Tämän artikkelin lopussa on lista kaikista Kultaisen Palmun voittajista, minkä on tarkoitus osoittaa, että Dheepan on niistä kaikkein huonoin. En tietenkään ole nähnyt niitä kaikkia - mikä tehokkaasti syö väitteeltäni uskottavuutta -, mutta Dheepan on Palmun voittajaksi sen verran laimea tapaus, että haluan periaatteesta uskoa, että ne 17 näkemättä jäänyttä ovat edes vähän laadukkaampia; monien kohdalla uskoni pohjaa muihin palkituilta ohjaajilta todistamiini teoksiin. Millä nyt ei ole juuri mitään arvoa, kuten uskon kanssa usein käy.
Minä myös uskon, että ranskalainen Jacques Audiard on maailman yliarvostetuin elokuvantekijä. Tämä on tietysti tarkkaan ottaen mielipide; mutta ottaen huomioon Audiardin ihailijoiden määrän sekä aseman nykyelokuvan parnassolla, vastakkainen mielipide on lipsahtaa uskonasioiden puolelle. Sillä millä minä tämänkin väitteeni perustelen? Subjektiiviseksihan kaikki argumenttini lopulta jäisivät.
Mutta mitä perusteita sitten Audiardin puolestapuhujilla fanitukselleen on? Mitä ohjaaja on varsinaisesti tehnyt maineensa ansaitakseen? Niistä neljästä ohjaajan teoksesta, mitkä olen nähnyt, selvästi paras ja ainoa oikeasti hyvä on 20 vuotta vanha Minä, sotasankari; selkeä ja kirkas elokuva miehestä, joka päätyy epätavallisissa olosuhteissa vastarintajoukkoihin toisessa maailmansodassa. Se on monta luokkaa onnistuneempi kuin Audiardin kansainvälisen maineen kulmakivet, tyylittelevä, mutta falski remake Kun sydän lakkaa lyömästä (2005) ja kuolettavan tylsä, p***antärkeä Profeetta (2009), huonoin ikinä Cannesissa palkittu leffa.
Dheepan on kyllä parempi kuin edellämainittu kaksikko. Se on ookoo, ihan jees, kyllähän-sen-nyt-katsoo. Kerran. Se on väärentämätöntä Audiardia tyypillisine vahvuuksineen ja heikkouksineen. Vahvuuksiin kuuluvat lähinnä erinomainen näyttelijäohjaus, tehokkaat toimintakohtaukset ja toisinaan oivallinen musiikin käyttö. Heikkouksiin puolestaan lukeutuvat lattea kuvailmaisu ja ulkokohtaisuuden tuntu.
Dheepanin vain pitäisi olla paljon parempi Palmunsa ansaitakseen. Sen aihe ja tarina ovat loistavia. Kolme toisilleen tuntematonta pakenevat pakolaisina Sri Lankasta muodostaen väärennetyn perheen (väärennetyt elämät on Audiardin uran johtoaiheita). He päätyvät ranskalaiseen "kerrostaloprojektiin" muiden syrjittyjen kanssa. Siellä he yrittävät assimiloitua - kuten sanonta kuuluu - uuteen yhteisöönsä keskellä alamaailman huumekauppiaita, kielimuurin ympäröimänä ja niin edelleen. Yrittäen solahtaa uusien henkilöllisyyksiensä nahkoihin.
Ehkä ei pitäisi spekuloida, mutta ehkä Dheepanista tykkääjät ovat ihastuneet enemmänkin sen ideoihin ja tavoitteisiin kuin varsinaisiin saavutuksiin. Dheepan käsittelee isoa, ajankohtaista aihetta. Se ainakin pyrkii osoittamaan, mitä kasvottomien pakolaisten loputtomaan massaan kätkeytyy. Mutta elokuva ei tule iholle sillä tavoin kuin sen pitäisi. Sitä katsoessa ei voi karistaa epämääräistä tunnetta, että elokuvan tekijä liikkuu itselleen vieraalla alueella: Dheepanissa on yksittäisiä hyviä kohtauksia ja erittäin hyviä näyttelijöitä, mutta kokonaisuus tuntuu epävarmalta, hengettömältä ja yllättävän yllätyksettömältä. Tämä näkyy varsinkin teoksen visuaalisessa puolessa. Ensinnäkin Audiard kierrättää ranskalaisen nykyrealismin konventioita ja puolipitkien lyhytelokuvien perusilmaisua. Toisekseen kuva an sich on yksinkertaisesti tylsää katseltavaa: se on liian kirkas (kesäiset, laajat ulkokuvat ovat laadultaan järkyttävän heikkoja) ja tukkoinen. Audiardin ahtaissa otoksissa ei ole perspektiiviä eikä tekstuuria, vähän kuin tv-kameroin tehdyissä tuotannoissa.
