Maureen O'Hara on nukkunut pois tänään. Irlantilaisikoni, yksi 1940-luvun isoimmista naistähdistä ja kaikkien aikojen punapäistä oli 95-vuotias.
Syntyjään Maureen FitzSimons, O'Hara ei ole palanut filmihistorian lehdille yhtä isoin ja hehkuvin kirjasimin kuin monet aikalaisistaan Ingrid Bergmanista Bette Davisiin, minkä vuoksi saattaa tulla yllätyksenä miten iso siivu Hollywoodin historiaa hänen myötään katoaa arkisen maan päältä, josta kurkotamme valkokankaiden kautta kauniimpiin uniin.
Parin merkityksettömän kameran edessä vilahtamisen jälkeen O'Haran elokuvaura alkoi 19-vuotiaana sentään itsensä Hitchcockin ohjauksessa. Vastanäyttelijänä Jamaica Innin merirosvoissa (1939) oli saman kaliiberin legenda: Charles Laughton. O'Haran löytänyt Laughton tajusi aarteensa arvon ja teki heti perään näyttävästä teinistä (he olivat muuten saman pituisia, 173 cm kumpainenkin) Esmeraldan omalle Quasimodolleen (Notre Damen kellonsoittaja, 1939, ohj. William Dieterle).
Tältä ponnahduslaudalta atleettinen punapääirkku loikkasi uralle, jota ohjasivat sellaiset merkkimiehet kuin Henry King, Frank Borzage, William Wellman - sekä Jean Renoir tämän Hollywood-pakolaisuuden aikana vuonna 1943 valmistuneessa Tämä maa on minun -klassikossa (jälleen Laughtonin kanssa). Vastanäyttelijät kuuluivat legendoihin: Henry Fonda, Tyrone Power, Douglas Fairbanks Jr., Errol Flynn, Anthony Quinn, Alec Guinness, James Stewart... Erityisesti mainittakoon naispäärooli alkuperäisessä vuoden -47 jouluklassikossa Miracle on 34th Street (joka suomeksi käännettiin vailla järjen hiventäkään Susanin kääntymykseksi).
Ura olisi ollut komea noinkin, mutta sen ydinmehu piilee yhteistyössä "Suurten Johnien" Fordin ja Waynen kanssa. Nuori O'Hara oli jo niitannut naispääosan Fordin Oscar-laakeroidussa Vihreä oli laaksoni -menestyksessä vuonna 1941. Ford palasi asiaan yhdeksän vuotta myöhemmin: Rio Grande kuuluu westernien isoihin klassikoihin, mutta kaksi vuotta myöhemmin valmistunut "elämää suurempi" Vaitelias mies teki Waynesta ja O'Harasta yhden valkokankaan muistettavimmista pareista. Räväkkä O'Hara oli selvästikin karskin miehisen kaksikon mieleen; ja olihan John Ford tietysti juuriltaan irlantilainen itsekin. Vuonna 1955 Ford ohjasi O'Haraa ohjaajan erikoisempiin ekskursioihin kuuluvassa Suuressa paraatissa (The Long Grey Line), ja vuonna 1957 Wayne palasi osaksi trioa Hurjassa miehessäni (The Wings of Eagles). Wayne-sarja jatkui vielä länkkärillä Lännen hurjapäät (McLintock!, 1963) sekä melkein-länkkärillä Hurja Jake (Big Jake, 1971), jossa O'Hara esitti jo isoäitiä yli 20 vuotta sen jälkeen, kun oli ensimmäisen kerran esiintynyt "Duken" rinnalla. Tämän jälkeen O'Hara olikin valmis jättämään hyvästit elokuvakameroille; vuonna 1991 näyttelijättären tarina sai vielä epilogin, kun Chris Columbus sai tämän maaniteltua John Candy -komediaan Only the Lonely (häiriintyneeltä suomalaiselta otsikoltaan Äitini on naiseni).
Irlantilaiset ovat tunnetusti ylpeitä luonteikkaista naisistaan enkä ihmettelisi vaikka liput olisivat ympäri pientä saarta puolitangossa tänä viikonloppuna. Maureen O'Hara tavallaan typecastattiin esittämään usein hurjien miesten hurjia naisia, mistä yhtenä osoituksena uran lukuisat westernit. Niitä ohjasivat usein hurjat miehet. Tästä tyyppiesimerkkinä vuoden -61 Preerian laki (The Deadly Companions), erään Sam Peckinpahin ensiesiintyminen valkokangaselokuvan parnassolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti