Kolmas eCinéssä (elokuvathan tulevat nykyään tietokoneelta) nähty leffa kertoo yllättäen läheisen kuoleman kanssa pärjäämisestä. Mainittakoon, että olen tähän mennessä valinnut elokuvani täysin sokkona vain ohjaajien mukaan. Kuolemantraumateema alkaa olla täyttänyt kiintiönsä, joten pitänee kiinnittää jatkossa enemmän huomiota tuoteselosteisiin.
Mutta kysymys sattumanvaraisuudesta ei malta olla heräämättä. Sama aihe kolmessa peräkkäisessä elokuvassa? Yksikään näistä teoksista ei käsittele kuolemaa itsessään, vaan sen kohtaamista. Kolmessa eri maassa, kolmessa Euroopan eri kolkassa. Samalla kun ihmisiä on enemmän kuin koskaan, ihmisiä myös kuolee enemmän kuin koskaan; tämä elokuvatrio tuntuu yhdessä väittävän, että kuoleman kohtaamisesta on myös tullut vaikeampaa kuin koskaan. Ainakin koulutetuille, informoiduille länsimaalaisille. Leffakolmikko esittelee myös kolme erilaista kuolemantapausta, missä yhdessä sattuu onnettomuus, jota tuskin olisi voinut välttää, yhdessä luonnollisempi, mutta ennenaikainen poismeno ja tässä kolmannessa arkinen liikenneonnettomuus. Yhteistä on kuoleman äkillisyys ja kykenemättömyys varautua siihen. Ja siinä juuri piilee yksi pointti: varakkaissa länsimaissa, missä kaikkien tavoittelema palkinto on menestys ja kaikki siihen liittyvä kissankulta, ihmisiä ei opeteta kohtaamaan kolikon kääntöpuolta vain yhden poistetun kirjaimen päässä: menetystä.
Espanjalainen, Jon Garañon ja Jose Mari Goenagan ohjaama Kukat (Loreak, 2014) ei keskity valistamaan edellämainitusta, vaan kertoo siihen liittyen aika hyvän tarinan. Vaikka se pääseekin kunnolla vauhtiin vasta kolmannessa näytöksessä.
Kaksi ensimmäistä päätyvät hieman epädramaattisesti vain johdattelemaan pääaiheeseen. Näytöksessä I menopaussivaiheeseen päätynyt Ane alkaa saada viikottaisia kukkakimppuja tuntemattomalta lähettäjältä. Näytöksessä II näkökulma vaihtuu kukkien lähettäjään. Näytös III sitoo aiemmissa näytöksissä kerätyt varret yhteen nätiksi...no, kimpuksi. Katalysaattorina toimii mainittu auto-onnettomuus.
Vaikka se onkin tylsähköä, ohjaajakaksikko osoittaa hallitsevansa täysin eurooppalaisen nykytaide-elokuvan kieliopin. Kuvarajaukset ovat yllätyksettömyydessään kuten pitääkin ja musiikki on tyypillisen ambienttista plimputusta. Valkokankaalta katsottuna kapean väripaletin latistuminen digitoiston kautta korostuu. Mutta, yhtä kaikki, elokuva kulkee sujuvasti, mikä palvelee sen perimmäistä älykkyyttä ja erinomaisia näyttelijäsuorituksia. Ja kun kolmanteen näytökseen päästään, elokuva alkaa toden teolla palvella tarinaa, missä onnettomuuden seuraukset luovat aidosti yllättäviä ja kiinnostavia jännitteitä kertomuksen henkilöiden välille - jotka Ciałon tavoin ovat naisia ja jotka Wendersin tavoin päätyvät uskomaan, että kaikki muuttuu hyväksi.
Tarinan ja näyttelijöiden lisäksi espanjalaisessa Kukissa ilahduttaa erityisesti harvoin näillä leveysasteilla kuultu baskin kieli (Loreak on vasta ensimmäinen Goya-ehdokkuuden saanut baskinkielinen elokuva). Korvat saavat jumppaa tuoreista äänteistä, joissa on sopivasti jotain tuttua. Kukkien henkilöillä ja tekijöillä on niin hienoja ja cooleja nimiäkin: Ane, Beñat, Itziar, Nagore...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti