltakunnan johtavaksi elokuvaajaksi.

Oscar-viikko (2/7): 10 Oscar-voittajaa, joista et ole kuullut

*EDIT 24.2.16


*Pitkin 2010-lukua AMPASia kohtaan on esitetty kritiikkiä, ja monet äänet ovat toivoneet muutosta akatemian jäsenistörakenteeseen. Valitettavasti tätä muutosta ei saada aikaan ihan lyhyellä aikavälillä, sillä akatemian jäsenyys on elinikäinen, mikä johtaa väistämättä jäsenistön ikääntymiseen edelleen. Hieman omituiselta tuntuu sekin, että äänestysjäsenenä pysyy, vaikka olisi syystä tai toisesta jättänyt elokuva-alan jo vuosikymmeniä sitten. AMPASin jäseniin lukeutuu muiden muassa nunna. Kuukausi sitten akatemia tekikin yhden historiansa isoimmista progressiivisista liikkeistä ja muutti elinikäisen äänestysoikeuden kymmenvuotiseksi.

Joka tapauksessa, Oscar pysyy kaikkien elokuva-ammattilaisten himoituimpana kunnianosoituksena. Mutta vanha orwellilainen totuus siitä, että "kaikki ovat tasa-arvoisia, mutta jotkut ovat muita tasa-arvoisempia", pätee Oscareihinkin. Supertähdet muistetaan Oscar-voitoistaan, kun kohdevalojen ulkopuolella puurtavat jäävät suuren hetkensäkin jälkeen tuntemattomiksi.

Tässä on esittelyssä "kymmenen lista" Oscar-voittajista, joista et ole kuullutkaan, johtuen joko heidän ammatinvalinnastaan tai katoamisesta ajan pölyyn.

Joseph Schildkraut


Itävalta on ollut hienosti esillä Oscareissa 2000-luvulla johtuen Christoph Waltzista ja Michael Hanekesta, mutta maalla onkin jo perinteitä. Wieniläinen, vuonna 1896 syntynyt Joseph Schildkraut loi Yhdysvalloissa niin varteenotettavan uran, että vuonna 1960 hän sai oman tähtensä Walk of Famelle. Valkokankaalla uran huippuhetki osui vuodelle 1938, jolloin hän vastaanotti parhaan miessivuosan palkinnon elokuvasta Emile Zolan elämä (The Life of Emile Zola, -37). Saksalaisohjaaja William Dieterlen ohjauksessa Zolaa esitti Paul Muni, myös unkari-itävaltalaista syntyperää, vaikkakin nykyisen Ukrainan puolelta. Schildkraut esitti Zolan kuuluisasti puolustamaa kapteeni Dreyfusia. Vuonna -59 Schildkraut esitti Anne Frankin isää George Stevensin maineikkaassa elokuvassa.

Joe Letteri


Puhuu paljon, että syöttämällä "joe letteri" IMDb:n hakupalkkiin, ei hakukone ehdota ketään sillä nimellä. Ja kuitenkin, Joe Letteri on voittanut 4 Oscaria. Vuonna 1957 syntynyt pennsylvanialainen on erikoistehosteammattilaisten korkeinta eliittiä. Elokuvat, joiden visuaalisista tehosteista Letteri on palkittu, ovat Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta: Kaksi tornia (2003), Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu (2004), King Kong (2006) ja James Cameronin Avatar (2010). Näiden lisäksi hän on ollut viidesti ehdolla, ja hänelle on myönnetty ns. tekninen Oscar liittyen ihon renderoimisessa otettuihin edistysaskeleisiin. Letteri on työskennellyt uransa menestykseimmän ajan kuuluisalla WETA Digital -studiolla, missä häntä tällä hetkellä työllistävät muun muassa Avatarin jatko-osat.

*Resul Pookutty


Joka kuudes ihminen Maapallolla on intialainen. Vaikka Intia on Bollywoodin ansiosta maailman tuotteliain elokuvatehdas, vain kolme intialaista on voittanut suorituksestaan Oscar-palkinnon. Jos Satyajit Rayn kunnia-Oscaria ei lasketa, ovat Bhanu Athaiya (Richard Attenborough'n Gandhin puvustus, 1982), säveltäjä A. R. Rahman (kaksinkertainen voittaja Danny Boylen Slummien miljonääristä 2009) ja vuonna 1971 lähellä Keralaa syntynyt Resul Pookutty jättivaltion ainoat Oscar-voittajat: Pookuttyn palkinto tuli Slummien miljonäärin (Slumdog Millionaire, 2008) äänimiksauksesta. Edes kutsu AMPASin jäseneksi ei kuitenkaan saanut Pookuttya jättämään kotimaataan, missä hän on jatkanut äänisuunnittelun parissa maansa arvostetuimpana alan ammattilaisena.

Marie Dressler


Vuonna 1868 syntyneen kanadalaisen Marie Dresslerin ensimmäinen valkokangasrooli oli itsensä Charlie Chaplinin vastanäyttelijänä legendan ensimmäisessä koko illan elokuvassa Charlie Chaplin lemmenhuumassa ja kultakuumeessa (Tillie's Punctured Romance, 1914, ohj. Mack Sennett). Dressler saavutti menestystä komediennena etenkin vaudevillessa. Muutamien vaikeiden vuosien jälkeen hän teki paluun elokuviin, missä äänen löytyminen valkokankaalle nosti kuusikymppisen veteraanin yllättäen USA:n suosituimpien näyttelijöiden joukkoon. Dressleristä tuli historian kolmas naispääosa-Oscarin voittaja Satamakahvilan salaisuudesta (Min and Bill, 1931, ohj. George Hill). Seuraavana vuonna tuli vielä ehdokkuus Emmasta (ohj. Clarence Brown). Dressler kuoli uransa huipulla 1934, 65-vuotiaana.

Ray Heindorf


Newyorkilainen muusikko Ray Heindorf syntyi vuonna 1908. Hän on ensimmäinen perättäisinä vuosina parhaasta musiikista Oscar-laakeroitu. Palkinnot tulivat Michael Curtiz -elokuvista Yankee Doodle Dandy (1942) ja Revyyparaati (This is the Army, -43). 60-luvulla Heindorfin pystisaalis laajeni trioksi musikaalista Musiikkimies (The Music Man, -62, Ohj. Morton DaCosta). Voittojen lisäksi Heindorf oli ehdolla 15 kertaa. Siltikään vuonna -80 kuollut Heindorf ei ole pysynyt muistissa.

Sid Ramin


Ovatko nimet Dmitri Shostakovitsh ja Duke Ellington tuttuja? He eivät koskaan voittaneet Oscaria, sillä molemmat hävisivät vuonna 1961 neljän hengen tiimille, joka palkittiin megahitti West Side Storyn musiikkisovituksesta. Bostonilainen Sid Ramin oli yksi pystin kotiinsa vieneistä. 97-vuotias Ramin ei ole elokuvan puolella paljon muuta sitten tehnytkään; hän loi uraa lähinnä televisiossa. Kuuluisin Raminin sävellys on ikivihreä Music to Watch Girls By.

Shelley Levinson

AMPAS on jakanut Oscareita lyhytelokuville vuodesta -36. Vuosien varrella (tämänkin) kategorian nimet ja jakoperusteet ovat vaihdelleet. Nykyään Oscarit jaetaan parhaalle lyhytanimaatiolle, -dokumentille sekä -näytelmäelokuvalle. Kanadalainen Shelley Levinson voitti parhaan lyhytelokuvan Oscarin yhdessä Paul Kempin kanssa esikoisohjauksestaan Violet vuonna -81. 80-luvulla hän ohjasi vain muutaman tv-sarjajakson, minkä jälkeen ilmeisesti vaihtoi alaa.

Ralph Dawson


Massachusettsilainen Ralph Dawson syntyi 1897 ja loi Hollywoodissa yhden alansa vaikuttavimmista urista: Dawson on ensimmäinen elokuvaleikkauksesta kolmesti palkittu. Saman verran pystejä on paljon kuuluisammilla Michael Kahnilla ja Thelma Schoonmakerilla. Lisäksi Dawson voitti Oscarinsa neljän vuoden sisällä: Kesäyön unelma (-35, ohj. William Dieterle ja Max Reinhardt), Anthony Adverse (-36, ohj. Mervyn LeRoy) ja Robin Hoodin seikkailut (-38, The Adventures of Robin Hood, ohj. Michael Curtiz). Neljäs ehdokkuus tuli vuonna -54 John Wayne -elokuvasta Paluuta ei ole (The High and the Mighty, ohj. William A. Wellman). Dawsonin muihin mainetöihin kuuluvat muiden muassa klassikot Ystäväni Harvey (Harvey, 1950, ohj. Henry Koster) ja Hondo (-53, ohj. John Farrow).