Psykologis-sosiaalisesti Dheepan on monotonisen toteava, vailla sellaisia ristiviittauksia ja rinnastuksia, joita esimerkiksi Ken Loachin ja Dardennen veljesten sosiodraamat ovat pullollaan. Tärkein tällainen idea liittyy siihen, miten päähenkilöt pakenevat srilankalaista väkivaltaa Eurooppaan vain havaitakseen joutuneensa keskelle ranskalaista väkivaltaa. Hyvä näin, mutta enimmäkseen Audiard vaikuttaa tässä, kuten Profeetassakin, yksitotiselta juonenjuoksuttajalta. Paria kohtausta lukuun ottamatta elokuvasta ei löydy huumoria tai lämpöä, mikä jättää elintärkeän inhimillisyyden tunnun pois kuvasta, oli tarina kuinka lohduton tahansa. Vähän ennen loppuratkaisua ei voi olla huomaamatta, miten tarina on levitä kasaan.
Kiinnostavaa on se, että yleisesti ottaen eniten kritiikkiä Dheepan on saanut loppukohtauksestaan. Tämän ymmärtää, sillä jakso vie elokuvaa monin tavoin toiseen suuntaan. Minusta kohtaus on elokuvan paras. Näin luultavasti, koska elokuva ei saanut minussa aikaan tunnesidettä keskusperheen arjessa selviytymiseen. Tai yhteenkään henkilöhahmoista, näyttelijöiden hyvyydestä huolimatta. Niille, jotka samastuvat kertomuksen protagonisteihin, loppu saattaa merkitä epätoivottua, ehkä epäuskottavaakin u-käännöstä. Muille se merkitsee jännitteistä huippukohtaa. Sillä Audiard ohjaa tämän jakson erittäin hyvin, viittauksen- ja unenomaisesti. Hän muistuttaa, että ytimessään Dheepan on (väärennetyn) nimihenkilönsä tarina, ja tämä mies on tappamaan tottunut tamilitiikeri, jolla on vuosien kokemus sotimisesta. Siinä ovat rinnalla jotkut wanna-be-gangstat aika pehmeitä poikia.
Audiard päättää elokuvansa monitulkintaiseen epilogiin, joka, jos sen ottaa kirjaimellisesti, tuntuu vähintäänkin perusteettomalta; jos taas sen tulkitsee päähenkilön unena, sen kokee joko katarttisena tai päälleliimatun toiveikkaana.
PS. Cannesin Kultaisen Palmun on erityinen palkinto. Hyvin monelle elokuvantekijälle ja näyttelijälle se on korkein tunnustus, minkä voi saada. Tämä johtuu palkinnon historiasta, mitä Cannes on huolella vaalinut. Kaikki elokuvan suurimmat merkkihenkilöt - pois lukien Stanley Kubrick - ovat halunneet elokuvansa Cannesiin. Cannesin kilpasarja on siksi aina korkeatasoinen. On merkille pantavaa, miten usein Kultainen Palmu on annettu sittemmin kanonisoidulle teokselle. Kaikki voittajaelokuvat eivät ehkä ole kestäneet ajan testiä (Marty), edustaneet tekijänsä parasta osaamista (Dancer in the Dark) tai osoittautuneet lopulta järin erityislaatuisiksi (Linnake), mutta lähes poikkeuksetta - mikä selittää esimerkiksi Martyn menestyksen - ne ovat tuoneet jotain uutta, jotain tuoretta elokuvakentälle; ja juuri tätä omaehtoisuutta ja rohkeutta on Dheepanista kovin vaikea löytää.
2015: Dheepan, 2014: Kış Uykusu, 2013: Adèlen elämä: osat 1 ja 2, 2012: Rakkaus, 2011: The Tree of Life, 2010: Setä Boonmeen edelliset elämät, 2009: Valkoinen nauha, 2008: Luokka, 2007: 4 kuukautta, 3 viikkoa, 2 päivää, 2006: The Wind That Shakes The Barley, 2005: Lapsi, 2004: Fahrenheit 9/11, 2003: Elephant, 2002: Pianisti, 2001: Pojan huone, 2000: Dancer in the Dark, 1999: Rosetta, 1998: Ikuisuus ja päivä, 1997: Unagi; Kirsikan maku, 1996: Salaisuuksia ja valheita, 1995: Underground, 1994: Pulp Fiction, 1993: Jäähyväiset jalkavaimolle; Piano, 1992: Hyviä aikeita, 1991: Barton Fink, 1990: Villi sydän, 1989: seksiä, valheita & videonauhaa, 1988: Pelle Valloittaja, 1987: Paholaisen auringon alla, 1986: Linnake, 1985: Isä on työmatkalla, 1984: Paris,Texas, 1983: Narajaman balladi, 1982: Kateissa, 1981: Rautamies, 1980: Kagemusha - varjokenraali; Syke ei sammu, 1979: Ilmestyskirja. Nyt.; Peltirumpu, 1978: Puukenkäpuu, 1977: Isäni, herrani, 1976: Taksikuski, 1975: Chronique des Annees de Braise, [1974-1964 pääpalkinto ei ollut Kultainen Palmu] 1963: Tiikerikissa, 1962: Lupaus, 1961: Viridiana; Pitkä poissaolo, 1960: Ihana elämä, 1959: Musta Orfeus, 1958: Kurjet lentävät, 1957: Onnellisen laakson kansa, 1956: Hiljainen maailma, 1955: Marty
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti