Suomessa pitkälti yli 600 000 katsojaa tähän mennessä kerännyt Bond-elokuva Spectre on saanut paljon edeltäjäänsä Skyfallia jakautuneemman vastaanoton. Huippusuosittu elokuva on toki ollut suurelle osalle katsojakunnasta juuri sitä, mitä se on halunnutkin, mutta pettyneiden joukko on ollut tällä kertaa isompi ja äänekkäämpi. Maailmanlaajuinen menestyskin on jäänyt Skyfallia pienemmäksi. Spectre ei saane vuoden loppuun mennessä edes tuotantokustannuksiaan takaisin; The Force Awakens pystyi siihen viikossa.
Sivusta seuraten Spectrestä on alkanut muodostua kuva korkean profiilin supertuotteesta, jonka lopputulos on summa useista tuotantoportaassa tehdyistä vääristä päätöksistä, jotka estävät Spectreä nousemasta sarjan klassikoiden joukkoon. Käsikirjoitusta on moitittu huolimattomaksi, pääpahista valjuksi (vaikka roolissa on Christoph Waltz) ja sarjan pisintä elokuvaa on syytetty ylipituudesta. Vaikka Spectre hoitaneekin yleisön viihdyttämisen rautaisella ammattitaidolla, monet kommentaattorit ovat todenneet sen yksittäisten osasten olevan kokonaisuutta tyydyttävämpiä.
Parhaiten Spectren tapausta valaisee Thom Yorke, kaikista ihmisistä. Radiohead on nimittäin hänen saatesanoillaan julkaissut kappaleen, jonka Spectren tuottajat bändiltä tilasivat elokuvan tunnusbiisiksi, mutta hylkäsivät sen. (Reunamerkintä: kuka sanoo ei Radioheadille? Se on yksi kiveen hakatuista säännöistä: jos Radiohead tekee jotain Sinua varten, vastaus on aina "kyllä".) Tilalla kuullaan Iso-Britanniassa suositun falsettiballadeeri Sam Smithin esitys "Writing's On the Wall".
Niissä harvoissa kriittisissä lausunnoissa, mitä Radioheadin "Spectre" on kerännyt, väitetään ettei kappale kuulosta Bond-tunnarilta ja että se on liian hidastempoinen. Mutta "Writing's On the Wall" on yhtä hidas. Eikä kumpikaan "kuulosta Bond-tunnarilta" sen enempää kuin A-han "Living Daylights" tai Madonnan "Die Another Day".
Ainakin "Writing's On the Wallista" voi sanoa, että se on historian masentavin Bond-tunnari. Herää epäilys, että se on alunperin sävelletty johonkin Nicholas Sparks -filmatisointiin, koska toimintaa ja vaaraa siinä, kuten sen esittäjässäkään, ei hengi mikään. Se saattaa pyrkiä jonkinlaiseen syvältäkouraisevuutta tavoittelevaan pateettiseen melankoliaan, mutta Sam Smithin tulkinnassa jäljellä on pelkkä pateettisuus. Tämän tilalla Bondistaan hyvän hinnan maksaneet olisivat voineet kuulla yhtä rockin hienoimmista äänistä jännittävässä polyrytmisessä kappaleessa, jonka kruunaa majesteetillinen jousisektio, jonka teho THX-salissa olisi ollut murskaava.
Radioheadin "Spectre" on vuoden hienoin leffabiisi. Sääli, ettei sitä kuulla leffassa.
Spectre on hieno. Biisi siis. Elokuva oli aika kehno. Se yritti olla vähän kuin Skyfall, mutta ei ole oikeastaan ollenkaan sitä.
VastaaPoistaSpectren ongelma on siinä, että se yrittää sitoa Craigin Bondit yhteen vanhojen Bondien kanssa ymmärtämättä sitä, että ne ovat lähtökohtaisestikin aivan toisista maailmoista. Craig on yrmeä ja vakava, aiemmat lähes campia. Spectreen yritettiin saada aiempaa kevyempiä sävyjä kumminkin pitämällä Casino Royalesta alkanut tummasävyisyys ja metsäänhän siinä mennään, kun Craigista ei saa hauskaa pelkällä virnuilulla ja sävyä ei saa humoristiseksi olemalla samalla niin pirun vakava.
Waltz hukataan myös ihan täysin, koska Waltzilla ei ole hahmoa. Waltzilla on vain idea. Seuraava spoilaa aika rankasti, tai no se ei spoilaa mitään muuta kuin yllätyksen, jonka näkee kilometrien päästä ja sillä ei ole mitään väliä, mutta lasketaan se nyt spoileriksi. Waltz on siis Bondin velipuoli, joka tappoi isänsä, koska ei kestänyt uutta velipuoltansa. Pakollinen viittaus Bondin menneisyyteen ja yritys sitoa hänet kiinni Bondin menneisyyteen. Vähän samanlainen yritys kuin Bardemin sitominen M:ään, mutta nyt henkilökohtaisemmin.
Sitten se pakollinen viittaus, jolla ei ole mitään merkitystä. Lopulta paljastuu, että Waltz on Blofeld. Se pahis, joka esiintyi elokuvissa aiemmin, mutta ei vielä tässä vaiheessa tätä juonijatkumoa ole yhtään mitään, eikä paljastuksella ole mitään muuta kuin knoppimerkitys. Siihen ladataan vielä paukkuja, mutta kun hahmot eivät voi reagoida siihen juuri muuten kuin sanomalla "ohhoh" tai "aijaa" (elokuvassa Bond muistaakseni katsoo Bondia vähän syvemmällä siristyksellä), niin Waltz jää Blofeldiksi, viittaukseksi menneisyyteen, ja pahikseksi, jota voidaan myöhemmin käyttää, koska on Blofeld. Vielä tässä vaiheessa hän ei ollut yhtään mitään.
Myös Lea Seydoux:n hahmo on aivan kamalasti kirjoitettu. Siinäkin on lähinnä idea, joka tällä kertaa on "feministinen Bond-tyttö", joka voi toimia omillaan. Tätä oikein korostetaan ensimmäisissä kohtauksissaan, mutta eihän tyttö pitkään avutta selviä. Pian sitten jo rakastutaankin ja ollaan riippuvaisia Bondista. Seydoux yrittää kaikkensa hahmon kanssa, mutta siitä ei kasva mitään. Ainoastaan jälleen yksi Bondin rakastaja. Ja rakastajuutta nimenomaan haluan korostaa, koska mikään ei elokuvassa viittaa siihen, että suhde olisi molemminpuolinen. Asiat vain tapahtuvat ja Bond suojelee Seydoux'n hahmoa ilman mitään tunteen kipinää. Ja katsojien pitäisi ostaa koko saagan suurin rakkaustarina samalla kun Casino Royalen Vesperiä muistellaan ja hänen kohtaloaan edelleen nyyhkytellään.
Skyfallissa menneisyyteen viittaaminen sujui siis paremmin. Siitä tehtiin pienempi numero ja knopit olivat aidosti vain knoppeja. Nyt sellaisesta yritetään tehdä suuri twisti. Että katsokaa nyt kun tuokin hahmo on nyt se kaikkien aikojen Bond-pahis, joka ei vielä ole kaikkien aikojen Bond-pahis, koska tekonsa eivät ole vielä tapahtuneet. Tai siis ovat menneissä leffoissa, joilla ei nykyisten kanssa ole juuri mitään muuta tekemistä kuin päähahmonsa. Täsmälleen sama ongelma oli Abramsin toisessa Star Trekissä, joka yritti olla remix Khanin vihasta. Siitä myös Spectren "suuri käänne" ikävästi muistutti. Halutaan mukaan vanhaan jatkumoon, joka aiemmin rikottiin ja samalla tehtiin uuteen jatkumoon hyödyttömäksi.
Sam Smithin tunnari on elokuvan parasta antia. Oikeasti. Vain alun kamera-ajo Meksikossa ja sen jälkeinen helikopteritaisto saivat haukkomaan henkeä, mutta muuten haukotutti. Radioheadin Spectre pieksee tosin nämä kaikki.
Mildly interesting: THX-salistandardista luovuttiin vuosia sitten, koska Finnkinon mukaan standardi oli auttamattomasti vanhentunut.
Pienellä muokkauksella tässä olisi seuraava artikkeli Cigarette Burnsiin. Hmm?
PoistaSam Smith on ällöttävä. Tai siis mauton, molempia ei voi samaan aikaan olla. Kiitokset THX-päivityksestä, aikansa kutakin.