Zana Briski


Lontoolainen, vuonna -66 syntynyt Zana Briski on ohjannut yhden ainoan elokuvan. Born into Brothels: Calcutta's Red Light Kids valmistui vuonna 2004 yhdessä Ross Kaufmannin kanssa ja voitti parhaan dokumenttielokuvan Oscarin. Kahden aiemman vuoden voittajat olivat Michael Moore ja Errol Morris, ja seuraavana vuonna palkittiin jättihitti Pingviinien marssi (Le march de l'empereur, ohj. Luc Jacquet). Born into Brothels päihitti kisassa mm. Morgan Spurlockin hitin Super Size Me ja voitti parikymmentä muuta palkintoa, mutta ei jäänyt samalla tavalla elämään elokuvan parnassolla. Pingviinit, poliitikot ja pikaruoka lienevät kivempia aiheita kuin intialaisten huorien lapset. Dokumenttikategoria kuuluu Oscareiden skandaalinkäryisimpiin. Steve Jamesin instant-klassikoksi noussut Hoop Dreams (1994) nostatti äläkän kategorian kyseenalaisista äänestyskäytännöistä, kun monien vuoden parhaaksi elokuvaksi ylipäätään kohottama magnum opus ei saanut edes ehdokkuutta; sen sijaan leikkaajien kilta huomasi elokuvan arvot ja nosti lähes ainutlaatuisesti dokumentille Hoop Dreamsin leikkauksestaan Oscar-ehdokkaaksi. Sellaista ei ole sittemmin sattunut. Tapaus Hoop Dreams sai AMPASin muuttamaan käytäntöjään. Hoop Dreamsin Metascore on tällä hetkellä 98/100.

Branko Lustig


Kroatialainen Branko Lustig syntyi Jugoslaviassa vuonna 1932. Toisen maailmansodan aikana juutalainen Lustig selviytyi kaksi vuotta Auschwitzin ja Bergen-Belsenin keskitysleireillä. Muiden muassa Lustigin isä ei selvinnyt. 50-luvulla Lustig lähti kotimaassaan elokuva-alalle tuottajana (ns. unit production manager). Vuonna 1982 Lustig oli Jugoslavian tuotantopään johtaja, kun maassa kuvattiin jaksoja Sofien valintaan (Sophie's Choice, ohj. Alan J. Pakula). Vuonna 1993 hän teki samaa työtä Schindlerin listaan, mistä hänet palkittiin Oscarilla tuottajan ominaisuudessa. Lustigista tuli 68-vuotiaana kaksinkertainen Oscar-voittaja Gladiaattorin (2000) tuottajana. Steven Spielbergin lisäksi Lustigin parhaisiin ystäviin kuuluu Ridley Scott, jolle hän on ollut tuottamassa viittä elokuvaa, viimeksi American Gangsteria (2007). Branko Lustig on Zagrebin Juutalaisen elokuvan festivaalin kunniapresidentti.

Oscar-viikko (1/7): Yhdysvaltain elokuva-akatemia - merkitys ja vaikutukset

ESITTELY

Yhdysvaltain elokuva-akatemian (Academy of Motion Picture Arts and Sciences - AMPAS) isä on studiojättiläinen Louis B. Mayer, Metro-Goldwyn-Mayer-studion perustaja ja yksi koko elokuvahistoriaan eniten vaikuttaneista ihmisistä. Mayer oli Valko-Venäjän Minskissä 1884 syntynyt juutalaissiirtolainen, joka vietti lapsuutensa Kanadassa. Monien Amerikassa taloudellisesti menestyneiden eurooppalaisimigranttien tapaan Mayer oli perikonservatiivi, "jyrä" ja "patruuna". MGM:n hän perusti vuonna 1924. Kolme vuotta myöhemmin AMPAS sai alkunsa Mayerin kotona pidetyillä illallisilla, missä Mayer alunperin esitti perustettavaksi organisaation, joka toimisi työkaluna elokuvatyöläisten riidoissa ammattiyhdistykset kuvioista pois lakaisten. Nopeasti tärkeämmäksi tavoitteeksi nousivat kuitenkin tarve muodostaa Hollywoodia yhteen sitova taustajärjestö sekä luoda elokuva-alalle Nobel-palkintoja vastaava palkintoinstituutio - Oscarit ovat maailman vanhin elokuvapalkinto. AMPAS perustettiin toukokuussa 1927, ensimmäisenä puheenjohtajanaan ajan suurin filmitähti Douglas Fairbanks.

