Oscar-viikko (5/7): Niistä leffoista, mitä muuallakin vissiin tehdään

Okei, ammutaan kovilla: amerikkalaisen ylemmyydentunnon hybris ei näy missään niin hyvin kuin Oscareiden niin kutsutussa "ulkomaalaisten elokuvien kategoriassa"...tai "vieraskielisten elokuvien"...tai jotain. Edes AMPAS itse ei tunnu kunnolla tietävän, mitä se ajaa takaa Oscareiden kritisoiduimmassa sarjassa.

"Muiden kuin amerikkalaisten" elokuvien Oscareita AMPAS on jakanut vuodesta 1956. Sitä ennen kahdeksana vuonna toisenkieliset elokuvat palkittiin joko erikois-Oscarilla tai kunniamaininnalla, ilman erillistä ehdokkaaksi asettamista kuten muissa sarjoissa. Se, mikä elokuva hyväksytään muunmaalaiseksi, on näkökulmasta riippuen joko silkkaa skitsofreniaa tai surutonta summamutikkaa.

Ehdokkaaksi kelpaavan teoksen pitää olla muun kuin englanninkielinen, ja se voi tulla mistä maasta tahansa, mutta ei Yhdysvalloista. Esimerkin vuoksi, vuoden 2003 voittajaelokuva Barbaarien invaasio (Les invasions barbares, ohj. Denys Arcand) oli ranskankielinen elokuva USA:n naapurimaasta Kanadasta, jonka valtakieli on englanti. Vuonna 2006 Mel Gibsonin mayankieliseltä Apocalyptolta ja Clint Eastwoodin japaninkieliseltä ohjaukselta Kirjeitä Hiroshimasta evättiin ehdokaskelpoisuus niiden yhdysvaltalaisuuden takia - tämä ei estänyt jälkimmäistä voittamasta Golden Globea parhaana "foreign moviena". Vuoteen 2006 saakka elokuvan piti lisäksi olla puhuttu sen tuottaneen maan virallisella kielellä. Niinpä esimerkiksi Italian asettama ehdokas vuodelle 2004, Private (ohj. Saverio Costanzo), hylättiin esikarsintavaiheessa, koska sen pääkielet ovat arabia ja heprea.

Mutkat suoriksi vetäenhän on kyse siitä, että Hollywood tekee mielestään maailman parhaat elokuvat ja muualla tehdään mitä sattuu. Tätä Unelmatehdas implikoi Oscareiden kautta kahdella tavalla:

vieraskielisen elokuvan Oscareita eivät voita elokuvantekijät, vaan kansakunnat. Palkinnon vastaanottaa yleensä elokuvan ohjaaja tai joskus sen tuottaja/t, mutta Federico Fellini ei koskaan voittanut ainuttakaan Oscaria, vaan nuo neljä pystiä ovat menneet "Italialle" (paitsi - tietysti on "paitsi" - kun La Stradasta tuli 1. oikean pystin voittaja sarjassa, Oscar myönnettiin tuottajille);

"jos sun hälläväliä maasi haluaa meiltä palkinnon, sun pitää itse lähettää se meille ehdokasehdokkaaksi": USA pakottaa Hollywoodin suulla muut maat kumartamaan suuntaansa Euroviisuja muistuttavan ehdokasmenettelynsä kautta, missä kansalliset raadit valitsevat oman ehdokkaansa, jonka sitten lähettävät AMPASille. Tämän takia vieraskielisen elokuvan sarja muistuttaa enemmän kilpailua kuin muut kategoriat. Viime vuosina AMPAS on antanut julkistaa 9 elokuvan välierälistan, mistä lopulliset 5 ehdokasta valitaan. Pari kuukautta sitten Suomessakin oli uutinen se, että Klaus Härön Miekkailija oli (suomalaisittain kaikkien aikojen aktiivisimman lobbauskampanjan jälkeen) päässyt tälle listalle ts. pidettiin intoilemisen aiheena sitä, että suomalainen elokuva oli ehdolla päästä Oscar-ehdokkaaksi. Se sana, mitä mielessäsi haet, on: "säälittävää". Ja on masentavaakin, että Hollywoodin alentuvuudesta huolimatta Oscarit ovat näin tärkeä juttu muille maille - maille muuten, missä yleensä tehdään vitaalimpaa, kunnianhimoisempaa ja innostavampaa elokuvaa. (Rahahan tämänkin taustalla on.) Eikä tämä ole Hollywood-vihaa, sillä tuossa tehtaassa toimii kaikkien sarjakuvaleffojen katveessa suurin tihentymä elokuvallista huippulahjakkuutta Maapallolla, joten sekin tuottaa joka vuosi kourallisen tai muutaman ensiluokkaisia elokuvia. Nuo lahjakkuudet vain tulevat usein Yhdysvaltain ulkopuolelta; viime vuoden isoin voittaja oli meksikolainen, joka on tänäkin vuonna suurin suosikki...

