maissisaaren lapset

akkre-oireilua Espoo Ciné XXVI:ssä (viimeinen osa)

Valkokangas on maailman isoin kaukoputki, jonka voi osoittaa maailmankolkkiin jokaisella ilmansuunnalla ja nähdä jopa omaa napaansa pidemmälle. Sellaista esinettä on kohdeltava kunnioituksella. Uuden teknologian syrjäytettyä filmin tämä taikapeili vieraisiin maailmoihin ja tuntemattomiin ihmisiin on liian usein menettänyt kunniansa, sillä kun kuvan sisäisestä luonteesta on tingitty, on kuvasta tullut yhä kertakäyttöisempi, aina vain funktionaalisempi tarinan orja. Mutta elokuvan tehtävä ei ole kertoa tarinoita - se kuuluu kirjallisuudelle -, vaan näyttää ja saada katsova kokemaan näkemänsä. Kuvan ei ole määrä kertoa tarinaa; kuvan pitäisi olla tarina.

Jos näin olisi, Maissisaari (Simindis Kundzuli, Georgia, 2014) voisi olla suurenmoinen elokuva. Se yrittää kyllä, ja yrittämisensä vuoksi se ansaitsee kunnioitusta ja ymmärrystä jaloille pyrkimyksilleen. Ohjaaja Giorgi Ovašvili tarttuu tilaisuuteensa kaukoputken ääressä.

Olisi suonut, että Ovašvili olisi kertonut hieman enemmän paikasta, missä hänen maissisaarensa sijaitsee, sillä paljon pitäisi tästä erikoislaatuisesta maankolkasta tietää, jotta ymmärtäisi mitä tapahtuu todella. Elokuvan päähenkilö on Enguri-joen tulvavesien lietteestä muodostunut saari, jollaisia syntyy virransuistoon aina keväisin kuollakseen pois muutaman kuukauden jälkeen. Paikallisille maalaisille nämä hedelmälliset saarekkeet ovat elinehto. Saarilla kasvatetaan koko talven yli kestävä maissivarasto. Jos luonto suo. Ja valitettavasti luonto ei ole saarten ainoa vihollinen.

Maissisaari sijoittuu nimittäin Abhasian rajalle. Länsi-Aasiassa Mustanmeren itärannikon ja Venäjän isovarpaan väliin puristunut vähän Rovaniemen kuntaa isompi, vuoristoinen alue on vastaajasta riippuen joko itsenäinen valtio tai autonominen osa Georgiaa (kuten useammin uutiskynnyksen ylittänyt Etelä-Ossetia). Toisin sanoen se ei ole maailman silmissä oikein mitään ja niin ollen turvaton.

Väliaikainen saari on Abhasialle ilmeinen metafora. Ilmeiset metaforat ovat Ovašvilin tärkeimpiä työkaluja eikä hänen johtopäätöksistään lopulta puutu osoittelevuutta. Hänen käyttämänsä tukipuut, joille kokonaisuus on rakennettu, ovat sekä kuluneita että turvallisia. Näistä syistä Maissisaarta on mukava katsoa samalla kun jotain tuntuu puuttuvan. Heti mieleen tuleva vertailukohta on Kim Ki-dukin Viisi vuodenaikaa, joka uudistaa samaa symboliikkaa aivan toisella tavalla.

Tätä maissisaarta viljelee vanha abhaasi (roolissa turkkilainen veteraaninäyttelijä Ilyas Salman), jota auttelee juuri teini-ikään päässyt tyttärentytär. Ja samalla kun maissi kesän mittaan kasvaa, niin kasvaa vakavailmeinen tyttökin. Tietystä kliseisyydestään huolimatta tämän kasvuajan kuvauksessa Ovašvili on vahvimmillaan; kun sotilaat ohi partioivissa veneissä heittävät katseitaan tyttölapsen suuntaan, ahdistus, voimattomuus ja turvattomuus ryömivät katsomoon asti.

Ensimmäisen kelan (jos siis elokuvia vielä tehtäisiin keloille) aikana Maissisaaressa ei kuulla sanaakaan. Melkein sanattomana teos pysyykin, mutta puhuttelevasti siinä ehditään silti käyttää kolmea kieltä. Yhtäkään sanaa ei lausuta turhaan ja jokaisella on painoa.

Maissisaari on hyvä ja hyvää tarkoittava elokuva, mutta sitä raskauttaa sen tekoajankohta. Kokonaan visuaaliselle kerronnalle rakentuva teos on pikemminkin huolellista kuin inspiroivaa työtä. Se on vähän liian tarkasti suunniteltu: kuvakäsikirjoituksen haistaa. Kuvakerronta on tavanomaista. Vaikka Ovašvili on viisikymppinen, hänen kuva-ajattelunsa on samasta pipetistä kuin elokuvakoululaisen. Oikeastaan on vaikea uskoa, että Maissisaari on ammuttu filmille (Kodak), sillä sen ilme, sen tekstuuri on modernin pintasiloista. Se ei näytä käsintehdyltä, mikä on ristiriidassa elokuvan maanläheisen tematiikan kanssa. Sen aistii, että inhimillinen tekijä puuttuu inhimillisestä teoksesta.

Tätä nykyaikainen festivaalielokuva on.