AMPAS julkaisee kirjallisuutta, seuraa tarkasti elokuva-alan teknistä kehitystä, antaa apurahoja ja jakaa elokuvaopiskelijoille kannustuspalkintoja, mutta ennen kaikkea se jakaa Oscareita.

Ensimmäinen Oscar-gaala pidettiin toukokuussa 1929. Tuolloin ehdolla oli vuosina 1927 ja 1928 ensi-iltansa saaneita teoksia. Tilaisuus oli verraten epämuodollinen eliitin illallinen siinä mielessä, että voittajat oli ilmoitettu jo kolme kuukautta aikaisemmin, ja koko tilaisuus oli pikemminkin juhlaillallinen: palkintojenjakoseremonia kesti osapuilleen vartin. Jo seuraavana vuonna voittajat pidettiin salassa ja Oscarit nousivat isoksi uutiseksi.

Ensimmäisessä gaalassa palkittiin elokuvantekijöitä 12 kategoriassa; tänä vuonna kategorioita on 24. Vuonna -29 annettiin muun muassa palkinnot vuoden parhaasta elokuvasta kahdessa eri sarjassa, ja myös ohjaajat palkittiin sekä draama- että komediapuolelta, hieman nykyisten Kultaisten maapallojen tapaan. Vuosien varrella palkintosarjoja on siis tullut lisää. Esimerkiksi sivuosanäyttelijät ovat saaneet tunnustusta vuodesta 1936 lähtien (ts. v:n -37 gaalasta). Gaala on televisioitu vuodesta -53 lähtien. Maailmanlaajuisesti Oscarit on televisioitu vuodesta -69, mistä lähtien ne viimeistään ovat pyyhkineet pöytää kaikilla muilla palkintogaaloilla.

Historian aikana AMPASin jäsenmäärä on noussut 230:sta hieman alle 6 000:een. Jäsenet kuuluvat akatemian sisällä eri kiltoihin, kuten esimerkiksi ohjaajien kiltaan. Oscareiden äänestysprosessi on kaksivaiheinen ja hieman omituinen, mutta nyrkkisääntönä on, että ensimmäisessä vaiheessa useimmat jäsenet äänestävät ehdokasta omasta killastaan: käsikirjoittajat äänestävät parasta käsikirjoitusta, mutta eivät näyttelijöitä. Kaikki saavat antaa äänensä vuoden parhaalle elokuvalle. Kun viralliset ehdokkaat (yleensä viisi eniten ääniä saanutta) on julkistettu, saavat AMPASin jäsenet antaa äänensä melkein kaikissa sarjoissa.

Elokuvien kelpoisuutta on rajoitettu eräin säännöin. Tärkein näistä on, että elokuvan on täytynyt pyöriä kalenterivuoden sisällä vähintään seitsemän päivän ajan elokuvateatterissa Los Angelesin alueella. Tuottajien täytyy myös itse huolehtia määrätyllä kaavakkeella tiedotuksesta AMPASin suuntaan. Erikoisempiin sääntöihin kuuluu, että pitkän elokuvan minimipituudeksi on määritelty 40 minuuttia. Alle tunnin mittainen elokuva ei tiettävästi ole koskaan ollut ehdolla parhaasta elokuvasta. Lyhytelokuvasarjat ovat asia erikseen.