AMPASin edellä kuvattu ehdokasjärjestelmä aiheuttaa sen, että Oscarit eivät anna oikeaa kuvaa siitä, mitä maailmanelokuvassa oikeasti tapahtuu. Festivaalit antavat asiasta paljon paremman kuvan. Tai telkkari. AMPASin järjestelmä ei suosi festivaalielokuvia ja festarimenestyjiä, mikä on mieltä nyrjäyttävää. Esimerkiksi Hou Hsiao-Hsienin Nie yin niang eli The Assassin ei muun muassa AMPAS-järjestelmän vuoksi voi olla ehdolla, vaikka laadultaan sen ansaitsisikin ja vaikka samantyyppiset elokuvat ovat usein menestyneet Oscareissa. Ja hienoudestaan huolimatta Houn leffakin on valtavirtaa verrattuna tämän hetken kompromissittomimpiin asianharrastajien lemppareihin Lav Diazista Carlos Reygadasiin tai vaikka veteraani Godardiin, jonka Adieu au langage (2014) on niin avantgardea kuin olla voi - ja vielä 3D:nä.

Oman tasonsa mukaan tuovat kansakunnat, joita ei ole olemassa. Kuuluisin esimerkki on Elia Suleimanin loistava Tapahtuipa kerran Israelissa (Yadon ilaheyya, 2002), joka tunnetaan parhaiten nimellä Divine Intervention. Aikanaan elokuva ei läpäissyt AMPASin seulaa, koska Palestiinaa ei tunnustettu itsenäiseksi kansakunnaksi, vaikka esimerkiksi Hong Kongia oli kohdeltu jo vuosikaudet poikkeuksena tästä säännöstä. Divine Intervention auttoi tarkistamaan sääntöjä, mutta jäi itse ilman ehdokkuutta. Toinen esimerkki on Puerto Rico parka, jolla tällä hetkellä on kuumalle kiukaalle laitetun lumipallon kaltaiset mahdollisuudet saada elokuvaansa Oscar-ehdokkaaksi, sillä Yhdysvaltain valtauksiin kuuluvana maana se ei ole kelvollinen vieraskielisten elokuvien sarjaan eikä maan elokuvateollisuus tasan varmasti pärjää isoveljelleen.

Nostetaan esiin viisi elokuvaa, jotka saavat käydä esimerkeistä, millaisia elokuvia vuosien varrella on nähty vieraskielisen elokuvan voittajina tai ehdokkaina.

Sciuscià (Viattomat)


"The high quality of this Italian-made motion picture, brought to eloquent life in a country scarred by war, is proof to the world that the creative spirit can triumph over adversity." Näillä sanoilla AMPAS antoi vuonna 1947 ensimmäisen kunniamainintansa ei-englanninkieliselle elokuvalle. Tuolloin - ja ensimmäisten vuosien ajan - palkinto annettiin ehdokkaita julkistamatta USA:ssa julkaistulle elokuvalle. Kenties tähän käytäntöön olisi syytä palata. Viattomat oli Italiassa palvotun näyttelijän Vittorio De Sican 7. ohjaustyö ja yksi vuoden elokuvatapauksista. Sen nimi on katukielen väännös sanasta "shoeshine"; heti Toisen maailmansodan päättymisen jälkeen alkavassa tarinassa katupojat tienaavat hiluja lankkaamalla kenkiä ja ystävystyvät amerikkalaissotilaiden kanssa. Elokuva puhutteli siten myös amerikkalaisyleisöä: Viattomat oli ehdolla myös käsikirjoituksestaan. Eurooppa on ollut ko. kategoriassa ylivoimaisen dominoiva maanosa. 67:stä voittajaelokuvasta peräti 55 on eurooppalaisia. Italia on 14 voitollaan menestynein maa. Näistä voitoista De Sican ohjauksia on neljä. Aki Kaurismäki viittasi kauniilla tavalla Viattomiin omassa Le Havressaan (2011).

Un lugar en el mundo


Helmikuun 17:nä 1993 Un lugar en el mundo (engl. A Place in the World) sai Oscar-ehdokkuuden vieraskielisten elokuvien sarjassa. Viikkoa myöhemmin se diskattiin kilpailusta. Tätä Adolfo Aristarainin ohjaamaa argentiinalaiselokuvaa ei monien yllätykseksi valittukaan maan viralliseksi ehdokkaaksi. Niinpä ohjaaja suostutteli elokuvan toisen tuotantomaan Uruguayn nimeämään sen maan ehdokkaaksi. Kun AMPASin raati pyynnöstä tutki asiaa, totesi se Uruguayn osallisuuden nimelliseksi, ja elokuva hylättiin. Aristarainin elokuvalla oli kuitenkin vastaavia edeltäjiä: kolme ranskalaistuotantoa, joista Mustaa ja valkoista väreissä (Noirs et blancs en couleur, -76, ohj. Jean-Jacques Annaud) voitti Oscarin Norsunluurannikolle, Tanssit (Le bal, -83) toi ehdokkuuden Algerialle ja Vaaralliset siirrot (La diagonale du fou, -84, ohj. Richard Dembo) voitti pystin Sveitsin väreissä. Näin yhteistuotannot tekevät valintamenettelyn yhä sekavammaksi. Aristarainin "uruguaylainen" elokuva kertoo elämänmuutoksesta Argentiinassa heti suositun presidentin Juan Perónin kuoleman jälkeen.

Le bal (Tanssit)


Tanssit kertoo eräästä ranskalaisesta tanssipaikasta 1920-luvulta viisi vuosikymmentä eteenpäin. Ajat muuttuvat ja ihminen vanhenee, mutta tanssijat ja heitä siivittävä orkesteri pysyvät samoina. Tämä ainutlaatuinen elokuva tuotettiin Ranskassa, sai Oscar-ehdokkuuden Algerialle ja sen ohjasi italialainen mestariohjaaja Ettore Scola (R.I.P.). Mutta "parasta" Tapaus Tansseissa on se, että tämä "vieraskielinen" elokuva on täysin dialogiton.

Vals im Bashir


Israel ei ole koskaan ollut elokuvan valtamaita. Tämä ei tarkoita, etteikö siellä tehtäisi hyviä elokuvia. Hollywoodin ja Israelin suhteet ovat aina olleet tiiviit, mutta tämä ei selitä maan kymmentä Oscar-ehdokkuutta ko. sarjassa - kuten ei myöskään sitä, että Israel on eniten ehdokkuuksia ilman voittoja kerännyt maa. 2000-luvulla maalla on mennyt näissä karkeloissa erityisen hyvin: Israel oli ehdolla kolmena perättäisenä vuonna. Ari Folmanin mestarillinen animaatio oli vuoden 2008 sensaatioita. Upea elokuva voitti Golden Globen melkein ilmoitusasiana, mutta jäi  nuolemaan näppejään omalaatuisen Oscar-ilmiön takia: silmiinpistävän usein Oscar päätyy ennakkosuosikkien sijasta jollekin "nevöhööd"-leffalle. Tällä kertaa pystin koppasi Yôjirô Takitan Lähtöjä (Okuribito), josta kukaan ei ollut kuullutkaan. Lähtöjä tosin osoittautui sekin hienoksi elokuvaksi, jonka leviämistä Oscar varmasti edesauttoi. Mutta Vals im Bashirin veroinen se ei useimpien mielestä ole (esim. Metascore Valsin hyväksi 91 vs. 68). Kalkin nielemistä vaikeutti se, että Lähtöjä hakkasi myös Laurence Cantetin Kultaisen Palmun voittaneen Luokan (Entre les murs). Sekin jurppii, että Vals im Bashir ei saanut ehdokkuutta animaatiokategoriassa (voittaja tuona vuonna: Wall-E).

Nirgendwo in Afrika (Jossain Afrikassa)


Caroline Linkin saksalaisohjaus on toinen esimerkki edellä mainitusta ilmiöstä Oscareissa. Tämä vain tekee kipeämpää. Oscar on kirjaimellisesti ainoa merkittävä kansainvälinen palkinto, minkä Jossain Afrikassa - tai Link koko urallaan - on voittanut. Ja tuona vuonna se voitti varasti Oscarin Aki Kaurismäen mestariteokselta Mies vailla menneisyyttä. (En tässä yhteydessä mene siihen, kuinka Oscar-pysti ovistopparina on itseään kunnioittavalle taiteilijalle "noloo".) Oli Israelin kanssa miten tahansa, juutalaisaiheet ovat aina resonoineet erityisen vahvasti Hollywoodissa, minkä juutalaiset lähes kirjaimellisesti rakensivat: viidestä ensimmäisestä Hollywood-studiosta neljä on juutalaisten perustamia. Se viides toimi neljä vuotta. Jossakin Afrikassa kertoo Redlichin perheen tositarinan. Redlichit muuttivat Keniaan juuri ennen Toisen maailmansodan alkua ja perustivat elämänsä uudelle mantereelle. Jossakin Afrikassa ei ole huono elokuva. Se on yhtä tasapainoinen kuin se on tasapaksu, yhtä sofistikoitunut kuin se on ylipitkä. Se on elokuva eikä siitä ole juuri sen kummempaa sanottavaa. Se on jäänyt syystäkin unohduksiin. Kuten ovat jääneet Caroline Linkin myöhemmät elokuvat Im Winter ein Jahr (2008) ja Exit Marrakech (2013). Näin on käynyt turhan monelle vieraskielisen elokuvan voittajaohjaajalle, ehdokkaista puhumattakaan.

EHDOKKAAT VUONNA 2015

Ciro Guerra: El abrazo de la serpiente (Kolumbia)
Deniz Gamez Ergüven: Mustang (Ranska)
László Nemes: Saul fia (Unkari)
Naji Abu Novar: Theeb (Jordania)
Tobias Lindholm: Krigen (Tanska)