naarmuja ecinéssä

akkre-oireilua Espoo Ciné XXVI:ssä




Gepardi istuu keskellä tietä; ojassa makaa punainen auto. Kiehtova kuva, mutta miksi se ei saa jatkoa? Sen sijaan Sacha Polakin belgialainen Zurich voisi eurooppalaisuudestaan huolimatta kuulua amerindieen. Suora, käsivaralla toteutettu naturalistinen lähestymistapa miljööseen, jota hallitsevat rekkaparkit tanssibaareineen, toistaa konventioita. Toisaalta jotain jännittävää liittyy siihen, miten tällaisia "punaniskapaikkoja" löytyy EU:n sydämestä.

Zurich tuntuu melkein jatkolta Driftille. Koira löytyy, mies on vaihtunut naiseksi, mutta eksynyt hapuilu surun labyrinteissä jatkuu. Pikkuhiljaa käy ilmi, että rekkakuskimiehensä menettänyt Nina hakee paluuta suhteeseen, jonka toista osapuolta ei enää ole olemassa. Omintakeisinta Zurichissa on sen kaksiosainen rakenne, missä jälkimmäinen osa kerrotaan ensimmäisenä. Kunnianhimoista, mutta se ei ihan toimi, koska ensimmäinen osa (siis jälkimmäinen) ei ole toisen (siis edellisen) veroinen. Loppulause puuttuu ja jättää katsojan vähän tyhjän päälle. Jotenkin nuorta Frances McDormandia muistuttava Wende Snijders tekee hienoa työtä.

Kuuluisa still-kuva, jota itse elokuvasta ei löydy.

Kuinka ilahduttavaa nähdä vaihteeksi naarmuja valkokankaalla. Kuinka sääli, että itse elokuva ei innosta. Espoo Ciné esitti Leonard Kastlen kulttimaineeseen nousseen ainoan ohjauksen Kuherruskuukausimurhaajat (The Honeymoon Killers, 1969) filmiltä, mutta päällimmäiseksi nousi kysymys, miten näin kömpelö teos voi nauttia niin laajaa ihailua? Yksi mahdollinen selitys on, että maine perustuu videoversioon, missä elokuvan epäaitous ei nouse niin pinnalle. Kastlen ohjausta on verrattu mm. John Watersin alkuaikojen töihin, yhdistävinä tekijöinä olematon budjetti ja sen mukanaan tuomat halvat tuotantoarvot, erottavana tekijänä huumorin ja innovaation puuttuminen Kuherruskuukausimurhaajista. Etenkin alkupuolella elokuva muistuttaa kotivideota latteasti kuvattuna, heikosti äänitettynä ja yleensä huonosti näyteltynä. Leikkaus kohtauksesta toiseen on usein sekavaa. On mahdollista, että nähdystä kopiosta puuttui jotain sieltä täältä. Runsas dialogi tuntuu tilkkeeltä, millä paikataan olosuhteiden luomia rajoituksia. Mahlerin musiikki on koulukirjaesimerkki "päälleliimatusta".

Aivan toivoton ei Kuherruskuukausimurhaajat silti ole. Kolmannessa näytöksessä tekemiseen astuu paikka paikoin tavoiteltua intensiteettiä ja tosielämän sosiopaattipariskuntaa esittävissä Shirley Stolerissa ja Tony Lo Biancossa on omalaatuista karismaa ja uskoa rooleihinsa. Vakava elokuva ei ole raaistava, mutta julma ja surullinenkin kyllä. Silti Kuherruskuukausimurhaajat on esitys, näytelmä, eikä tunnu elokuvallisesti aidolta paitsi kahdessa viimeisessä kohtauksessa, jotka ovat elokuvan onnistuneimpia.



Fabrice Du Welzin Alléluia on uusi näkemys samasta tarinasta fiktionalisoituna nykyaikaan. Du Welz pyrkii väkevään kuvailmaisuun ja intensiivisyyteen, mutta hukkaa jonnekin kauneuden ja älyn. Korkeintaan voi kiittää hyvästä yrityksestä, mutta Alléluia on yhtä epäaito kuin edeltäjänsäkin ja ikävystyttävä. Siksi silmä alkaa harhailla ja tallentaa muistiin kuvia salissa suutelevista pareista samalla kun valkokankaalla Lola Dueñas sahaa jalkaa irti.

Jos Kuherruskuukausimurhaajat kuvasi kahta rakastunutta oman edun tavoittelijaa, Alléluia on jotenkin yksioikoisemmin tarina kahdesta toisensa löytävästä sairaasta ihmisestä. Näin heidän kauheat tekonsa jäävät etäisiksi, koska ne on niin helppo selittää mielisairaudella. Olennaista on ympäröivän yhteiskunnan puuttuminen: kukaan ei ole kommentoimassa murhasarjaa ja asettamassa sitä kontekstiin. Pariskunta vain on. Elokuvan parhaassa kohtauksessa show'n varastaa murhaajien viimeistä uhria esittävä pikkutyttö, joka hyvin samastuttavasti kieltäytyy äitinsä edessä kiittämästä "pahaa tätiä". Kohtauksessa on psykologinen oivallus, mitä muualta elokuvasta ei löydy.

Alléluia elokuvan nimenä on kovin kaukaa haettu. Fraasilla "kiittäkää Jumalaa" ei ole yhteyttä teoksen sisältöön, ja katolisuus jää viitteeksi tarinan loimissa.