MERKITYS JA VAIKUTUSVALTA

Oscar on maailman parhaiten brändätty palkinto (ehkä Nobel pois lukien). Jotkin festivaalipalkinnot, etunenässä Cannes ja Berliini, aikaisemmin myös Venetsia, ovat asianharrastajien keskuudessa arvostetumpia, mutta massaviihteen yleisö ei yleensä ottaen ole niin vihkiytynyt asiaan, että sitä kiinnostaisi seurata festivaalimenestystä. Kaikki tuntevat Oscarit, ja vain Oscarit tuntevat kaikki. Instituutiona Oscareilla on merkittävä sija elokuvien taloudellisessa menestyksessä: usein jo pelkät huhut siitä, että jokin teos on "Oscar-kaliiberia" ohjaa yleisön valintoja. Sen sijaan yleisen mielipiteen muokkaajana sen suhteen, mikä on laadukasta elokuvaa, Oscar on ehdoton ykkönen. Mitä elokuvapalkintoihin tulee, käytännössä vain Oscar-voitot muistetaan vielä vuosien jälkeen. Oscar-gaalalla on joka vuosi miljardiyleisö. Tämä antaa Oscar-palkinnolle vertaansa vailla olevaa valtaa. Ongelmat syntyvät siitä, että tuo valta perustuu vääriin lähtökohtiin.

Pohjimmiltaan Oscareiden pitäisi olla yhdysvaltalainen elokuvapalkinto siinä missä Jussit (maailman toiseksi vanhin kansallinen elokuvapalkinto) ovat suomalainen. Mutta akatemian yllä mainitut säännöt mahdollistavat myös ulkomaalaisten ja ei-englanninkielisten elokuvien ehdolle asettamisen - mutta voimakkaasti marginalisoidussa määrin, koska näillä elokuvilla ei kertakaikkiaan ole mahdollisuuksia saada samanlaista näkyvyyttä kuin amerikkalaiselokuvilla. Kollektiiviseen tajuntaan on syntynyt käsitys siitä, että parhaan elokuvan Oscar-voittaja on virallinen Vuoden Paras Elokuva, kun tosiasia on, että Oscar-palkinnoista päättää ylivoimaisella enemmistöllä yhdysvaltalainen ammattilaiskollektiivi. Silloin tällöin englantia puhuvan maailman ulkopuolelta tulee yllättäjiä; mutta tässäpä leffavisakysymys: kuinka monta ei-amerikkalaista tai ei-englantilaista elokuvaa on voittanut parhaan elokuvan Oscarin?

Yksi.

Tuo yksinäinen on ranskalainen The Artist (2011), mykkäelokuva. Tilanne ei ole yhtään sen tasapainoisempi näyttelijöiden kohdalla: näyttelijät, jotka ovat voittaneet Oscarin muulla kuin englanninkielellä kirjoitetusta roolista voi laskea liki 90:n vuoden jälkeen yhden käden sormilla. Kaksi sattuvaa esimerkkiä siitä, miten anglosaksinen "koneisto" toimii:

Vuonna 1974 Vittorio Gassman voitti näyttelijäpalkinnon Cannesissa sekä tukun muita pystejä Dino Risin ohjauksesta Naisen tuoksu (Profumo di donna), mutta ei elokuvan hyvästä kansainvälisestä menestyksestä huolimatta saanut Oscar-ehdokkuutta. Sen sijaan, kun leffa tehtiin 18 vuotta uusiksi Hollywoodin toimesta, Al Pacino voitti välittömästi himoitun pystin (eivätkä monet edes tiedä, että leffa on remake);

Ruotsalainen Noomi Rapace teki ilmiömäistä työtä Lisbeth Salanderina vuonna 2009 ilmestyneessä hittitrilogiassa, mutta ei saanut ansaitsemaansa tunnustusta siitäkään huolimatta, että trilogian avausosa tuotti Yhdysvalloissakin yli 10 miljoonaa dollaria; kun Hollywood toteutti lähes yksi yhteen toisinnon Miehet jotka vihaavat naisia -filmatisoinnista samoilla paikoilla Ruotsissa kuvattuna, mutta englanniksi ja amerikkalais-englantilaisilla tähdillä, Rooney Mara sai Salanderina Oscar-ehdokkuuden, vaikka hänen tulkintansa kalpenee selvästi vertailussa.

Vastaavista esimerkeistä saisi kirjaimellisesti koottua...kirjan. Ja yksin sen pitäisi käydä merkistä Oscar-palkinnon inflaatiosta. Se ei koko historiansa aikana ole kyennyt muuttumaan aikojen myötä havaitsemaan elokuvan kehittyneen jo aikaa sitten joka puolella maailmaa kukkaan puhjenneeksi taidemuodoksi, vaan on edelleen henkisesti jämähtänyt studioaikaan ja sen tähtijärjestelmä- ja palvontaperinteeseen.

Mutta vaikka Oscarit olisivatkin pelkkä näyttävä amerikkalaiselokuvien juhlagaala, mikä sillä olisi täysi oikeus olla, ei sen rimaa ole pidetty järin korkealla, varsinkaan viime vuosina. Miellyttämisen halu ja helpostinieltävyys ovat olleet johtotähtinä jo pitkään. Mitä mieltä sitten onkin esimerkiksi sellaisista elokuvista kuin Gladiaattori, Kaunis mieli, Chicago, Kuninkaan paluu/puhe, ei niistä käy synnyttäminen kovinkaan pitkää keskustelua, mitä tulee kunnianhimoisuuteen, omaperäisyyteen tai innovaatioihin. Miksi nämä elokuvat, joiden ehdolle asettamisen yleisösuosikkeina voi ymmärtää, on valittu "parhaiksi" ennen selvästi persoonallisempia, voimakkaampia töitä?

Vastausta voi etsiä moniaalta, mutta eräät tilastot ovat paljon puhuvia. Niiden valossa nimittäin Oscarit ovat varsinainen poikien klubi: 77 % AMPASin jäsenistä on miehiä. 94 % jäsenistä on valkoihoisia. Jäsenten keski-ikä on 62-63-vuotta. Alle viisikymppisiä jäsenistä on vaivaiset 14 %. Tämä on se porukka, joka Oscareista päättää enkä lähde sen pidemmälle analysoimaan sitä, vaan jokainen vetäköön omat johtopäätöksensä. Lisään ainoastaan sen huomautuksen, että suurimmalla osalla jäsenistöstä on vakiintunutta taloudellista ja arvovaltaa - ja he tuntevat toisensa. Kuinka paljon helpompi on äänestää vanhaa kaveria kuin jotakuta tuntematonta?

Oscarit vääristävät tehokkaasti kuvaa siitä, mitä elokuvassa juuri nyt tapahtuu. Järjestelmä ei suosi uutta, nuorta ja riippumatonta. Paraatiesimerkkinä tästä nostettakoon esiin John Williams. Maailman kuuluisin elokuvasäveltäjä on ollut ehdolla jo liki viisikymmentä kertaa. Siinä ei ole mitään mieltä. AMPASissa on päivänselvästi tietty kalkkeutunut klikki, joka äänestää Williamsia vanhasta tottumuksesta, koska hän on John Williams. Ja vaikka säveltäjälegenda on pysynyt taitavana, on hän jo aikaa sitten jäänyt paljon luovempien nuorempiensa kelkasta. Mutta niin vain hän vei jonkun tilaisuuttaan odottavan kohdevalon Lincolnillakin, missä musiikkia ylipäätään kuultiin hyvin vähän. Ja tänä vuonna hän on taas ehdolla - Star Wars: The Force Awakensistä, mikä on turhauttavaa, koska se perustuu niin vahvasti vanhojen kaikille tuttujen melodioiden uudelleen sovittamiselle. Missä on Disasterpeacen ehdokkuus?

Yllä mainitun esimerkin mukaisesti Oscareissa pyörivät vuosi vuoden jälkeen samat naamat, mikä edelleen antaa liian vähän tilaa uusille kyvyille. Joiden edestä vanhat starat vievät sitten mehukkaimmat roolit ja muut tehtävät.

Mutta mekaaninen ihailun ja palvonnan koneisto jauhaa kuin Nälkäpelissä ikään. Ja niinpä valtaosa valtavirtaelokuvasta kierrättää ideoita ja rakenteita, mitkä keksittiin 120 vuotta sitten. Tämän konservatiivisuuden ylin ystävä ja puolesta puhuja on nimeltään Oscar.

88. Oscar-gaala järjestetään tulevana maanantain vastaisena yönä.

Huom: ensi keskiviikkona Ravintola Artturissa Monroen Oscar-leffavisa hieman uudenlaisella formaatilla. Tervetuloa paikalle! (Vihje: kaikki vastaukset visaan löytyvät tästä artikkelista, varsinkin kolmannen kappaleen neljännestä lauseesta sekä yhdeksännestä kappaleesta. Jep.)